Tunteita ja mystiikkaa

Onpa ollut kiireistä. Samalle viikolle tulossa omat hopeahääpäivät minimatkoineen ja veljen hautajaiset; mökillä meneillään remontti, tilasin kaakelit netistä ja ne eivät käyneetkään märkätilaan, joten joutoaikoina olen metsästänyt punaisia lattiakaakeleita ympäri Etelä-Suomen että laatoittajalla olisi mitä lattiaan laittaa. Änkesin itseni myös taloyhtiön piharemontin asukasmielipidevaikuttajaksi ja niissä merkeissä olen palaveerannut puutarhuria, miettinyt kasvivaihtoehtoja ja kaivanut vanhoja pioneja turvaan, olisivat muuten menneet kaatopaikalle. Pionit piti tietenkin istuttaa johonkin, joten roudasin ne mökille ja kaivoin maahan sinne. Tekeillä on myös uusi aluevaltaus työasioissa; minulta on tilattu haastattelu lehteen ja sen työstäminen vie tietenkin paljon aikaa ja voimavaroja, ensi kertaa teen lehtijuttua. Lisäksi pääsiäinen on töissä sesonkiaikaa, joten suntiotyövuorojakin on piisannut enemmän kuin olisin halunnut ottaa. Laiska töitänsä laskevi, mutta ilmassa on liikaa palloja, pelkään että en saa kaikesta koppia. Ettei kaikki menisi sekaisin; riippajalava päätyisi hautajaisiin, punaiset kaakelit hopeahääpäiväksi ja uunilohi löytäisi tiensä laatoittajalle.

Tiedostan että olen ihmistyyppiä, johon tunteet jäävät jumiin. Minun on vaikea itkea silloin kun on oikeasti itkun aika. Itken kun katson King Kong elokuvaa, se on surullisin elokuva ikinä, mutta veljen kuolema tuntuu jäävän jumiin kehoon.

Kerran minulle on käynyt niin, että sain aivan hillittömän itkupaniikkikohtauksen eräissä 50-vuotisjuhlissa. Ne järjestettiin paikassa, mihin minulle liittyi paljon iloisia muistoja. Joitakin aikoja aiemmin ystäväni oli kuollut rintasyöpään. Nämä kaksi asiaa jollakin tavalla aktivoituivat aivoissani, ja kun menin käymään vessassa purskahdin hillittömään itkuun, eikä se loppunut ollenkaan. Meidän oli pakko lähteä juhlista pois. Tämä asia tuli mieleeni ja nyt pelkäsin että kun hopeahääpäivä ja hautajaiset osuvat samalle viikkolle, on suurta iloa ja surua, pääni menee sekaisin ja saan itkukohtauksen kun pitäisi iloita ja olla onnellinen. Niinpä päätin eliminoida tämän tunnesillisalaatin ja menin Rosen-terapeutille.

Jännä yhteensattuma sikäli että satuin keskustelemaan Rosen-terapiasta joitakin kuukausia sitten työkaverini kanssa, joka oli sitä kokeillut ja löytänyt hyvän terapetin. Olin lukenut Rosen-terapiasta kauan sitten ja se on minua aina kiehtonut, juuri siksi että tunnistan tämän tunnejumin itsessäni. Pyysin työkaverilta terapeutin yhteystiedot, mutta asia jäi sikseen, kun sillä hetkellä ei ollut päällä mitään tunnetilaa.

Olipa mahtava kokemus turskauttaa pihalle kaikki surut ja murheet! Vähän aikaa sitten oli uutisissa juttu Kiinasta, vai oliko se Japanista, että siellä on sellaisia agressiohuoneita. Voit ostaa tunnin käynnin agressiohuoneeseen ja hajottaa siellä pesäpallomailalla kaikkea rikkoutuvaa, tietokoneita, astioita tai mallinukkeja. Mahtava idea. Sellaisia tunnehuoneita voisi olla täälläkin. Ensin menisin itkuhuoneeseen ja sitten agressiohuoneeseen.

Rosen-terapia taisi aktivoida minussa myös jumiin jääneitä agressioita. Ne turskahtivat ilmoille seuraavana päivänä ihan yllättäen. Kohteeksi joutui Citymarketin ruokalähetti, joka oli menossa viemään tavaroita yläkerran naapurille, mutta painoi meidän ovisummeria, kun yläkerta ei ovea heti avannut. Syöksyin saman tien rappukäytävään ja aloitin hillittömän huudon siitä, kuinka olen kyllästynyt avaamaan ovea muille. Kuinka kaikki maailman lähetit, lapset ja lehdenjakajat painavat kaikkia summereita yhtäaikaa välittämättä siitä, mihin ovat menossa. Niinpä minäkin olen monta monituista kertaa noussut kesken päiväunien, kylvyn, muun mukavan ja mennyt avaamaan ulko-oven vain huomatakseni ettei tulija ollut meille tulossa. Mitta tuli nyt täyteen. Anteeksi Citymarketin lähetti, taisit saada hieman ylireagoidun tunnetilan osaksesi, mutta uskoisin että tästä lähtien et paina kenenkään muun ovisummeria kuin sen paikan mihit olet menossa.

Seuraavana aamuna heräsi hymy huulilla. On kuin minusta olisi putsattu kaikki röörit ja tukokset. Henkinen nuohous oli suoritettu. Ihmisen ikkunat oli pesty. Puhdistunut olo. Kyllä tähän tunteiden purkuun täytyy tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota. Keksiä keinoja päästää tunnepatoutumia ulos, pois kehosta ja mielen perukoilta.

Rosen-terapeutin työhuone oli aika askeettinen. Työpöydällä oli kuitenkin punainen peltirasia, missä hevosvaljakon kuva kannessa. Minulla on samanlainen. Se oli äidin nappirasia. En ole nähnyt samanlaista boxia ikinä missään aikaisemmin. Nyt Rosen-terapeutin pöydällä oli sellainen. Minusta tuntui ihan siltä kuin se olisi ollut tervehdys äidiltä; olet oikeassa paikassa, teit oikein, kun tulit tänne.

Herkässä ja tunteellisessa tilassa herkityy muutenkin, on vastaanottavaisempi yliluonnolliselle. Kävi niinkin että menin ensi kertaa ehtoolliselle veljen kuoleman jälkeen. Minulle on opetettu että alttarikaari on puolikas ympyrästä, sen toiselle puolella ovat edesmenneet. Alttarilla voit olla yhteydessä ja kosketuksessa heihin. Näkyvä ja näkymätön ovat läsnä samanaikaisesti. Ajatukseni oli ymmärrettävästi juuri vähän aikaa sitten kuolleessa veljessä. Kun tuli minun vuoroni saada ehtoollisviini, se loppui. Minulle jäi vain pieni, symbolinen liraus viiniä. Minua tilanne sekä liikutti että huvitti! Niin Pasin tapaista, hörppäsi viinit parempiin suihin. Sinne meni toiselle puolelle. Minulle ei jättänyt mitään. Terveisiä vain sinne toiselle puolelle! Pärjäillään.

Normaali

Jäähyväiset veljelle

Poikkeuksellinen viikko. Sellainen, jolloin kaikki pysähtyy ja jähmettyy hetkeksi paikoilleen. Tiedostaa että muu maailma jatkaa menoaan, vaalit lähestyvät, Iso-Britania velloo brexitissään, ihmiset tulevat ja menevät omissa askareissaan, parsakausi on parhaimmillaan ja K-Citymarketissa kirjolohifile 9,99 ja kesäkurpitsakilo euron. Minun minun elämäni oli hetken pause- nappi pohjassa, olin 16 tuntia veljen vierellä sairaalahuoneessa. Kaikki oli sillä hetkellä siinä huoneessa. Ei ollut mitään muuta.

Ehdin paikalle vielä kun veli tunnisti minut ja pystyi vähän puhumaankin. ”Hyasintti!”, veli sanoi minut nähdessään. Hän antoi minulle lempinimeksi mrs Hyacinth, koska ei pitänyt tavastani puuttua hänen asioihinsa. Ehdin antaa veljelle trumpetin, jonka olin ostanut syntymäpäivälahjaksi. Veli oli edellisenä viikonloppuna täyttänyt 56-vuotta. Koska hän oli sairaalassa, ajattelin että annetaan trumpetti sitten kun kotiutuu. Nyt trumpetti roikkui vuoteen yläpuolella tippapullon vieressä. Lapsuuden haave toteutui elämän viimeisenä päivänä. Viimeinen fanfaari.

Aamulla hoitajat tulivat suorittamaan aamutoimia. Veli oli siinä vaiheessa jo tajuton, hengitys pinnallista. Lähdin aamutoimien ajaksi kahvioon. Kahvila ei ollutkaan vielä auki ja jäin odottamaan sen avaamista. Kun palasin huoneeseen, hoitajat olivat lähteneet, veli oli yksin ja kuollut. (Haluan käyttää sanaa kuollut, en pidä nukkunut pois yms. kiertoilmauksista, en pidä niistä, kuolema tulee sitä helpommaksi ja vähemmän pelottavaksi, mitä avoimemmin siihen suhtautuu. )

”Pasi, miten sinä juuri nyt menit kuolemaan, kun en ollut täällä!” ajattelin. Saman tien tajusin, ei! Tietenkin juuri nyt! Sinä halusit kuolla yksin! Elit erakkona, halusit myös kuolla yksin. Sinnittelit varmaan koko yön ja odotit, milloin Hyasintti poistuu paikalta ja saat kuolla rauhassa. Oikein teit! Omalla tavallasi elit elämäsi ja myös kuolit.

Ja vaikka elämäsi viimeinen puoli vuotta oli mitä oli, olen kiitollinen siitä, että kauan peittelemäsi iso salaisuus – alkoholismi – paljastui, pystyimme kaikki puhumaan siitä avoimesti, sinun ei tarvinnut enää salata mitään, sait luvan olla ja elää niin kuin halusit, olit onnellinen, vaikka se sitten lopulta veikin sinut pois meidän luotamme. Tärkeintä kuitenkin on se että saamme olla juuri sellaisia kuin olemme ja tulemme sellaisena hyväksytyksi. Uskon että sinä sait sen kokea, meidän rakkauden ja hyväksynnän. Tammikuussa sanoit päättäväisesti, että et lopeta juomista, pohja ei ole saavutettu. Nyt pohja saavutettiin, mutta se olikin niin syvällä että sieltä ei ollut enää mahdollista nousta. Pohja oli haudan pohja.

Kiitos että sain olla vierelläsi elämäsi viimeiset, pitkät tunnit. Syötin sinulle viimeisen ateriasi; jugurtin ja lasin mehua. Vahdin hengitystäsi, hälytin hoitajat paikalle antamaan lisää morfiinia, kun huomasin että olit rauhaton. Ja kiitos että kuolit, kun en ollut paikalla.

Nyt en tiedä, kenelle soitan keväällä kun yritän ensimmäistä kertaa käynnistää trimmerin, enkä muista mihin suuntaan se yksi vipu laitetaan. Nyt en tiedä, kenen kanssa muistelen omaa lapsuuttani, äitiä ja isää, isovanhempia. Sinä olit lapsuuden kasvukumppanini, sinun kanssasi elimme yhteisen lapsuuden.

Täytyy tottua elämään nyt näin. Siellä toisella puolella on jo paljon tuttuja. Sano terveisiä meikäläisille! Pärjäillään. Pikkusiskosi Hyasintti.

Normaali

Kuolonkankeutta, lisää ankeutta

Alkaako kuolonkankeus jo eläessä? Kyllä vissiin. Minä olen ainakin ihan jäykistynyt.

Loikoilin väsymyksestä lamaantuneena kylpyammeessa työpäivän jälkeen. Seuranani naistenlehti ja kissa, joka odotti jakkaralla kylpyammeen vieressä pesua. Meillä on outo kissa, se tykkää että se pestään. Kun menee kylpyyn, se asettuu jakkaralle odottamaan pesua. Käsi kastellaan kuumaan veteen ja sitten märällä kädellä silitetään koko kissa. Kehrää. Kissan kehräämisääni on sitten hieno. Toimisi hyvänä rentoutusmäänenä. Jos laittaisi korvanapeista kuulumaan kissan kehräystä, kun yrittää meditoida. Tai entäpä kissameditaatio; mennään pötkölleen, kissa massun päälle ja kehräystä, voisi toimia. Ajatus karkaa.

Kun kissa on pesty, saa nauttia rauhassa omasta kylvystä. Tosin kissa tykkää vielä hörppiä kylpyvettä, se kastaa tassunsa kylpyveteen ja nuolee sitten märän tassunsa. Ei haittaa vaikka vedessä on kylpysuolaa tai sampoota, maistuu silti.

Kerran kissa tipahti ammeeseen. Se oli silloin vielä nuori ja rohkea. Se oli niin innokkaasti tulossa pestäväksi, että ei malttanut olla hyppäämättä ammeen reunalle. Se oli tietenkin liukas ja märkä. Kissaparka rötkähti veteen. Märkä kissa on kyllä hassun näköinen. Laitettiin sitten tuli takkaan ja kissa sai lämmitellä turkkinsa kuivaksi takkatulen lämmössä. Oli se nolo.

Kun olin saanut kissan pestyksi ja lehden luetuksi, rupesin vedessä venyttelemään väsyneitä koipiani. Pyörittelin nilkkoja ja harottelin varpaita. Järkytys. Mitenkäs nämä varpaat ovat miltei liimautuneet toisiinsa, ei ne enää kunnolla harota. Pyydäpä pikku lasta harottamaan varpaitaan ja sen varpaat sojottavat reilusti eri suuntiin. Yritäpä itse perässä, ei onnistu. Mihinkä tämä varpaiden harotustaito katoaa ja missä vaiheessa? Nyt kyllä rupean harottamaan varpaitani kylvyssä. Ja pyörittämään nilkkojani. Ja eipä taitaisi olla pahitteeksi joskus kellahtaa selälleen olohuoneen matolle ja vähän venytellä selkärankaa. Mitenkä minusta näin kankea on tullut? Ihan jähmettynyt.

Elämä kangistaa. Kehon ja mielen.

Normaali

Pienet asiat paljastavat

Pieni asia paljastaa tilanteen vakavuuden. Äiti oli himotuulettaja. Aina oli räppänät auki ja veto kävi. Äiti avasi ulko-oven selälleen ja tuuletusikkunat auki. Huusholli raikastui.

En tiedä, mistä tuuletusinto johtui? Ehkä kokolattiamatoista. Tai äidin omasta kuumasta olosta, mihin hän haki helpostusta viilentämällä koko kodin. Joka tapauksessa huomasin äidin sairauden – Parkinsonin tauti – edenneen, kun totesin että tuulettaminen oli loppunut. Tämä joka päivä useasti toistuva rituaali oli äidin päiväohjelmasta kadonnut. Totesin että nyt on tauti pitkällä, äiti ei enää tuuleta.

Omaan elämääni olen ottanut sanonnan; nainen on terve niin kauan kuin sisustaa. Sillä olen perustellut monet omat innostumiseni. Välillä olen itse pistänyt itseni ostokieltoon tiettyjen sisutus- ja elämäntapalehtien suhteen, että en saa mitään virikkeitä. Brittiläinen Country Living lehti on pahin, vaarallista luettavaa, eritoten keväällä.

Nykyaikana lehtienostokielto ei enää auta, on some, joka tuo kaikki ihanuudet klikkauksen päähän. Instagrammi ja Pinterest on täynnä ideoita. Olen huomannut, kun mökillä on käynnissä remontti ja olen etsinyt ideoita. Voi taivas, laitapa vaikka hakusana #veranda tai #porch ja edessäsi on kaikki maailman ihanat kuistit ja verannat.

Alkuvuodesta järkytyin veljen käsistä. En saa sitä näkyä silmistäni ja se vaivaa minua. Kävin silloin katsomassa veljeäni ensimmäisen kerran kuntoutuslaitoksessa. Veljen kädet olivat täysin puhtaat ja kynnet pitkät. En ollut ikinä nähnyt veljelläni sellaisia käsiä, ne eivät olleet hänen kätensä. Ne oli jonkun muun kädet, ihan oudot.

Veljen kädet olivat – niin kauan kuin muistan – olleet pinttyneessä mustassa liassa ja kynnet lyhyeksi kuluneet, sellaiseksi kädet menevät, kun rassaa autoja ja koneita. Autolika pinttyy kynsien reunoille ja ihoon, sitä ei saa millään pois. Mutta nyt veljen kädet olivat muuttuneet valkoisiksi, kynnet olivat pitkät. Ne näyttivät siltä kuin niillä ei olisi ikinä tehty mitään. Eikä oltukaan enää muuta kuin avattu viinapulloja, ei siinä kädet likastu. Se oli paljastavaa ja järkyttävää. Tajusin että sairaus on jo pitkällä. Se on muuttanut veljeäni.

Nyt hän on taas sairaalassa, samasta syystä. Puhtaat kädet kummittelevat mielessäni. Kunpa ne vielä joskus olisivat likaiset. Ensi sunnuntaina on veljen syntymäpäivät, 56-vuotta. Löysin tori.fi stä lahjaksi vanhan trumpetin. Kun me olimme pieniä, meidän piti käydä pianotunneilla, veli inhosi sitä. Hän olisi halunnut opetella soittamaan trumpettia, en tiedä, miksi hän ei saanut kokeilla, ehkä pikku paikkakunnalla ei ollut opettajia, en tiedä.

Mutta nyt on trumpetti. Saa ainakin kokeilla töräyttää siihen. Lapsuuden haave on toteutettu.

Normaali

Uusi näkökulma unettomuuteen

Yhtäkkiä työpaikalle ilmestyi taas Leena-Marjatta – vanha, pieni ja hento nainen– josta en tiedä muuta kuin että hän kävelee paljon ja pitkiä matkoja. Häntä ei ole näkynytkään koko talvena. Erikoinen ihminen, eräänlainen mystikko, joku sanoisi outo. Leena-Marjatta tulee liki, kyselee mitä kuuluu, haluaa rukoilla sinun ja asioittesi puolesta. L-M:n käytös voi tuntua uteliaalta ja tunkeilevalta. Toisaalta minä luulen, että ei L-M välttämättä ole sellainen, hän on erityisherkkä ja vaistoaa ihmisistä asioita, ja haluaa auttaa.

Siinä Leena-Marjatta taas oli, kysyi mitä minulle kuuluu? Eihän siihen äkkiseltään osaa mitään erityistä vastata. Ei mitään erityistä, väsyttää vain. Onko siihen joku syy, Leena-Marjatta halusi tietää. Ei vissiin, heräilen aamuyöstä, enkä saa enää nukuttua.

Meidät herätetään rukoilemaan, vastasi L-M.

Meidät herätetään rukoilemaan! Olipa jännä näkökulma unettomuuteen. Yhtäkkiä unettomuudelle tuli tehtävä ja merkitys. Ostin heti idean. Otin Leena-Marjatan neuvon käyttöön heti seuraavana yönä. Sehän on kuin lampaita laskisi! Rukoiltavia asioita ja ihmisiähän piisaa loppumattomiin. Velikin oli taas joutunut sairaalaan. Tällä kertaa oli itse soittanut ambulanssin hakemaan, eikä se ollut aprillipila, vaikka ensin niin luulin. Ja hirveitä asioita tapahtuu täällä meidän lintukoto-Suomessa, lapsille tehdään pahaa ja etnisten ravintoloiden keittiöissä on ihmisorjia, sielläkin paikassa mistä minä olen käynyt syömässä monta kertaa. Joten jos omat puolestarukoiltavat tuttavat loppuvat, voi Isä meidän -rukouksen lopusta napata kohdan ”päästä meidät pahasta” ja toistaa sitä kuin mantraa.

Nukahdin uudelleen. Aamulla heräsin pirteänä pitkästä aikaa. Kiitos Leena-Marjatta.

Normaali

Äänestäjän dilemma

Kävin kahdella vaalikoneella, vaikka en niistä oikein välitä. Omaa äänestysvaltaansa ei saa antaa älylaitteelle. Kauan sitten niin tein; äänestin koneen minulle suosittelemaa henkilöä. En mitenkään ”tarkastanut” kyseistä henkilöä, luotin koneen arvioon. Vaalien jälkeen näin lehdessä ”kiitos äänestäjille” ilmoituksen, jossa oli tuttu numero. Olin äänestänyt pitkätukkaukkoa, jolla oli pirtanauha päänsä ympärillä. Eihän tietenkään ulkoisilla seikoilla pitäisi olla väliä, tärkeintä mitä on ja ajattelee, ja miten toimii, mutta kyllä kuvakin paljon kertoo. Luulen että en olisi kyseistä henkilöä äänestänyt ilman koneen suositusta.

Tällä kertaa kone arpoi minulle ehdokkaan puolueesta, jota en ole koskaan äänestänyt. Se nyt ei sinänsä ole ihme. Puolueethan ovat menneet ihan sekaisin. En tarkoita että päästään sekaisin, vaan ajatuksiltaan sekaisin. Kaikki ajavat samoja asioita: arvostavat koulutusta, ovat huolissaan ilmastonpuutoksesta, vaativat hyvää hoitoa vanhuksille ja lapsille, haluavat että ihmisillä on työtä ja toimeentuloa. Vain keinot saavuttaa nämä tavoitteet vaihtelevat. Vaalimainoksia katsoessa ei voi tietää, minkä puolueen mainos se on. Perään voisi lätkäistä minkä tahansa puolueen logon.

Puolueet ovat vähän niin kuin bändit; on erilaisia bändejä ja ne soittavat erilaista musiikkia, kaikki kuitenkin pyrkivät tuottamaan musiikillista nautintoa kuulijoille, tavoite on sama.

Ja niin kuin ihminen voi tykätä hyvin erilaisista musiikkigenreistä – itsekin pidän sekä barokkimusiikista että iskelmästä, ja kyllä räppikin menee – voi ihan sujuvasti huomata kannattavansa monia eri puolueita. Tietenkin on olemassa bändäreitä, jotka ovat uskollisia vain omalle bändilleen, seuraavat sitä sokeasti keikalle ympäri Suomen niemeä, mutta suuri yleisö ei ole niin nökönuuka. Bändeissä on taitavia soittajia genreistä riippumatta – ja sitten on toheloita pirtapäitä. Samoin on puoluebändeissä; jokaisesta löytyy älykkäitä, viisaita ja sivystyneitä ihmisiä, joille mielellään antaisi tehtäväksi Suomen ja meidän sen asukkaiden asioiden ajamisen.

Haluaisin eduskuntaan viisautta ja taitoa, ei omaa vallanhimoa, kykyä katsoa ja nähdä kokonaisuus, ei pelkästään oma napa ja lähin siltarumpu. Ihmisiä, jotka kykenevät yhteistyöhön ja kompromisseihin, jotka etsivät ratkaisuja, ovat avarakatseisia, kuuntelevat asiantuntijoita ja osaavat nähdä pitkälle tulevaisuuteen.

Kunpa voisimme valita ehdokkaiden joukosta kaksisataa sellaista – riippumatta puolueista. Miten minusta on alkanut tuntua, että ongelmapihvi ovat puolueet? Nämä bändit, jotka eivät ymmärrä että hyvää musiikkia on monenlaista, tärkeintä on taito soittaa.

Puolueiden ääniharavien siivellä eduskuntaan pääsee moni ”pirtanauhapää” ja yhdenasiannainen tai -mies, joka sitten tonttuilee eduskunnan pikkujouluissa, innostuu ilmaisista taksikyydeistä, nujakoi kapakoissa ja täyttää kiitettävästi iltapäivälehdistön lööpit. Tämän porukan tehtävä on painaa oikeassa kohtaa jaa tai ei, niin kuin ryhmä on päättänyt. Sekin on joskus vaikeaa, saattaa painaa väärää nappia ja sitten jää Vaasa vaille yöpäivystystä. Ehkä tekoäly osaisi paremmin hoitaa ryhmänmukaisen äänestyksen? Ehkä tulevaisuuden eduskunta onkin sellainen että siellä on jokaisesta puoleesta noin viisi älykästä ja ajattelevaa ihmistä, loput paikat täytetään vaalien tuloksen mukaisesti tekoälypaikoilla. Ne tulevat halvaksi, ei tarvitse maksaa edes sopeutumiseläkettä, ovat paikalla äänestyksissä ja osaavat painaa jaa/ ei nappeja.

No ehkä tässä on vielä vähän kehitettävää…Pitää vielä hieman miettiä, ketä äänestää. Onneksi vielä vaaleihin on aikaa. Tällä hetkellä suosikkini on eräs nuori nainen. Ajattelen että ehkä nuoret voisivat pikku hiljaa ottaa vallan, muuttaa käytäntöjä, tehdä asiat paremmin. Mennyt vähän maku meihin keski-ikäisiin, ollaan liian jääriä, omiin ajattelutapoihimme kangistuneita.

Normaali