Veljeni Leijonamieli on alkoholisti

Veli istuu Lazy-boyssa ja katsoo televisiota, vieressä pöydällä käden ulottuvilla viinapullo. Istuu siinä yöt ja päivät, ei mene sänkyyn nukkumaan. Ei pesydy, ei käy suihkussa, ei syö kunnolla, ei ota sydänlääkkeitään. Ei enää kävele, ryömii. En tiedä, miten käy vessassa, käykö edes?

Asuu yksin. Ei näe itse elämäntavassaan mitään ihmeeliistä. On ihan tyytyvinen ja suuttuu kun asian ottaa puheeksi. Ihmettelee, miksi muut haluavat puuttua hänen elämäänsä.

Kaksi kuukautta sitten pääsi sairaalasta ja nyt on taas samassa kunnossa kuin sinne joutuessaan. Kotijakso on puolittunut, edellinen kesti neljä kuukautta. Nyt kaksi.

Päihdetyöntekijät tulevat keskiviikkona kotikäynnille. Joutuu hoitoon. Jos ei jo ennen sitä ambulanssi nouda.

Maailman kiltein ihminen. Auttavainen, herkkä ja ujo. Kaikki suvun lapset pitivät Veljestä, hän osasi ottaa lapset tasavertaisina. Oma poikakin kutsuu veljeä suosikkienokseen. Eläinrakas, syötti ennen itsetekemällään lintulaudalla lintuja. Nyt heittää biojätteet pihalle rottien syötäväksi. Miten tähän on tultu? Miten rappiolle hän on voinut luisua, onnistunut tekemään sen niin että me emme ole huomanneet. Hän on aina varjellut yksityisyyttään, kotiin ei ole saanut tulla, hän on halunut elää erakkona ja me olemme sen hänelle suoneet.

En voi käsittää, en ymmärrä. Veli salasi juomisen vuosikausia. Emme tienneet siitä. Luulimme että hänellä on joku neurologinen sairaus, kun vapina alkoi, seuraavaksi kävely huononi. Veli pääsi läpi terveystarkastuksista, joihin joutui ajokortin takia. Lääkärit eivät huomanneet mitään. Ja sitten pitikin jo tilata ambulanssi.

Nyt en tiedä, miten hänen käy. Jos paranee alkoholismista, mitä epäilen, koska halua parantua ei näytä olevan, mutta jos paranisi, pystyisikö vielä kävelemään, palautuisiko toimintakyky edes osittain? Mistä hän keksii sisältöä elämäänsä, ilman perhettä ja työtä, harrastuksia. Elämässä on ollut vain viina. On vaikea korvata jotakin, mikä on täyttänyt koko elämän. Siinä on paljon korvattavaa. Siinä on paljon työtä tehtäväksi, iso urakka. Ja lazy-boy kutsuu. Ei vaadi mitään istua siinä. Paitsi hengen. Ja elämättömän elämän.

Normaali

Mitä minä tarvitsen?

Lempirunoni on Eino Leinon Minä. Tässä linkki, jos haluat sen lukea:

https://www.teosofia.net/muut/eino_leino-runot.htm

Erityisesti mieleen korvamadoksi on jäänyt kohta: mieti mik’ on sulle hyvä, tuumi mik’ on sulle paha. Tätä on tärkeää toisinaan pohtia. Pitää pyrkiä tekemään niitä asioita, jotka tuottavat itselle mielihyvää, ja välttämään pahaa oloa ja mieltä tuottavia asioita. Luulisi olevan helppoa, mutta oikeastaan ei ole.

Se nimittäin vaihtelee. Joku asia, mikä on ollut omalle hyvinvoinnille ja itselle tärkeää, voikin muodostua turhaksi ja tarpeettomaksi. Uudessa tilanteessa voikin tarvita ihan muuta. Silloin täytyy osata uudistua ja muuttaa toimintatapoja.

Havahduin tähän asiaan oman kokemuksen kautta. Joitakin vuosia sitten harmittelin että en ollut päässyt aikoihin Lappiin. Pidän Lapista aina: ruska–aikaan on kaunista ja kirpeää, kesällä on kiva patikoida ja talvella hiihtää murtsikkaa. Tulin siihen tulokseen että asiaa on täysin turha harmitella ja itselleen mielipahaa aiheuttaa. Kukaan ei kiellä minua Lappiin lähtemästä. Niinpä lähdin. Yksin hiihtämään murtsikkaa keväthangille. Nautin yksinolosta, se teki hyvää. Äitinä helposti ajautuu ”palveluksessa 24 h”-tilanteeseen. Kuskaa muita, laittaa ruokaa, pyykkää, siivoaa, järjestää muiden jättämiä sotkuja. Siitä tarvitsee välillä lomaa. Päätin silloin että tästä edes päin vuosisuunnitelmaan kuuluu minun keväthankimatka Lappiin.

Niinpä tänäkin vuonna varasin ja maksoin jo syksyllä muutaman päivän reissun tuttuun paikkaan Äkäslompoloon. Nyt olen sitten täällä. Todetakseni että en minä oikeastaan tätä enää tarvitse. Loma perheestä on käynyt tarpeettomaksi. On aika miettiä, mik’ on mulle hyvä nyt.

Ehkä tämä johtuu osittain siitä että lapsi on kasvanut murrosikäiseksi, ja tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi. Nyt on suuri onni ja autuus jos saa olla edes hetken samassa huoneessa murrosikäisen kanssa. Ennen kuin hän vihjaa: ”Tuolla muualla on kyllä hyvin tilaa” ja osoittaa ovea olohuoneen puolelle.

Mitä minä nyt sitten tarvitsen? Juuri päinvastaisia juttuja. Olisi kiva lanseerata ajatus perheen keskeisestä sunnuntaibrunssista. Syötäisiin yhdessä pitkän kaavan mukaan ja juteltaisiin, ehkä pelattaisiin erä korttia.

Siinä on kyllä yksi iso käytännön ongelma, minkä takia se ei vielä lähivuosina onnistu. Me heräämme niin täysin eri aikaan että nälkä ei oikein osu samalle kellon lyömälle.

Summa summarum, minä kaipaan yhdessäoloa, yhdessä tekemistä. Sitä kohti siis. Yksinmatkailut Lappiin saavat toistaiseksi jäädä. Ne olivat mulle hyvä, mutta nyt tarvitsen muuta.

Normaali

Tansseissa

Eilen olin tansseissa Äkäslompolon Pirtukirkossa. En kyllä tanssinut. Istuin piilossa portaikon alla sijaitsevassa pöydässä ja join alkoholitonta olutta. Tosin ei se täydellinen piilo ollut, koska kaksi papparaista haki silti tanssimaan. Jouduin antamaan pakit, ja se on miltei anteeksiantamatonta! Jos joku uskaltautuu hakemaan, ei saisi sanoa ”ei”. Toisaalta sen ikäiset papparaiset ovat varmasti tottuneet pakkeihin elämänsä aikana. Ettei se ensi kertaa heille tullut.

Minulla on talven kolmas flunssa; kuumetta, nuha ja aivastelen noin kerran viidessä minuutissa. Se oli hyvä syy olla tanssimatta. Lähdin kuitenkin, kun esiintymässä oli Meiju Suvas, ja halusin tämän klassikon nähdä livenä edes kerran elämässä.

Meiju Suvas on mahtava! Mikä ääni; se soi korkeana ja kirkkaana. Ja asenne; ei yhtään diiva. Jutteli mukavia kappaleiden lomassa, osasi ottaa yleisön huomioon ja mukaan. Meiju Suvaksessa olisi ainesta Kaija Kooksi. Meiju Suvas olisi ehkä parempi Kaija Koo kuin itse Kaija Koo. Miksi ihmeessä tämä loistava laulaja on jäänyt pimentoon? Tanssilavakeikkoja on varmasti yllin kyllin, mutta mediassa häntä ei juuri näy. Eikä ole Meijua ole ollut Vain elämää -ohjelmassa.

Lieneekö syynä biisit. Meiju tarvitsisi hittejä. Uusia biisejä. Sellaisia naisten voimaantumisbiisejä tyyliin Korkkarit kattoon. Tehkääpä huippubiisien tekijät Meijulle uusia kappaleita.

Meijuhan oli aikoinaan sellainen Suomen Carola Häggvist. Heillä on samanlainen kirkas ääni, ja ulkonäössäkin oli ehkä aikoinaan jotain samaa.

Mei-ju! Mei-ju! Mei-ju! Mei-ju! Minä huudan kannatushuutoja puolestasi. Nyt uusia hittibiisejä heti ja kanavien soittolistoille siitä, hus! Sinulla on tulevaisuus. Pois piilosta tanssilavoilta eettereihin.

Toisten tanssia on sitten hauska katsoa. Ja koko sitä ensamblea. Ai nyt toi haki tanssimaan ton, äsken se tanssi ton toisen kanssa, mutta sitä ei nyt sitten enää hakemut. Tuo hakee taas tota, oiskohan vähän ihastunut.

Naiset asettuvat hyvissä ajoin paikoilleen pöytiin niin että kasvot ovat lavalle. Hakevat baarista juomat, jotka ovat pöydällä edessä lähes koskemattomina koko illan. Hiukset on laitettu, korkokengät jalassa, hajuvedet suihkautettu korvan taakse. Jalka vippaa pöydän alla.

Ensimmäisenä tullaan hakemaan pientä ryhdikästä naista, jolla on avoin katse ja pieni madonnamainen hymy huulilla. Helposti lähestyttävä ja kiltti ihminen. Osaa tanssia hyvin.

Pitkään olen huolissani nuoresta tytöstä. Hän on tullut paikalle äitinsä kanssa. Tyttö on varmasti vasta hiljattain täyttänyt 18, näyttää niin nuorelta. Hän on niin viattoman ja kiltin näköinen! Ei meikkiä, pitkä letti, asiallisesti pukeutunut, ei mitään seksikästä. Äitiä on jo pari kertaa haettu tanssimaan, mutta tyttöä ei. Vaikuttaa siltä että paikalla ei juuri ole hänen ikäisiään tanssittajia, enemmän vanhoja. Eikä vanhat papat kuitenkaan enää noin nuorta lähde hakemaan, ei ainakaan äidin viereltä.

Vihdoin tulee nuori poika ja hakee tytön tanssimaan. Valo syttyy tytön kasvoille. Huh, tytön ilta tulee onnistumaan.

Erityisen hienoa on katsella vanhojen pariskuntien tanssia. Miten tanssiaskeleet ovat vuosien saatossa kasvaneet yhteen. Tanssi on sujuvaa, automatisoitua. Joillakin pareilla saattaa olla ihan outoja tanssiaskelkuvioita, mutta miten sujuvasti tanssi eteneekään. Kukaan muu ei siinä kuviossa pysyisi töpeksimättä.

Etsin tanssiparien joukosta suosikkini. Ehkä kolmekymppinen pariskunta. Pojalla on Jokapoika- paita ja suorat leveälahkeiset housut, joiden lahkeet peittävät kengät. Pieni parta. Vähän sellainen punavuoren-hipsteri-look. Miten helposti tanssi heiltä käykään! Poika vie letkeästi ja leikitellen. Tanssissa ei ole mitään jäykkää eikä kankeaa. 10 points! Tämä pari jatkoon.

Lähden takaisin nukkumaan ensimmäisen setin jälkeen, vaikka ”älä pure mun ananasta” biisiä en ole kuullutkaan. Se olisi ollut hauska kuulla. Flunssa vie voiton, en jaksa enempää.

Seuraavana aamuna aamupalalla on myös Meiju Suvas. Kiitos keikasta! Tulen toistekin, jos satun samalle paikkakunnalle.

Normaali

Erilainen Markku

Eilen oli naistenpäivä. Meni vähän väärin päin. Sen sijaan että olisin saanut jotakin huomiota naisena, huomasin palvelevani täysin tuntematonta Markkua.

Heräsin aamulla junasta ja herättyäni menin ravintolavaunuun aamupuurolle ja kahville. Minua ennen jonossa oli Markku. Jännä tyyppi, kertoi että hänellä on kaksi poikaa, 50 ja 25 vuotiaat. Meinasin sanoa, että pidä nyt hyvä mies kiirettä ja laita kolmas poika alulle. Sitten sinulla oli kolme poikaa, 50, 25 ja 0 vuotta. Kolme poikaa 25 vuoden välein syntyneet. Olisihan se vielä komiampaa!

Markku siinä touhuili pitkään ostostensa kanssa. Olisiko ollut vähän edellisillan tunnelmissa? Kovasti palvelua kaipasi. Kahvilan myyjän olisi pitänyt hänelle kaataa kahvit ja siihen lorauttaa maitoa. Minä siinä kohtaa sanoin, että on minullakin Markku kotona, mutta kyllä hän itse kahvinsa kaataa.

Markku sai vihdoin ostokset tehtyä, mutta unohti tuoremehunsa tiskille. Sanoin kahvilan pitäjälle, että minä voin sen Markulle viedä, tuntuu olevan palvelua vailla.

Markku oli mennyt istumaan jonkun vanhemman pariskunnan pöytään. Vein mehun hänelle sinne, ja siirryin itse toisaalle oman puuroni kanssa.

Vähän jäin miettimään. On Naistenpäivä ja tässä minä jollekin vento vieraalle Markulle roudaan mehuja pöytään ihan vain huvikseni, vai siksikö että olen nainen?

Tätä miettiessäni huomasin että Markun pöydän mummo oli vuorostaan lähtenyt liikkeelle pöydästä: hän lähti hakemaan Markulle puurolusikkaa. Markku kun oli senkin unohtanut.

Voi meitä naisia!

Normaali

Lähiruokaa vai lähivaatteita

Helsingin Fredrikinkadulle on ilmestynyt naistenvaateliike nimeltä Muotiaitta. En ole käynyt, mutta ohi kulkenut monta kertaa. Luulen että jos liikkeeseen astuisi sisään, siirtyisi välittömästi 80-luvulle, jonnekin pieneen maalaispitäjään, sellaiseen mistä olen itse kotoisin.

Muotiaitta on kertakaikkisen vanhahtava nimi. Ei aittoja ole kaupungissa eikä varsinkaan Helsingin keskustassa. Tai ehkä kaupan nimi onkin nerokas, niin paljon olen siihen kiinnittänyt huomiota ja sitä ajatellut. En minä ole pohtinut Kappahlia, Lindexiä, edes Stockmannia. Ehkä nimi onkin nerokas!

Kun olin lapsi kotipitäjässä oli Muoviaitta, melkein kuin Muotiaitta. Se oli lempikauppani. Pienenpieni puoti täynnä muovitavaraa. Vähän niin kuin Etolat nykyään. Muoviaitassa on leluja ja sieltä isä kävi ostamassa vannan, kun synnyin.

Vaatekauppa-asiaa pohtiessani tein jännän havainnon omista vaatehankinnoista: kaikki viimeaikaiset on tehty samasta kaupasta, lähimmästä. Se on ensimmäinen vaatekauppa, kun lähden kotoa kaupungille.

Tosin olen kyllä ostanut todella vähän vaatteita. Tänä talvena yhden juhlamekon ja kaksi paitaa. Enemmän olen käynyt rautakaupassa. Nettikaupoista en ole ostanut mitään, joskus olen käynyt ihailemassa vaatteita, esim. Guccin vaatteita on kiva nettikaupassa ihailla, ne ovat niin greisejä.

Mutta mitä ihmettä tarkoittaa että suosin – en niinkään lähiruokaa – vaan lähivaatteita? Ilmeisesti minusta on tullut niin laiska että en jaksa lähteä kauemmaksi. Eikä vaatekaupoissa kiertely kiinnosta enää. En halua että minulle syntyy tarve tarvita jotakin. Niin saattaa käydä kaupoissa kierrellessä. Haluan ostaa vain oikeaan tarpeeseen.

Pitäisi ostaa lippis lenkkeilyyn kevättä ja kesää varten. Aurinko ei paistaisi silmiin, ja lippa suojaisi myös ihoa auringolta. Yritän tästedes vaalia laser-operoitua couperosaani, enkä päästä aurinkoa enää porottamaan kasvoille. Mutta lippiksiä ei myydä lähivaatekaupassa eikä rautakaupassa, ellei sitten osta Hankkija-lippistä. Odotan että lippis jostakin tupsahtaa eteeni. Ja uudet farkutkin olisivat tarpeen. Mutta sitä varten pitäisi mennä vaatekauppaan, jonnekin kauemmas. Tai sitten ostan farkut nettikaupasta. Silloin voin hakea ostokset viereisestä ruokakaupasta, silloin nekin ovat lähivaatteita.

Nettivaatteet ovat oikeastaan kaikista eniten lähivaatteita. Ne tulevat joskus jopa kotiin asti kannettuina. Ehkä tulevaisuudessa meidän ei tarvitse poistua kotoa ollenkaan ostamaan. Sähkörobotit tuovat kaiken tavaran kotiin.

Me poistumme kotoa elämyksiin: taidenäyttelyihin, konsertteihin, kirjastoihin, kahviloihin, tapaamaan ihmisiä, ulkoilemaan, hyvinvointikeskuksiin ottamaan hoitoja ja urheilemaan. Wait and see.


Normaali

Kun on tarpeeksi vanha, on aina muodissa

Jos ei ole konmarittanut ihan kaikkea vaatekaapistaan, onnistunut pysymään suurin piirtein samoissa mitoissa, ja elänyt tarpeeksi monta vuotta, joka trendiin löytyy vastine omasta kaapista.

Tämän totesin selattuani läpi maaliskuun 2019 Trendi-lehden. Siinä oli ”Haaveostokseksi” nimetty ns.kalastajanhattu. Se on nyt kuumintahottia. Sellainen on ollut 90-luvulta asti mökin hattuhyllyllä, tummanvihreää samettia. Onneksi en ole heittänyt pois. Nyt voin pistää lätsän päähän ja surffailla muodin aallonharjalla.

Seuraavalla sivulla on ”Muotihitti” eli työmaahaalari. Sellainenkin löytyy mökiltä. Petroolinvihreä. Tilasin sen eBaysta jokunen vuosi sitten, kun keksin että haalari olisi kaikken kätevin kaikenmoisissa puutarhahommissa ja pikkunikkaroinneissa. Ei tarvitse aina liata ja pilata uutta vaatekertaa, vetäisee vain haalarin päälle. Säästyy pyykkiäkin. Voi kyllä olla että mökkihaalari ei enää ole sellaisessa kunnossa että se päällä kehtaa Espaladia lampsia. Mutta olenpahan ainakin muodikas pihahommissani.

Seuraava sivu, ”Kauden ostos”; isot rengaskorvikset. Kyllä vain, sellaisetkin jossakin piirongin kätköissä piileksii. Ainoa ongelma on vain, että ei minulla taida enää olla reikiä korvissa. En ole pitänyt vuosikymmeniin korvakoruja. Ovat taineet polut umpeutua.

Mutta sitten, kaiken huippuna, kesän hittihousut: pyöräilyshortsit! Nyt kyllä naurattaa. Viime keväänähän sain jonkun ihme älynväläyksen että alan harrastamaan maantiepyöräilyä, mikä oli monista pähkähulluista ideoistani ehkä toiseksi hulluin.

Ostin täydelliset varusteet. Kännykkä- ja vesipullotelineen, ajohanskat, kirkkaan keltaisen pyöräilytakin ja pyöräilyhousut, joissa on topattu takapuoli. Pyörää en ehtinyt ostaa, ennen kuin innostus laantui ja tuli muut kiireet. Pyörän osto lykkääntyi ja lykkääntyi, en osannut päättää minkälainen pyörän tulisi olla. Niitähän on nykyään vaikka minkälaisia.

Kesällä en sitten ehtinyt ajatellakaan pyöräilyä. Kaikki liikenevä ylimääräaika meni uutta piharakennusta pystyttäessä. Siihen upposi energiat. Jälkeen päin ajateltuna, utopistinen ajatus. Ei minulla ole aikaa sellaiseen, mieluummin menen lenkille tai sauvakävelylle. Pitäisi olla joku kohde, mihin pyöräilee. Käytiinhän me kerran kesässä 20 kilometrin pyöräretkellä rantakahvilassa. Mutta ei siihen tarvittu uutta pyörää eikä pyöräillyhousuja eikä ajohanskoja. Pyöräily sujui ihan tavallisella vaihteettomalla mummopyörällä. Olisi ollut koomisen näköistä sotkea menemään mummopyörällä pyöräilyshortseissa, slimmissä pyöräilytakissa ja ajohanskat kädessä. Niinpä jäi varusteet sinne hattuhyllylle kaupan kassiin. Taitaa olla vielä hintalaputkin paikoillaan.

Nyt on siis muodinmukaiset pyöräilyshortsit jo olemassa. Ne voi lehtitiedon perusteella pukea Chanelin tapaan räätälöidyn, pepun peittävän blazerin kanssa. No ei nyt ole ehkä minun pala kakkua tämä! Enpä usko että keski-ikäiset koivet ovat kovin nätit kireissä, polven yläpuolelle päättyvissä shortseissa. Vanhat polvet eivät ole mitenkään erityisen edustavat. (Tehdäänköhän paljon polvikauneusleikkauksia?) Ja voin vain kuvitella, miten nahka turskahtaa sieltä lahkeen alta. Mutta täytyypä kaivaa Stadiumin kassi esiin, että minkälaiset pyöräilyshortsit sitä tuli ostettua. Että jos kummin kokeilisi. Onhan niissä kiva se takapuolenpehmustin. Jos menee johonkin kesätapahtumaan, vaikka kesäteatteriin, niissä on aina pahuksen kovat penkit. Pehmustetuissa pyöräilyshortseissa kelpaa istua pidenpäänkin. Ei pyllyyn satu.

Normaali

Kevät toi, kevät toi maalarin

Nyt on taas innostusta ilmassa! Valoa on paljon ja samperin käpyrauhanen erittää jotakin keväthormonitököttiä elimistöön niin että meinaan lentoon lähteä.

Ostin mustaa, kiiltävää maalia. Ensin hioin ja maalasin vanhan pöydän mustaksi. Kylläpä muuttui pöydän olemus ihan toiseksi! Mutta niin kai sitä itsekin olisi ihan toisennäköinen tummaihoisena?

Seuraavaksi päätin maalata tuolin. Se on sellainen vanha tuoli, missä on istuinosa ja selkänoja kullanväristä samettia. Maalasin puuosat mustaksi. Siitä tuli valtaistuin minulle. Kyllä sopii kultamustatuolissa istua Queen-pipo päässä ja ottaa alamaisia vastaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Lipaston laatikossa oli lapsuuskodista peräisin olevat puiset möhkälekynttilänjalat. Ovat olleet monta vuotta siellä piironkipiilossa, kun eivät ole oikein löytäneet paikkaansa meiltä kotoa. Mutta nyt, kiiltävän mustana kelpaavat.

Onneksi maali loppui. Pikku hiljaa olisin maalannut kaiken mustaksi. Sillä tavoin kävi jokunen vuosi sitten mökillä, kun ostin vähän liian ison purkin harmaata maalia. Tarkoitus oli maalata vain vanha sivustavedettävä, mutta mopo karkasi, harmaaksi muuttuivat kukkaruukut, pelastusrengas, pikkupöytä ja lopulta maalasin pihan sähkötolppaa harmaaksi. Siinä kohtaa perhe laittoi stopin touhuilleni. Ei enää harmaata yhtään! Sanoin että pitäähän minun harmaantuvana ihmisenä maastoutua tänne, että en voi kovin räikeänä erottua asuinmiljööstäni.

Maalausintoa jäi mustamaalauksesta jäljelle. Siirryin mökille. Pensselöin vessan katon valkoiseksi ja vedin betoluxia lattiaan. Kotiinviemiseksi otin vessasta pikkuhyllyn, peilin ja yhden taulun, maalaan karmit valkoisiksi kotona. Meidän ruokapöytä onkin ollut viime viikot minun maalauspajani. Antiikkikaupasta löysin vanhan klaffipöydän kuistille. Piti mennä takaisin rautakauppaan ja ostaa lisää Maalarin valkolakkaa pöytää varten, ja santapaperia.

Vessankaton teen kyllä vielä uusiksi. Laitankin siihen tapetin. Se on sellainen monesta kohtaa vino katto, ja löysin somesta hienoa kukkatapettia elliecashmandesign.com sivuilta. Mitä jos laittasikin vessan katon kukkimaan?

Tästä ei hyvää seuraa. Nyt on innostusta ilmassa vähän liiaksi. Tämä voi töksähtää hetkenä minä hyvänsä. Mutta nyt on rauta kuuma.

Normaali