Lisää metsää kaupunkiin

Viime aikoina on mielessä pyörineet metsäasiat. Juolahti mieleen että miksipä ei kaupungissa voisi olla enemmän metsää? Helsingissä on kyllä Keskuspuisto, mutta miksi kaikki puistot ovat nimenomaan puistoja? Miksi ne eivät voisi olla pienenpieniä metsiä?

Lähellä kotia ”remontoitiin” muutama vuosi sitten katujen väliin jäävä pieni puistikko, jota kiertävät vanhat puut. Nurmikko korvattiin soralla. Nyt tämä noin puolen hehtaarin kokoinen kolmionmuotoinen puisto on siis pelkkää soraa, jota ympäröivät puut ja keskellä nököttää patsas, joka pitää päätään kainalossa (ehkä se symboloi koko puiston päättömyyttä). Yhdellä reunustalla on lasten leikkipaikka. Varmasti helppohoitoinen. Hiekalta on helppo kerätä koirankakat ja roskat pois. Mutta mitä siellä heikkapuistolla on tarkoitus tehdä? Pelata petanqia?

Helsingissä näkee myös paljon aukeita nurmikkokenttiä. Ne on ilmeisesti tarkoitettu leijojen lennättelyyn ja pelailuun. Mutta mitä jos joku nurmikentistä olisikin pieni luonnontilainen metsä, jonka läpi risteilisi polkuja, joiden varsilla olisi penkkejä istua ja kuunnella lintujen laulua. Voin miltei kuulla sen sirkutuksen ja liverryksen mitä sellaisessa pikkumetsässä olisi! Linnut tarvitsevat puita, nurmikentällä viihtyy vain maamyyrä ja valkoposkihanhi.

Kaiken lisäksi metsä olisi paljon perinteistä puistoa helppohoitoisempi. Ei tarvitse jatkuvaa ruohonleikkuuta ja haravointia. Pikkumetsät lisäisivät kaupunkiluonnon monimuotoisuutta, ja monimuotoisuus jos mikä on päivän sana.

Näistä kaupunkimetsistä ajatus karkasi muihin metsättömiin paikkoihin. Kuten esimerkiksi Islanti. Sehän on täysin metsätön paikka. Olen ymmärtänyt että sielläkin kasvoi aikoinaan metsää, mutta pikku hiljaa kaikki kaadetiin pois rakennusaineeksi taloihin ja laivoihin ja polttopuuksi. Kukahan kehveli oli se joka viimeisen puun Islannista sahasi?

No mutta, ei hätää. Eikös maaperä siellä ole oikeinkin hyvää? Sehän on laavaperäistä, uskoisi sen olevan oikeinkin kelpoa maata. Siis miksi ihmeessä eivät ole istuttaneet metsää takaisin? Puun taimet eivät ole edes kalliita, jos vertaa kukkien ja puutarhakasvien taimiin.

Sama juttu Isossa Britanniassa. Sieltäkin on aikojen saatossa metsät kaadettu puutavaran tarpeeseen. On paljon avaraa nummea, sopivan kostea ympäristö ja sielläkin maaperä hyvälaatuinen. Miksi ihmeessä eivät istuta metsiä? Pitäisiköhän EU:n lahjoittaa eräänlaisena läksiäislahjana vaikka satatuhatta sekapuun taimea, saisivat sillä sinne pienen EU-metsän aikaiseksi.

Jokainen voi tietenkin katsoa omaa ympäristöään samalla tavalla. Mahtuisiko mökin pihalle vielä yksi puu? Senhän voisi istuttaa vaikka muistopuuksi edesmenneelle tai merkkipäivän johdosta. Olen luvannut istuttaa tätini muistoksi poppelin pihamaalle. Ja hopeahääpäivän kunniaksi olemme suunnitelleet kaivertavamme sydämen kotikoivun kylkeen. Kun poika oli kolmevuotias, mummo ja pappa toivat kolme vaahteran taimea mökin pihalle. Yhden vahingossa trimmeröin alas eräs kesä, eikä se siitä toennut, mutta kaksi vaahteroista ovat jo varsin näyttäviä. Miten mukava muisto menneestä ne puut ovatkaan!

Lisää puita joka paikkaan! Liikenneympyröihin, ei enää kurtturuusua, vaan vaahteroita, poppeleita, tammeja, pihlajia! Oksia lintujen istua ja oravan pomppia.

Normaali

Vastakkainasettelukisat

Radio Iskelmässä on aamuisin leikkimielinen Sukupuoltenvälinen sota -kisa. Ideana on esittää miehelle kysymys, joka koskee ”naisten asioita” ja päin vastoin. Tyyliin: Mitä tuotteita edustaa Mavala -merkki? Vastaus: kynsienhoitotuotteita. Mikä sotilasarvo tulee luutnantin jälkeen? Vastaus: Yliluutnantti.

Televisiossa pyörii Stadi vastaan Lande -visailu, missä joukkueet kaupungista ja maalta kisailevat tietämyksessään – jälleen iloisesti ja leikkimielellä.

En tiedä, mikä näiden kilpailujen tarkoitus on? Lieventää vastakkainasettelua? Vai kasvattaa sitä? Minun mielestäni tämän kaltaiset ohjelmat vain kasvattavat jo muutenkin haitallisia asenteita, enkä näe niille järkiperusteita.

Maaseudulla asuminen on erilaista kuin kaupunkiasuminen. Molemmissa pitkään asuneena, puoltet ja puolet elämästäni, tiedän, että molemmissa on hyviä ja huonoja puolia. Molemmissa asuu ääliöitä ja älyköitä. Molemmissa asuu päänsä pensaaseen päänsä työntäviä, kupla-ajattelijoita kuin myös maailmankansalaisia ja omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä. Molemmissa voi asua ekologisesti ja eettisesti tai törsäten ja vähät mistään välittäen.

Samoin miesten ja naisten välillä on eroja, koska ihmisten välillä on eroja. Olemme viime kädessä yksilöitä, joissa jokaisessa on naista ja miestä omassa yksilöllisessä suhteessa. Toivon että erilaisuudesta huolimatta kaikki ihmiset pyrkisivät ymmärtämään toisiaan, tai jos ei voi ymmärtää, edes antaa olla omanlaisensa, ei yrittäen muuttaa toisinnoksi itsestä.

Ehkä näiden ohjelmaformaattien kyseenalaisuuden ymmärtää, jos tulisi uusi samalle idealle perustuva ohjelma, mustat vastaan valkoiset. Siinä eri väriset ihmiset kilpailisivat kumpi rotu on parempi.

On olemassa vielä yksi kilpailu ja sen myötä annettava titteli, joka saa ihokarvani pystyyn ja ärsytyskynnyksen madaltumaan. Se on Eeva-lehden jokakesäinen Suomen seksikkäin mies -kisa. En voi käsittää, miten se on mahdollinen. Ehdokkaiksi asetettavilta miehiltä ei kysytä, haluavatko he kenties olla ehdokkaina Suomen seksikkäimmän miehen tittelin saajaksi. Ehdokkaina on näyttävä otos suomalaisia urheilijoita, näyttelijöitä, tieteen, taiteen ja yritysmaailman edustajia; omassa työssään mainetta saavuttaneita ja menestyneitä suomalaisia miehiä. Heistä lukijat äänestävät sitten sen seksikkäimmän, joka saa tittelin itselleen.

Minusta kisa on nolo. Ja miten vastaavaan kisaan suhtauduttaisiin toisin päin? Mitä jos miestenlehti järjestäisi Suomen seksikkäin nainen -kisan ja ehdokkaina olisi liuta menestyneitä naisia Anne Berneristä, Krista Kososesta Kiira Korpeen. Luulen että nousisi aika älämölö. Kisaa pidettäisiin sekstistisenä ja naista halventavana. Silti meistä naisista on ihan ok antaa vastaava titteli omaan ulkonäköönsä syyttömälle näyttelijälle, poliitikolle, taiteilijalle, yritysjohtajalle, jos hän sattuu olemaan mies? Näinkö on.

Normaali

Kulmat kuntoon microbladingilla

Yksi elämän pieniä mysteereitä on karvojen katoaminen. Jossakin vaiheessa huomasin, että kulmien kestovärjäys ei tuota toivottua lopputulosta, eikä ihme, koska kulmakarvat ovat kadonneet. Jäljellä on karvoja harvakseltaan siellä täällä. En tajua, missä vaiheessa tämä on tapahtunut, mutta muistan, kuinka minulla oli nuorena paksut ja vahvat kulmakarvat, joita jouduin riesaksi asti nyppimään, kun meinasivat kasvaa keskeltä kiinni toisiinsa.

Kasvoin nuoreksi Sinisen Laguunin ja Brooke Shields aikaan. Hänellä oli komeat kulmat! Sellaisiin totuin. Jossakin vaiheessa havahduin tosiasiaan että kulmamuoti oli muuttunut, muut nyppivät kulmansa kaipeiksi viiruiksi, mutta itse jatkoin samalla tuuhealla tyylillä. Mitäpä sitä kerran hyväksi havaittua muuttamaan?

Nyt voin heittää roskiin kulmakynät ja -vahat. En niitä enää tarvitse. Minulla on tekokulmakarvat, yhtä tuuheat ja tasaiset kuin nuoruuden päivinä, kiitos microbladingin. Uskaltauduin menemään käsittelyyn, kun veljentyttö teetti itselleen saman homman. Hän on plastikkakirurgiaan erikoistuva lääkäri, joten ajattelin että siinä on luotettavaa referenssiä kylliksi. Varasin ajan samalle tekijälle, Browriinaan, Helsingin Robertinkadulle.

Mikäli itselleen meinaa kulmat teettää, kannattaa paikka valita huolella. Kuulemma on monenlaista tee-se-itse-kulmat-puoskaria, joiden tekeleitä muut joutuvat korjaamaan.

Kulmien pitäisi kestää suurin piirtein vuoden, sitten täytyy teettää vahvistus. Toimenpide tuntuu vähän. Siinä raaputetaan viiltoja ihoon, joten ihan kivuton se ei ole, mutta ei mahdotonkaan. Itse nukahdin lopulta käsittelyyn ja heräsin omaan korahteluuni. Kulmat tekeytyvät pikku hiljaa, joten lopputulos ei ole välittömästi nähtävillä. Päin vastoin, heti seuraavana päivänä kulmat näyttävät paljon todellista tummemmilta. Se kuuluu asiaan. Viikko kulmia pitää rasvailla, eikä niitä saa sen viikon aikana pestä, joten hiusten pesu vaatii vähän tavanomaista enemmän keskittymistä.

Asiakaskunta on kuulemma varsin monenikäistä. Browriinan vanhin asiakas on kahdeksankymppinen. Olenkin sitä mieltä, että tämä on erityisen tarpeen meille keski-ikäisille ja sitä vanhemmille. Nuorilla kulmakarvoja kasvaa yleensä riittävästi omasta takaa. Sen kun nyppii ylimääräiset pois.

Mielestäni kulmakarvat ovat onnistuneet hyvin. Ne ovat luonnollisen näköiset ja muotoiset. Voin suositella toimenpidettä. Mukava aamulla herätä, kun näyttää valmiiksi vähän huolitellummalta. En ole allergiaoireiden takia voinut käyttää kahteen vuoteen ripsiväriä ollenkaan. Ihoa kutittaa silmien ympäriltä ja ripsijuuresta. Hyvät kulmat kompensoivat ripsien olemattomuutta.

Samoihin aikoihin kun teetin kulmat, kävin myös ihotautilääkärillä poistattamassa copuperosa-suonia laserilla. Sekin onnistuin erityisesti poskien osalta todella hyvin. Nenän varteen jäi vielä muutama suoni, johtuiko kenties siitä että minulla oli juuri silloin meneillään talven flunssa numero 2/3 ja jouduin niistämään vähän väliä. Tänään menen vielä uusintakäsittelyyn ja nenänvarret laseroidaan. Sitten olen melkein valmis!

Paitsi että seuraavaksi aion kokeilla säärikarvojen sokerointia. Koivissa vielä jokunen säälittävä karva kasvaa. Ajattelin käydä ne kiskotuttamassa pois sokeroinnilla kevään koittaessa.

On se vaan niin kätevää, kun meidät saa nykyisin kauniiksi niin paljon helpommin kuin ennen!

Normaali

Miten lapsesi suhtautuu ruokaan aikuisena? Kasvaako hänestä syömishäiriöinen?

Eilisessä Hesarissa (torstai 14.3.) oli hyvä artikkeli ruuasta. Siinä ravintoasiantuntija sanoi, että lapsilta ei tulisi täysin kieltää epäterveellisiä herkkuja, kuten perunalastuja, pullaa tai karkkeja. Hyvä että tämä asia nostettiin esille.

Nykyisin ruokaan suhtaudutaan vaikeana asiana. On erilaisia sääntöjä, mitä saa syödä ja mitä ei. On ruuan hyviksiä ja pahiksia. Terveellinen ruokavalio on tietenkin hyvä asia sinänsä, mutta siitä voi olla joissakin tapauksissa epäterveellisiä seurauksia.

Mielessä on käynyt että tekevätköhän hyvää tarkoittavat pienten lasten vanhemmat lapsilleen karhunpalveluksen tiukoilla säännöillä? Tuleeko herkuille käymään niin kuin alkoholille?

Tarkoitan: Suomessa on perinteisesti suhtauduttu alkoholiin ihan väärin. Oli kieltolaki. Sitten pulloa on piilotettu halkopinoihin ja pidetty pöydän jalan vieressä ”häpeämässä”, pannaan poika häpeämään, sanottiin. Viina on ollut salainen pahe, kielletty asia, jotakin mitä aikuiset tekevät lapsilta salaa. Muutos alkoi kehittyä 90-luvulla. Innostuttiin keskioluesta, ruokapöytään tuli viini. Alkoholi normalisoitui ja arkipäiväistyi.

Kehitys on edennyt hitaasti, mutta seuraukset ovat olleet positiiviset. Tänä päivänä nuorten humalahakuinen juominen on harvinaista. Juomatavat ovat oikeasti eurooppalaistuneet. Pojasta polvi on parantunut. Nykynuoret on kasvatettu alkoholin suhteen täysin eri tavalla kuin esimerkiksi oma, 60-luvulla syntynyt sukupolveni.

Mutta entäpä herkut? Käykö niiden suhteen juuri päin vastoin? Tuleeko niistä salaisia paheita, kiellettyjä hedelmiä. Miten lapsi, jolta on kielletty pullat, sipsit ja karkit suhtautuu niihin teininä tai aikuisena? Lisääntyvätkö syömishäiriöt?

En kannata karkkipäivääkään. Se kasvattaa ajatukseen, että herkut ovat palkinto jostain. Nyt kun olet viikon ollut siellä tarhassa, saat perjantaina karkkipussisi. Vastaa aikuisten perjantaipulloa. Eikä itseään saisi palkita herkuilla. Herkut ovat herkkuja. Joskus herkutellaan. Sitä varten on esim. jälkiruoka. Se on herkku, joka nautitaan aterian päätteeksi, että vatsa tietää; ruokailu on loppu, tämän makean jälkeen ei tule enää mitään.

Mielestäni kasvatusperiaatteena täysi kielto oikeastaan minkään suhteen ei ole hyvä. Yleensä nuori haluaa tehdä juuri sen, mitä vanhemmat eniten vastustavat. Siksi vanhempien kannattaa tarkoin miettiä, miten toimivat.

Kuulin vahingossa oven läpi, kun teini chattaili kaverinsa kanssa koneella ja kertoi kokeilleensa kerran tupakkaa. Olin sen kuullessani oikeastaan iloinen, se on mielestäni ihan ok. Me olemme kertoneet mieheni kanssa pojalle, että olemme joskus kauan sitten ennen hänen syntymäänsä polttaneet, ja se oli aika kova homma päästä tupakasta eroon.

Viime aikoina olemme keskustelleet myös alkoholista ja alkoholismista. Jutun juurta aiheesta onkin piisannut, koska pojan eno on pahasti alkoholisoitunut, ja olemme kaikki hänestä huolissamme. Kerroin pojalle että luulen meidän suvussa olevan alkoholismigeeniä, joten kannattaa olla aikuisena varovainen alkoholin kanssa. Sanoin myös että alkoholismi kehittyy hitaasti, joten ei sitä tarvitse pelätä. Tarvitsee tiedostaa asia ja seurata omaa tilannetta.

Karkkeja, pullaa ja herkkuja meillä on ollut aina tarjolla. Poika ei niitä nykyisin juuri syö. Kotimatkalla koulusta kotiin saattaa ostaa lähikaupasta rasian pensasmustikoita itselleen! Tässä suhteessa omena on pudonnut ihanan kauas puusta! Hän huomauttaa kyllä minulle, jos huomaa että herkuttelen. Kerran melkein suuttui, kun huomasi että olin ostanut pakastimen kolmea eri makua Kolmen kaverin jäätelöä. ”Möykky kasvaa”. Ja tottahan se on; möykky on kasvanut. En ole käynyt ehkä vuosikymmeneen vaa’assa. Nyt oli pakko, piti erääseen lomakkeeseen laittaa pituus ja paino. Järkytyin. Painoin 10 kiloa enemmän kuin pitäisi! Samperi.

Lapset ovat erilaisia, vanhemmat ovat erilaisia, kodit ovat erilaisia. Ja niiden tavat ja tottumukset. Toivoisin silti että syömisestä – sen pahemmin kuin juomisestakaan – ei tehtäisi vaikeaa asiaa.

Loppujen lopuksi, me syömme ja juomme koska elimistömme tarvitsee raaka-ainetta. Rasvakin on tarpeen, aivot tarvitsevat sitä. Ja lapsen aivot erityisesti, ne ovat vasta kasvamassa ja kehittymässä.

Normaali

Veljeni Leijonamieli on alkoholisti

Veli istuu Lazy-boyssa ja katsoo televisiota, vieressä pöydällä käden ulottuvilla viinapullo. Istuu siinä yöt ja päivät, ei mene sänkyyn nukkumaan. Ei pesydy, ei käy suihkussa, ei syö kunnolla, ei ota sydänlääkkeitään. Ei enää kävele, ryömii. En tiedä, miten käy vessassa, käykö edes?

Asuu yksin. Ei näe itse elämäntavassaan mitään ihmeeliistä. On ihan tyytyvinen ja suuttuu kun asian ottaa puheeksi. Ihmettelee, miksi muut haluavat puuttua hänen elämäänsä.

Kaksi kuukautta sitten pääsi sairaalasta ja nyt on taas samassa kunnossa kuin sinne joutuessaan. Kotijakso on puolittunut, edellinen kesti neljä kuukautta. Nyt kaksi.

Päihdetyöntekijät tulevat keskiviikkona kotikäynnille. Joutuu hoitoon. Jos ei jo ennen sitä ambulanssi nouda.

Maailman kiltein ihminen. Auttavainen, herkkä ja ujo. Kaikki suvun lapset pitivät Veljestä, hän osasi ottaa lapset tasavertaisina. Oma poikakin kutsuu veljeä suosikkienokseen. Eläinrakas, syötti ennen itsetekemällään lintulaudalla lintuja. Nyt heittää biojätteet pihalle rottien syötäväksi. Miten tähän on tultu? Miten rappiolle hän on voinut luisua, onnistunut tekemään sen niin että me emme ole huomanneet. Hän on aina varjellut yksityisyyttään, kotiin ei ole saanut tulla, hän on halunut elää erakkona ja me olemme sen hänelle suoneet.

En voi käsittää, en ymmärrä. Veli salasi juomisen vuosikausia. Emme tienneet siitä. Luulimme että hänellä on joku neurologinen sairaus, kun vapina alkoi, seuraavaksi kävely huononi. Veli pääsi läpi terveystarkastuksista, joihin joutui ajokortin takia. Lääkärit eivät huomanneet mitään. Ja sitten pitikin jo tilata ambulanssi.

Nyt en tiedä, miten hänen käy. Jos paranee alkoholismista, mitä epäilen, koska halua parantua ei näytä olevan, mutta jos paranisi, pystyisikö vielä kävelemään, palautuisiko toimintakyky edes osittain? Mistä hän keksii sisältöä elämäänsä, ilman perhettä ja työtä, harrastuksia. Elämässä on ollut vain viina. On vaikea korvata jotakin, mikä on täyttänyt koko elämän. Siinä on paljon korvattavaa. Siinä on paljon työtä tehtäväksi, iso urakka. Ja lazy-boy kutsuu. Ei vaadi mitään istua siinä. Paitsi hengen. Ja elämättömän elämän.

Normaali

Mitä minä tarvitsen?

Lempirunoni on Eino Leinon Minä. Tässä linkki, jos haluat sen lukea:

https://www.teosofia.net/muut/eino_leino-runot.htm

Erityisesti mieleen korvamadoksi on jäänyt kohta: mieti mik’ on sulle hyvä, tuumi mik’ on sulle paha. Tätä on tärkeää toisinaan pohtia. Pitää pyrkiä tekemään niitä asioita, jotka tuottavat itselle mielihyvää, ja välttämään pahaa oloa ja mieltä tuottavia asioita. Luulisi olevan helppoa, mutta oikeastaan ei ole.

Se nimittäin vaihtelee. Joku asia, mikä on ollut omalle hyvinvoinnille ja itselle tärkeää, voikin muodostua turhaksi ja tarpeettomaksi. Uudessa tilanteessa voikin tarvita ihan muuta. Silloin täytyy osata uudistua ja muuttaa toimintatapoja.

Havahduin tähän asiaan oman kokemuksen kautta. Joitakin vuosia sitten harmittelin että en ollut päässyt aikoihin Lappiin. Pidän Lapista aina: ruska–aikaan on kaunista ja kirpeää, kesällä on kiva patikoida ja talvella hiihtää murtsikkaa. Tulin siihen tulokseen että asiaa on täysin turha harmitella ja itselleen mielipahaa aiheuttaa. Kukaan ei kiellä minua Lappiin lähtemästä. Niinpä lähdin. Yksin hiihtämään murtsikkaa keväthangille. Nautin yksinolosta, se teki hyvää. Äitinä helposti ajautuu ”palveluksessa 24 h”-tilanteeseen. Kuskaa muita, laittaa ruokaa, pyykkää, siivoaa, järjestää muiden jättämiä sotkuja. Siitä tarvitsee välillä lomaa. Päätin silloin että tästä edes päin vuosisuunnitelmaan kuuluu minun keväthankimatka Lappiin.

Niinpä tänäkin vuonna varasin ja maksoin jo syksyllä muutaman päivän reissun tuttuun paikkaan Äkäslompoloon. Nyt olen sitten täällä. Todetakseni että en minä oikeastaan tätä enää tarvitse. Loma perheestä on käynyt tarpeettomaksi. On aika miettiä, mik’ on mulle hyvä nyt.

Ehkä tämä johtuu osittain siitä että lapsi on kasvanut murrosikäiseksi, ja tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi. Nyt on suuri onni ja autuus jos saa olla edes hetken samassa huoneessa murrosikäisen kanssa. Ennen kuin hän vihjaa: ”Tuolla muualla on kyllä hyvin tilaa” ja osoittaa ovea olohuoneen puolelle.

Mitä minä nyt sitten tarvitsen? Juuri päinvastaisia juttuja. Olisi kiva lanseerata ajatus perheen keskeisestä sunnuntaibrunssista. Syötäisiin yhdessä pitkän kaavan mukaan ja juteltaisiin, ehkä pelattaisiin erä korttia.

Siinä on kyllä yksi iso käytännön ongelma, minkä takia se ei vielä lähivuosina onnistu. Me heräämme niin täysin eri aikaan että nälkä ei oikein osu samalle kellon lyömälle.

Summa summarum, minä kaipaan yhdessäoloa, yhdessä tekemistä. Sitä kohti siis. Yksinmatkailut Lappiin saavat toistaiseksi jäädä. Ne olivat mulle hyvä, mutta nyt tarvitsen muuta.

Normaali

Tansseissa

Eilen olin tansseissa Äkäslompolon Pirtukirkossa. En kyllä tanssinut. Istuin piilossa portaikon alla sijaitsevassa pöydässä ja join alkoholitonta olutta. Tosin ei se täydellinen piilo ollut, koska kaksi papparaista haki silti tanssimaan. Jouduin antamaan pakit, ja se on miltei anteeksiantamatonta! Jos joku uskaltautuu hakemaan, ei saisi sanoa ”ei”. Toisaalta sen ikäiset papparaiset ovat varmasti tottuneet pakkeihin elämänsä aikana. Ettei se ensi kertaa heille tullut.

Minulla on talven kolmas flunssa; kuumetta, nuha ja aivastelen noin kerran viidessä minuutissa. Se oli hyvä syy olla tanssimatta. Lähdin kuitenkin, kun esiintymässä oli Meiju Suvas, ja halusin tämän klassikon nähdä livenä edes kerran elämässä.

Meiju Suvas on mahtava! Mikä ääni; se soi korkeana ja kirkkaana. Ja asenne; ei yhtään diiva. Jutteli mukavia kappaleiden lomassa, osasi ottaa yleisön huomioon ja mukaan. Meiju Suvaksessa olisi ainesta Kaija Kooksi. Meiju Suvas olisi ehkä parempi Kaija Koo kuin itse Kaija Koo. Miksi ihmeessä tämä loistava laulaja on jäänyt pimentoon? Tanssilavakeikkoja on varmasti yllin kyllin, mutta mediassa häntä ei juuri näy. Eikä ole Meijua ole ollut Vain elämää -ohjelmassa.

Lieneekö syynä biisit. Meiju tarvitsisi hittejä. Uusia biisejä. Sellaisia naisten voimaantumisbiisejä tyyliin Korkkarit kattoon. Tehkääpä huippubiisien tekijät Meijulle uusia kappaleita.

Meijuhan oli aikoinaan sellainen Suomen Carola Häggvist. Heillä on samanlainen kirkas ääni, ja ulkonäössäkin oli ehkä aikoinaan jotain samaa.

Mei-ju! Mei-ju! Mei-ju! Mei-ju! Minä huudan kannatushuutoja puolestasi. Nyt uusia hittibiisejä heti ja kanavien soittolistoille siitä, hus! Sinulla on tulevaisuus. Pois piilosta tanssilavoilta eettereihin.

Toisten tanssia on sitten hauska katsoa. Ja koko sitä ensamblea. Ai nyt toi haki tanssimaan ton, äsken se tanssi ton toisen kanssa, mutta sitä ei nyt sitten enää hakemut. Tuo hakee taas tota, oiskohan vähän ihastunut.

Naiset asettuvat hyvissä ajoin paikoilleen pöytiin niin että kasvot ovat lavalle. Hakevat baarista juomat, jotka ovat pöydällä edessä lähes koskemattomina koko illan. Hiukset on laitettu, korkokengät jalassa, hajuvedet suihkautettu korvan taakse. Jalka vippaa pöydän alla.

Ensimmäisenä tullaan hakemaan pientä ryhdikästä naista, jolla on avoin katse ja pieni madonnamainen hymy huulilla. Helposti lähestyttävä ja kiltti ihminen. Osaa tanssia hyvin.

Pitkään olen huolissani nuoresta tytöstä. Hän on tullut paikalle äitinsä kanssa. Tyttö on varmasti vasta hiljattain täyttänyt 18, näyttää niin nuorelta. Hän on niin viattoman ja kiltin näköinen! Ei meikkiä, pitkä letti, asiallisesti pukeutunut, ei mitään seksikästä. Äitiä on jo pari kertaa haettu tanssimaan, mutta tyttöä ei. Vaikuttaa siltä että paikalla ei juuri ole hänen ikäisiään tanssittajia, enemmän vanhoja. Eikä vanhat papat kuitenkaan enää noin nuorta lähde hakemaan, ei ainakaan äidin viereltä.

Vihdoin tulee nuori poika ja hakee tytön tanssimaan. Valo syttyy tytön kasvoille. Huh, tytön ilta tulee onnistumaan.

Erityisen hienoa on katsella vanhojen pariskuntien tanssia. Miten tanssiaskeleet ovat vuosien saatossa kasvaneet yhteen. Tanssi on sujuvaa, automatisoitua. Joillakin pareilla saattaa olla ihan outoja tanssiaskelkuvioita, mutta miten sujuvasti tanssi eteneekään. Kukaan muu ei siinä kuviossa pysyisi töpeksimättä.

Etsin tanssiparien joukosta suosikkini. Ehkä kolmekymppinen pariskunta. Pojalla on Jokapoika- paita ja suorat leveälahkeiset housut, joiden lahkeet peittävät kengät. Pieni parta. Vähän sellainen punavuoren-hipsteri-look. Miten helposti tanssi heiltä käykään! Poika vie letkeästi ja leikitellen. Tanssissa ei ole mitään jäykkää eikä kankeaa. 10 points! Tämä pari jatkoon.

Lähden takaisin nukkumaan ensimmäisen setin jälkeen, vaikka ”älä pure mun ananasta” biisiä en ole kuullutkaan. Se olisi ollut hauska kuulla. Flunssa vie voiton, en jaksa enempää.

Seuraavana aamuna aamupalalla on myös Meiju Suvas. Kiitos keikasta! Tulen toistekin, jos satun samalle paikkakunnalle.

Normaali