Olin väärässä, ehkä.

Ikuinen kitinän aiheeni on peltipoliisit. Autoa ajaessa tunnen itseni julkkikseksi, joka kulkee salamavalojen räiskeessä. Siihen malliin peltipoliisien valot vilkkuvat. Omissa ajatuksissaan ajaminen sopii huonosti peltipoliisien valvomille teille. Kerran on jo ollut kortti hyllyllä ja nytkin on ukaasi päällä. Jos tulee vielä yksi sakko, loppuu autoilu siihen.

Peltipoliiseista oli juttua aamutelevisiossa. Niiden määräähän ollaan kasvattamassa ja nopeussakot ovat lisääntyneet, oliko se peräti 80 %. Suuri osa on juuri sellaisia huolimattomuusvirheitä. Ajaja ei huomaa nopeusrajoituksen muuttuneen ja saa sakot.

Radioista kuulin että monessa taksissa on käytössä skanneri, joka kuvaa tietä eteen päin ja skannaa numeroita teiden varsilta. Sillä tavoin taksinkuljettaja pysyy kärryillä siitä, mikä on kulloinkin vallitseva nopeusrajoitus. Siinäkin on sitten omat ongelmansa. Nyt kun on vaalit tulossa ja teiden varsille ilmestyneet yksityisten ehdokkaiden vaalimainokset, skanneri skannaa niistä numeroita ja väittää niiden olevan nopeusrajoituksia.

Olen ollut sitä mieltä että peltipoliisit ovat ihan syvältä. Ihmisten kiusaa. Autot voitaisiin rakentaa niin että niillä ei voisi edes ajaa kuin nopeusrajoitusten mukaan, mutta ei, sitä ei tehdä, sen sijaan pyöritetään tätä sakkorumpaa.

Mutta pakko on myöntää, että on asiassa hyvätkin puolensa. Pakko on joskus paras opettaja. Ilmiössä on vähän sama kuin tupakointilainsäädännössä aikoinaan. Poltin aikoinaan askin päivässä, mutta kun siitä tuli niin vaikeaa, missään ei enää saanut polttaa, lopetin. Ja hyvä niin.

Nyt kun autoilusta on tehty niin vaikeaa, olen vähentänyt merkittävästi autoilua. Lopettaisin kokonaan, jos en olisi meidän perheessä ainut, jolla on kortti, joten minun täytyy uhrautua kuskiksi. Kaupungin keskustassa olen siirtynyt melkein kokonaan julkiseen liikenteeseen. Ja maakunnissa ajelen teiden tukkona niin hiljaa kuin kehtaan. Ehkäpä ensi kerran ajan Kustavintien (noin 60 kilmetriä) koko matkalta neljääkymppiä. Siinä nopeudet vaihtuvat niin usein, että niiden perässä on mahdoton pysyä. Jos ajaa koko ajan neljääkymppiä, ei voi mennä pieleen, se on pienin nopeusrajoitus sillä välillä. Voi laittaa kruiserin päälle, auto menee ihan itsekseen, pitää vain ratista kiinni.

Kyllä pakko on joskus parasta. Pakko myöntää.

Normaali

Psykoterapiaa kansakunnille

Iso-Britannian brexit-sekoiluja seuratessa olen huomannut tuntevani sääliä tuota entistä suurvaltaa kohtaan, ja alkanut pohtia muutenkin maiden identiteettejä ja historiaa, kuinka ne jättävät syvän muistijäljen kansakunnan sieluun ja vaikuttavat vielä vuosisatojen päähän.

Niin kuin meidän oma historiamme suurvaltojen alamaiskansana. Meitä on käskyttänyt vuoroin Ruotsi, vuoroin Venäjä. Kansakunnan sieluumme on kaivertunut naapureita heikompi itseluottamus ja taito pitää oma pää ja tahto, jotenkin jännästi pokkuroimalla, niin että toinen osapuoli luulee meitä käskyttävänsä, vaikka oikeasti ei sitä teekään. Olemme oikeasti ovelia veljeilijöitä. Mutta katsokaapa venäläisiä ja ruotsalaisia! Jo ryhdistä näkee, että tässä tulee isäntä. Suomalainen kulkee hartiat köyryssä, katse maassa ja mumisee perkelettä mennessään.

Iso-Britannia eli vuosisatoja mahtavana maailmanvaltiaana. Sillä oli siirtomaita kaikkialla ja se oppi olemaan muiden yläpuolella, muita parempi. Siitä roolista on ollut vaikea oppia pois. Ja ehkä erityisen vaikeaa on ollut EU:ssa, joka perustuu asioista yhdessä sopimiseen, tasa-arvoisten maiden kesken. On vaikea olla tasa-arvoinen, jos tuntee olevansa muita parempi samanaikaisesti ja haluaisi itse päättää.

Yhdysvalloilla on myös omat kansakunnalliset traumansa. Sen identiteetti perustuu yhteen asiaan: v-a-p-a-u-t-e-e-n. Sinne lähtivät muinoin Euroopasta kaikki, jotka tunsivat täällä olonsa ahdistavaksi poliittisten kantojen tai toimeentulon takia. Vapaus on pyhä asia amerikkalaisille. Yhdysvaltalaiset kammoavat kaikkea pakkoa: esimerkiksi veroja ja sosiaaliturvaa. Siksi he eivät voi myöskään mitenkään ymmärtää yhtään maita, joiden koko yhteiskuntajärjestelmä perustuu pakkoon, kuten monissa ääri-islamilaisissa valtioissa. Yhdysvaltojen on heti lähdettävä vapauttamaan heidät. Pelastajan rooli sopii muutenkin hyvin Yhdysvalloille; se oli ratkaisevassa roolissa toisessa maailmansodan päättymisessä ja sen jälkeisessä Euroopan jälleenrakentamisessa. Pelastaja-vapauttaja Yhdysvallat ei osaa ottaa mitään muuta roolia harteilleen.

Venäläisillä on jännä luonne. Vähän kaksijakoinen. Toisaalta he ovat isäntäkansa, muita parempia, mutta toisaalta omaan hallitsijaansa nähden erittäin alamaiskansa. Heidän luihin ja ytimiin on kaiverrettu tietämys siitä, että jos on kulloinkin vallitsevan hallitsijan kanssa eri mieltä, siitä ei hyvää seuraa; Siperiaan viedään tai jonnekin hirviöleirille jos ei sitten heti tapeta. Parempi keskittyä vain elämään omaa elämäänsä ja kaataa lasiin hieman vodkaa.

Entäpä Israel? Sen rooli on olla yksin maailmassa, kaikki ovat sitä vastaan ja haluavat sille pahaa. Siksi pitää olla aseet tanassa ja ladattuina koko ajan.

Italialaisille on kaikki kaikessa ruoka. He eivät ehdi mitään muuta kuin syödä. Ja kun kaikkialla on niin kaunista, jo antiikin ajoista alkaen on osattu tehdä nättiä, ei tarvitse mitään tehdäkään, sen kuin istuu nätillä muinaisrappusilla pitsanpala kourassa ja ihailee kaikkea näkemäänsä ja itseään.

Kyllä tarvittaisiin valtioiden psykoterapiaa. Sellainen psykoterapian osahaara, joka keskittyisi valtioiden traumojen purkuun. Säästyttäsiin monelta huonolta ratkaisulta, ehkä jopa sodilta, kun kansakunnat saisivat oman identiteettinsä terveelle pohjalle.

Jäi aikoinaan valtiotieteellisen luvut kesken; sata opintoviikkoa raapustin kasaan, sitten kynä tippui. Jos olisin siellä vielä, tekisin tutkimusta valtioiden psyykeongelmista. Tai no, tässähän se jo tuli tehdyksi.

Normaali

Klassista kapakassa

Ah, olipa ihanaa! Lempimusiikkiani eli barokkimusiikkia G Livelabissä maanantai-iltana. Onneksi huomasin tapahtuman heti aamusta Hesarin Minne mennä -palstalta. Ostin heti lipun ja tilasin GT:n pöytään. Tosin se ei onnistunut; baarimikkoa hieman huvitti että olin tilannut aamulla klo 6.31 gin toninicin. Ajattelin että siellä se minua odottaisi pöydässä valmiina. Tosin hieman ihmettelin, miten he voisivat tietää tarkalleen saapumisaikani, mutta nykyteknologia on niin ihmeellistä, että ajattelin senkin jotenkin olevan mahdollista. Eilen vielä sattui vielä olemaan kauan kaivattu vapaapäivä kuuden työpäivän jälkeen, joten konsertti tuntui melkein minulle räätälöidyltä.

Minulla on cd-hyllyssä yksi harpsicord-levy ja se on ainoa levy, jonka olen ikinä kuunnellut puhki. En tiedä, mikä siinä barokkimusiikkissa kolahtaa niin hyvin? Varsinkin kun muuten olen musiikkimaultani lähinnä iskelmäihminen. Yksi asia, jonka olen huomannut, on barokkimusiikin ennakoimattomuus; sävelkulut ovat niin kummallisia, että niistä ei jää mitään korvamatoa soimaan, niissä ei ole mitään tarttumapintaa vaan ne soljuvat ihanasti aivojen läpi ikään kuin puhdistaen ne. Sama tunne tulee kutoessa tai virkatessa.

Erinomaista että klassista musiikkia soitetaan jossakin muuallakin kuin konserttisaleissa ja kirkoissa. Toivottavasti näitä tulee lisää G Livelabiin. Se on niin mahtava paikka. Yksi paikan hienous on oma APPi. Sieltä voi ostaa tietenkin lippuja tapahtumiin, mutta myös tilata juomaa pöytään. Tarjoilija kiikuttaa tilaamasi juoman sinulle, sinun ei tarvitse nousta pöydästä, ei edes puhua mitään. Näin konsertti ei häiriinny juomatarjoilusta millään tavalla, kaikki kuuntelevat musiikkia hiljaa paikoillaan – ja tarjoilu pelaa. Aivan mahtava konsepti!

Ainoa harmi on se, että pitkään aikaan siellä ei ole ollut itseäni kiinnostavaa musiikkia tarjolla. No eipä, siellä ei soiteta iskelmää eikä barokkia. Edellisen kerran olin Kerkko Koskisen musiikkia esittävällä keikalla. Väliajalla kävin tervehtimässä itse Koskista. Olen hänet tavannut joskus 90-luvulla. Kerkko Koskinen sävelsi musiikin Telian mainoskampanjaan, johon olin tehnyt sanat: Me yhtenäistämme. Ideana oli kampanjoida alennettujen, yhteinäisten hintojen puolesta. Siihen maailman aikaan mainoskampanjoihin käytettiin rahaa. Eräässä Telian kampanjassa oli pääpalkintona yksiö! Teimme mainoksia, joissa sardiini oli yhden sardiinin purkissa ja kananmuna yhden kananmunan kennossa. Oi niitä aikoja! Hitsi, olisipa hieno laittaa tähän kuva siitä mainoksesta, mutta minulla on ne tallessa mökillä, eikä täällä kotona, missä nyt tätä kirjoitan.

On vielä yksi musiikkilaji, mistä pidän. Kitaralla soitettu klassinen musiikki. Sitä esittää Petri Kumela, mutta eipä ole niitäkään keikkoja joka oksalla. Siinä on sama viehätys kuin kapakassa soitetussa klassisessa; kitaraa ei miellä klassisen musiikin soittimeksi, mutta miten hienolta klassinen musiikki sillä soitettuna kuullostaakaan! Kuunnelkaapa vaikka tästä:

Normaali

Lisää metsää kaupunkiin

Viime aikoina on mielessä pyörineet metsäasiat. Juolahti mieleen että miksipä ei kaupungissa voisi olla enemmän metsää? Helsingissä on kyllä Keskuspuisto, mutta miksi kaikki puistot ovat nimenomaan puistoja? Miksi ne eivät voisi olla pienenpieniä metsiä?

Lähellä kotia ”remontoitiin” muutama vuosi sitten katujen väliin jäävä pieni puistikko, jota kiertävät vanhat puut. Nurmikko korvattiin soralla. Nyt tämä noin puolen hehtaarin kokoinen kolmionmuotoinen puisto on siis pelkkää soraa, jota ympäröivät puut ja keskellä nököttää patsas, joka pitää päätään kainalossa (ehkä se symboloi koko puiston päättömyyttä). Yhdellä reunustalla on lasten leikkipaikka. Varmasti helppohoitoinen. Hiekalta on helppo kerätä koirankakat ja roskat pois. Mutta mitä siellä heikkapuistolla on tarkoitus tehdä? Pelata petanqia?

Helsingissä näkee myös paljon aukeita nurmikkokenttiä. Ne on ilmeisesti tarkoitettu leijojen lennättelyyn ja pelailuun. Mutta mitä jos joku nurmikentistä olisikin pieni luonnontilainen metsä, jonka läpi risteilisi polkuja, joiden varsilla olisi penkkejä istua ja kuunnella lintujen laulua. Voin miltei kuulla sen sirkutuksen ja liverryksen mitä sellaisessa pikkumetsässä olisi! Linnut tarvitsevat puita, nurmikentällä viihtyy vain maamyyrä ja valkoposkihanhi.

Kaiken lisäksi metsä olisi paljon perinteistä puistoa helppohoitoisempi. Ei tarvitse jatkuvaa ruohonleikkuuta ja haravointia. Pikkumetsät lisäisivät kaupunkiluonnon monimuotoisuutta, ja monimuotoisuus jos mikä on päivän sana.

Näistä kaupunkimetsistä ajatus karkasi muihin metsättömiin paikkoihin. Kuten esimerkiksi Islanti. Sehän on täysin metsätön paikka. Olen ymmärtänyt että sielläkin kasvoi aikoinaan metsää, mutta pikku hiljaa kaikki kaadetiin pois rakennusaineeksi taloihin ja laivoihin ja polttopuuksi. Kukahan kehveli oli se joka viimeisen puun Islannista sahasi?

No mutta, ei hätää. Eikös maaperä siellä ole oikeinkin hyvää? Sehän on laavaperäistä, uskoisi sen olevan oikeinkin kelpoa maata. Siis miksi ihmeessä eivät ole istuttaneet metsää takaisin? Puun taimet eivät ole edes kalliita, jos vertaa kukkien ja puutarhakasvien taimiin.

Sama juttu Isossa Britanniassa. Sieltäkin on aikojen saatossa metsät kaadettu puutavaran tarpeeseen. On paljon avaraa nummea, sopivan kostea ympäristö ja sielläkin maaperä hyvälaatuinen. Miksi ihmeessä eivät istuta metsiä? Pitäisiköhän EU:n lahjoittaa eräänlaisena läksiäislahjana vaikka satatuhatta sekapuun taimea, saisivat sillä sinne pienen EU-metsän aikaiseksi.

Jokainen voi tietenkin katsoa omaa ympäristöään samalla tavalla. Mahtuisiko mökin pihalle vielä yksi puu? Senhän voisi istuttaa vaikka muistopuuksi edesmenneelle tai merkkipäivän johdosta. Olen luvannut istuttaa tätini muistoksi poppelin pihamaalle. Ja hopeahääpäivän kunniaksi olemme suunnitelleet kaivertavamme sydämen kotikoivun kylkeen. Kun poika oli kolmevuotias, mummo ja pappa toivat kolme vaahteran taimea mökin pihalle. Yhden vahingossa trimmeröin alas eräs kesä, eikä se siitä toennut, mutta kaksi vaahteroista ovat jo varsin näyttäviä. Miten mukava muisto menneestä ne puut ovatkaan!

Lisää puita joka paikkaan! Liikenneympyröihin, ei enää kurtturuusua, vaan vaahteroita, poppeleita, tammeja, pihlajia! Oksia lintujen istua ja oravan pomppia.

Normaali

Vastakkainasettelukisat

Radio Iskelmässä on aamuisin leikkimielinen Sukupuoltenvälinen sota -kisa. Ideana on esittää miehelle kysymys, joka koskee ”naisten asioita” ja päin vastoin. Tyyliin: Mitä tuotteita edustaa Mavala -merkki? Vastaus: kynsienhoitotuotteita. Mikä sotilasarvo tulee luutnantin jälkeen? Vastaus: Yliluutnantti.

Televisiossa pyörii Stadi vastaan Lande -visailu, missä joukkueet kaupungista ja maalta kisailevat tietämyksessään – jälleen iloisesti ja leikkimielellä.

En tiedä, mikä näiden kilpailujen tarkoitus on? Lieventää vastakkainasettelua? Vai kasvattaa sitä? Minun mielestäni tämän kaltaiset ohjelmat vain kasvattavat jo muutenkin haitallisia asenteita, enkä näe niille järkiperusteita.

Maaseudulla asuminen on erilaista kuin kaupunkiasuminen. Molemmissa pitkään asuneena, puoltet ja puolet elämästäni, tiedän, että molemmissa on hyviä ja huonoja puolia. Molemmissa asuu ääliöitä ja älyköitä. Molemmissa asuu päänsä pensaaseen päänsä työntäviä, kupla-ajattelijoita kuin myös maailmankansalaisia ja omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä. Molemmissa voi asua ekologisesti ja eettisesti tai törsäten ja vähät mistään välittäen.

Samoin miesten ja naisten välillä on eroja, koska ihmisten välillä on eroja. Olemme viime kädessä yksilöitä, joissa jokaisessa on naista ja miestä omassa yksilöllisessä suhteessa. Toivon että erilaisuudesta huolimatta kaikki ihmiset pyrkisivät ymmärtämään toisiaan, tai jos ei voi ymmärtää, edes antaa olla omanlaisensa, ei yrittäen muuttaa toisinnoksi itsestä.

Ehkä näiden ohjelmaformaattien kyseenalaisuuden ymmärtää, jos tulisi uusi samalle idealle perustuva ohjelma, mustat vastaan valkoiset. Siinä eri väriset ihmiset kilpailisivat kumpi rotu on parempi.

On olemassa vielä yksi kilpailu ja sen myötä annettava titteli, joka saa ihokarvani pystyyn ja ärsytyskynnyksen madaltumaan. Se on Eeva-lehden jokakesäinen Suomen seksikkäin mies -kisa. En voi käsittää, miten se on mahdollinen. Ehdokkaiksi asetettavilta miehiltä ei kysytä, haluavatko he kenties olla ehdokkaina Suomen seksikkäimmän miehen tittelin saajaksi. Ehdokkaina on näyttävä otos suomalaisia urheilijoita, näyttelijöitä, tieteen, taiteen ja yritysmaailman edustajia; omassa työssään mainetta saavuttaneita ja menestyneitä suomalaisia miehiä. Heistä lukijat äänestävät sitten sen seksikkäimmän, joka saa tittelin itselleen.

Minusta kisa on nolo. Ja miten vastaavaan kisaan suhtauduttaisiin toisin päin? Mitä jos miestenlehti järjestäisi Suomen seksikkäin nainen -kisan ja ehdokkaina olisi liuta menestyneitä naisia Anne Berneristä, Krista Kososesta Kiira Korpeen. Luulen että nousisi aika älämölö. Kisaa pidettäisiin sekstistisenä ja naista halventavana. Silti meistä naisista on ihan ok antaa vastaava titteli omaan ulkonäköönsä syyttömälle näyttelijälle, poliitikolle, taiteilijalle, yritysjohtajalle, jos hän sattuu olemaan mies? Näinkö on.

Normaali

Kulmat kuntoon microbladingilla

Yksi elämän pieniä mysteereitä on karvojen katoaminen. Jossakin vaiheessa huomasin, että kulmien kestovärjäys ei tuota toivottua lopputulosta, eikä ihme, koska kulmakarvat ovat kadonneet. Jäljellä on karvoja harvakseltaan siellä täällä. En tajua, missä vaiheessa tämä on tapahtunut, mutta muistan, kuinka minulla oli nuorena paksut ja vahvat kulmakarvat, joita jouduin riesaksi asti nyppimään, kun meinasivat kasvaa keskeltä kiinni toisiinsa.

Kasvoin nuoreksi Sinisen Laguunin ja Brooke Shields aikaan. Hänellä oli komeat kulmat! Sellaisiin totuin. Jossakin vaiheessa havahduin tosiasiaan että kulmamuoti oli muuttunut, muut nyppivät kulmansa kaipeiksi viiruiksi, mutta itse jatkoin samalla tuuhealla tyylillä. Mitäpä sitä kerran hyväksi havaittua muuttamaan?

Nyt voin heittää roskiin kulmakynät ja -vahat. En niitä enää tarvitse. Minulla on tekokulmakarvat, yhtä tuuheat ja tasaiset kuin nuoruuden päivinä, kiitos microbladingin. Uskaltauduin menemään käsittelyyn, kun veljentyttö teetti itselleen saman homman. Hän on plastikkakirurgiaan erikoistuva lääkäri, joten ajattelin että siinä on luotettavaa referenssiä kylliksi. Varasin ajan samalle tekijälle, Browriinaan, Helsingin Robertinkadulle.

Mikäli itselleen meinaa kulmat teettää, kannattaa paikka valita huolella. Kuulemma on monenlaista tee-se-itse-kulmat-puoskaria, joiden tekeleitä muut joutuvat korjaamaan.

Kulmien pitäisi kestää suurin piirtein vuoden, sitten täytyy teettää vahvistus. Toimenpide tuntuu vähän. Siinä raaputetaan viiltoja ihoon, joten ihan kivuton se ei ole, mutta ei mahdotonkaan. Itse nukahdin lopulta käsittelyyn ja heräsin omaan korahteluuni. Kulmat tekeytyvät pikku hiljaa, joten lopputulos ei ole välittömästi nähtävillä. Päin vastoin, heti seuraavana päivänä kulmat näyttävät paljon todellista tummemmilta. Se kuuluu asiaan. Viikko kulmia pitää rasvailla, eikä niitä saa sen viikon aikana pestä, joten hiusten pesu vaatii vähän tavanomaista enemmän keskittymistä.

Asiakaskunta on kuulemma varsin monenikäistä. Browriinan vanhin asiakas on kahdeksankymppinen. Olenkin sitä mieltä, että tämä on erityisen tarpeen meille keski-ikäisille ja sitä vanhemmille. Nuorilla kulmakarvoja kasvaa yleensä riittävästi omasta takaa. Sen kun nyppii ylimääräiset pois.

Mielestäni kulmakarvat ovat onnistuneet hyvin. Ne ovat luonnollisen näköiset ja muotoiset. Voin suositella toimenpidettä. Mukava aamulla herätä, kun näyttää valmiiksi vähän huolitellummalta. En ole allergiaoireiden takia voinut käyttää kahteen vuoteen ripsiväriä ollenkaan. Ihoa kutittaa silmien ympäriltä ja ripsijuuresta. Hyvät kulmat kompensoivat ripsien olemattomuutta.

Samoihin aikoihin kun teetin kulmat, kävin myös ihotautilääkärillä poistattamassa copuperosa-suonia laserilla. Sekin onnistuin erityisesti poskien osalta todella hyvin. Nenän varteen jäi vielä muutama suoni, johtuiko kenties siitä että minulla oli juuri silloin meneillään talven flunssa numero 2/3 ja jouduin niistämään vähän väliä. Tänään menen vielä uusintakäsittelyyn ja nenänvarret laseroidaan. Sitten olen melkein valmis!

Paitsi että seuraavaksi aion kokeilla säärikarvojen sokerointia. Koivissa vielä jokunen säälittävä karva kasvaa. Ajattelin käydä ne kiskotuttamassa pois sokeroinnilla kevään koittaessa.

On se vaan niin kätevää, kun meidät saa nykyisin kauniiksi niin paljon helpommin kuin ennen!

Normaali

Miten lapsesi suhtautuu ruokaan aikuisena? Kasvaako hänestä syömishäiriöinen?

Eilisessä Hesarissa (torstai 14.3.) oli hyvä artikkeli ruuasta. Siinä ravintoasiantuntija sanoi, että lapsilta ei tulisi täysin kieltää epäterveellisiä herkkuja, kuten perunalastuja, pullaa tai karkkeja. Hyvä että tämä asia nostettiin esille.

Nykyisin ruokaan suhtaudutaan vaikeana asiana. On erilaisia sääntöjä, mitä saa syödä ja mitä ei. On ruuan hyviksiä ja pahiksia. Terveellinen ruokavalio on tietenkin hyvä asia sinänsä, mutta siitä voi olla joissakin tapauksissa epäterveellisiä seurauksia.

Mielessä on käynyt että tekevätköhän hyvää tarkoittavat pienten lasten vanhemmat lapsilleen karhunpalveluksen tiukoilla säännöillä? Tuleeko herkuille käymään niin kuin alkoholille?

Tarkoitan: Suomessa on perinteisesti suhtauduttu alkoholiin ihan väärin. Oli kieltolaki. Sitten pulloa on piilotettu halkopinoihin ja pidetty pöydän jalan vieressä ”häpeämässä”, pannaan poika häpeämään, sanottiin. Viina on ollut salainen pahe, kielletty asia, jotakin mitä aikuiset tekevät lapsilta salaa. Muutos alkoi kehittyä 90-luvulla. Innostuttiin keskioluesta, ruokapöytään tuli viini. Alkoholi normalisoitui ja arkipäiväistyi.

Kehitys on edennyt hitaasti, mutta seuraukset ovat olleet positiiviset. Tänä päivänä nuorten humalahakuinen juominen on harvinaista. Juomatavat ovat oikeasti eurooppalaistuneet. Pojasta polvi on parantunut. Nykynuoret on kasvatettu alkoholin suhteen täysin eri tavalla kuin esimerkiksi oma, 60-luvulla syntynyt sukupolveni.

Mutta entäpä herkut? Käykö niiden suhteen juuri päin vastoin? Tuleeko niistä salaisia paheita, kiellettyjä hedelmiä. Miten lapsi, jolta on kielletty pullat, sipsit ja karkit suhtautuu niihin teininä tai aikuisena? Lisääntyvätkö syömishäiriöt?

En kannata karkkipäivääkään. Se kasvattaa ajatukseen, että herkut ovat palkinto jostain. Nyt kun olet viikon ollut siellä tarhassa, saat perjantaina karkkipussisi. Vastaa aikuisten perjantaipulloa. Eikä itseään saisi palkita herkuilla. Herkut ovat herkkuja. Joskus herkutellaan. Sitä varten on esim. jälkiruoka. Se on herkku, joka nautitaan aterian päätteeksi, että vatsa tietää; ruokailu on loppu, tämän makean jälkeen ei tule enää mitään.

Mielestäni kasvatusperiaatteena täysi kielto oikeastaan minkään suhteen ei ole hyvä. Yleensä nuori haluaa tehdä juuri sen, mitä vanhemmat eniten vastustavat. Siksi vanhempien kannattaa tarkoin miettiä, miten toimivat.

Kuulin vahingossa oven läpi, kun teini chattaili kaverinsa kanssa koneella ja kertoi kokeilleensa kerran tupakkaa. Olin sen kuullessani oikeastaan iloinen, se on mielestäni ihan ok. Me olemme kertoneet mieheni kanssa pojalle, että olemme joskus kauan sitten ennen hänen syntymäänsä polttaneet, ja se oli aika kova homma päästä tupakasta eroon.

Viime aikoina olemme keskustelleet myös alkoholista ja alkoholismista. Jutun juurta aiheesta onkin piisannut, koska pojan eno on pahasti alkoholisoitunut, ja olemme kaikki hänestä huolissamme. Kerroin pojalle että luulen meidän suvussa olevan alkoholismigeeniä, joten kannattaa olla aikuisena varovainen alkoholin kanssa. Sanoin myös että alkoholismi kehittyy hitaasti, joten ei sitä tarvitse pelätä. Tarvitsee tiedostaa asia ja seurata omaa tilannetta.

Karkkeja, pullaa ja herkkuja meillä on ollut aina tarjolla. Poika ei niitä nykyisin juuri syö. Kotimatkalla koulusta kotiin saattaa ostaa lähikaupasta rasian pensasmustikoita itselleen! Tässä suhteessa omena on pudonnut ihanan kauas puusta! Hän huomauttaa kyllä minulle, jos huomaa että herkuttelen. Kerran melkein suuttui, kun huomasi että olin ostanut pakastimen kolmea eri makua Kolmen kaverin jäätelöä. ”Möykky kasvaa”. Ja tottahan se on; möykky on kasvanut. En ole käynyt ehkä vuosikymmeneen vaa’assa. Nyt oli pakko, piti erääseen lomakkeeseen laittaa pituus ja paino. Järkytyin. Painoin 10 kiloa enemmän kuin pitäisi! Samperi.

Lapset ovat erilaisia, vanhemmat ovat erilaisia, kodit ovat erilaisia. Ja niiden tavat ja tottumukset. Toivoisin silti että syömisestä – sen pahemmin kuin juomisestakaan – ei tehtäisi vaikeaa asiaa.

Loppujen lopuksi, me syömme ja juomme koska elimistömme tarvitsee raaka-ainetta. Rasvakin on tarpeen, aivot tarvitsevat sitä. Ja lapsen aivot erityisesti, ne ovat vasta kasvamassa ja kehittymässä.

Normaali