Ranskalainen Lappi

Käytiin hiihtolomalla Lapissa. Lähti meno keulimaan: ensimmäisenä päivänä heti aamusaunaan ja allasjumppaan. Olipa tehokasta. Jossakin vaiheessa kommentoin jumpan vetäjälle, että mitenkähän on, jaksaakohan tässä enää tämän jälkeen hiihtää. ”Tämä on sellaista märkäharjoittelua”, vastasi jumppamaikka.

Sitten aamupalalle. Normaalisti syön minimaalisen aamupalan, kupin kahvia ja hapankorpun juustolla esimerkiksi. Mutta hotellissa oli todella runsas aamiaisbuffa, joka innosti syömään. Pohjalle lautasellinen ruispuuroa. Tämän tuotteen olemassaolon olin tyystin unohtanut. Miten maukasta ja pehmeään onkaan ruisjauhoon tehty puuro! Sitten ruisleipä kananmunalla, hedelmäsalaattia ja loppuun vielä croisant, jota dippasin maitorahka+mustaherukkahillo+vehnärouheseokseen sekä kaksi kuppia kahvia. Olisin voinut vierittää itseni hiihtoladulle!

Hiihdin 16 kilometriä. Sukset eivät ole ihan priimat. Ne ovat sellaiset optigrip-sukset eli niitä ei tarvitse voidella. Totuus on että ei pidä eikä luista. Koska tykkään hiihtää rauhassa maisemia ihaillen, en ole niin paljon välittänyt suksiongelmasta, mutta pitkällä ladulla alkaa tuntua lihaksissa. Käsivoimaa pitää käyttää paljon päästäkseen eteen päin.

Hiihtolenkin jälkeen vein sukset huoltoon, missä ne puhdistettiin ja se paransi niiden luistoa ja pitoa merkittävästi. Huoltomies totesikin suksia vastaanottaessaan, että kyllä näillä takuuvarmasti saa hien pintaan. Niinpä!

Sitten taas saunaan.

Syömään lähtiessäni sanoin että syön jotain pientä ja kevyesti, ettei tule raskas olo. Menu houkutteli, joten valitsin Lapin herkkulautasen alkupalaksi, pääruuaksi rautua, lisänä tuli keittiön tervehdykset; itsetehtyä leipää. Se siitä keveydestä.

Iltaohjelmassa oli kolmen tunnin moottorikelkkasafari. Sanoin pojalle että otetaan se viimeinen kelkka. Oletin että toinen safarivetäjistä olisi mennyt letkan viimeisenä, meidän jälkeemme, mutta ei, me olimme toisiaan viimeisiä.

Niinhän siinä sitten kävi, että kesken matkan moottori sammui. Olipa ilta pimeä, kun edellä ajavien valot katosivat metsän pimeyteen. Turha oli huudella että hei, me jäätiin tänne. Siellä me sitten nökötettiin keskellä lappilaista suoaukeaa pimeässä yössä. ”No niin”, oli pojan kommentti.

En uskaltanut ottaa kännykkää esiin, koska minun kännykästä menee pakkasessa akku tyhjiin, mutta pojan kännyssä ei tätä ongelmaa ole, joten sen valossa pääsimme tutkimaan kelkkaa. Huomasin että varmuusavain oli irronnut. Se on sellainen avain, joka on kiinni ajohaalarissa tai ranteessa ja jos kuski tippuu kyydistä, avain irtoaa ja kelkka pysähtyy.

Minulla avain oli kiinnitetty käteen ja olin ilmeisesti korjannut ajaessa visiiriä, joka jäätyi niin että en nähnyt mitään. Sen seurauksena avain irtosi ja moottori sammui. Pahaksi onneksi en ollut katsonut, mistä nappulasta järjestäjät olivat kelkat käynnistäneet. Onneksi meidän puuttumisemme oli huomattu ja kohta paikalle pärähti Valtteri käynnistämään kojeen ja matka pääsi jatkumaan.

Moottorikelkalla ajaminen on yllättävän raskasta. Puolessa välissä retkeä tajusin että ei kelkkaa tarvitse niin paljon ratista vääntää. Kyllä se mennä pököttää latuaan melkein itsestään.

Seuraavana aamuna, kun heräsin, joka paikkaa kolotti. Rintalasta ja käsivarret tuntuivat siltä kuin olisin tehnyt sata etunojapunnerrusta. Johon poika kyllä kommentoi että ei se kyllä siltä kumminkaan näytä. Hän aina välillä vihjailee kaiken aikaa nousevasta painokäyrästä.

Että sitä vain ihmettelen taas kerran itsessäni, että onko pakko tehdä kaikki mahdollinen yhdessä päivässä? Onko pakko olla niin kohtuuton? Mikä järki on olla seuraavana päivänä ihan raatona rehkimisestä? Allasjumppa, 16 km hiihtoa, kolmen tunnin kelkkailu, kaksi kertaa saunaa ja isot annoskoot on too much!

Selkeästi huomaa että palautumiseen menee nykyisin kauemmin. Keho ei ole niin vetreä kuin ennen. Vielä pari vuotta sitten hiihdin reilusti päälle 20 kilometriä päivässä, nyt en tiedä jaksaisinko? Ei sille mitään voi, kunnon ylläpitäminen vaatii enemmän. Eikä itseltä pitäisi vaatia liikoja. Mutta sitä aina innostuu! Olen kova innostumaan.

Ja niinhän siinä kävi seuraavanakin päivänä. Aamulla totesin lihakseni nauttineen liikaa maitohappoa, sanoin että tänään en hiihdä yhtään. Pian sanoin että hiihdän kuitenkin, mutta vähemmän, valitsen pienemmän reitin. Mutta metsässä, kun ladut risteytyivät ja piti valita, mihin suuntaan lähteä, valitsin pidemmän. Huollon jälkeen sukset toimivat niin hyvin, ja innostus iski jälleen.

Hotellissa olimme vähemmistöä. Lähdes kaikki muut olivat ranskalaisia! Bon jour! Pardon! Excuse moi! Illalla hotellin baarissa raikui ranskankielinen karaoke. Aamiasbuffassa croissantinkulutus oli huipussaan.

Mietin, että näin tämä maailma pyörii: suomalaiset matkustavat Ranskaan ihmettelemään heitä, ja ranskalaiset matkustavat Suomeen ihmettelemään meitä. Vaikka kyllä kai me olemme suurempi ihmetyksen aihe. Enemmän meissä on outoa. Onni olla outo. Onni olla suomalainen.


Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s