Laihdutuskeitto

Vaikka tässä laskiaispullia on syöty jo tovi, niin laskainenhan on vasta edessä päin. Tänä vuonna pääsiäinen on myöhään, vasta huhtikuun lopulla, ja pääsiäinen määrittää myös laskiaisen paikka. Laskiainenhan tarkoittaa paastoon laskeutumista.

Laskiainen on siis tiistaina 5.3. ja sen perään tuhkakeskiviikko, josta alkaa paastonaika. Meinasin ottaa kuitenkin jo ennakkoa ja alkaa kituuttelemaan jo nyt. Tässä on tullut syötyä pullia sen verran, että pakko tehdä asialle jotain. Vyötärömöykyn on lähdettävä. Näytän sille ovea, se on my way or highway.

Kehitin itselleni laihdutuskeiton. Siihen tarvitaan: sipuli, valkosipulia, säilöttyä paprikaa, kokonaisia säilöttyjä tomaatteja, soijakastiketta, sokeria, suolaa, pippuria, basilikaa, limeä ja vuohenjuustoa.

Aluksi kuullotetaan sipulit pehmeiksi. Lisätään säilöttyä paprikaa. Tässä vaiheessa laitan yleensä jo sokerin että se sulaa sinne, sitten säilyketomaatit, säilykepurkin verran vettä ja suolaa, pippuria, soijakastiketta. Keitän niin kauan kuin jaksan/ehdin. Lisään vuohenjuustoa (myös musta Koskenlaskija käy, silloin tulee miedomman makuinen keitto, ja Koskenlaskijassa myös vähän vähemmän rasvaa). Soseutan keiton sauvasekoittimella. Lopuksi lisään basilikaa ja lorauksen limeä. Keittoannoksen päälle voi laittaa raejuustoa, jos haluaa.

Jälkiruuaksi maitorahkaa, johon on sekoitettu pakastevadelmia ja loraus hunajaa päälle.

Ei lakuja. Ei suklaata. Ei laskiaispullia. Apua! Onko vielä pitkä aika Pääsiäiseen? On. Ikuisuus.

Normaali

Maljakko 60 miljoonaa

Arvostettua brittiläistä huutokauppakamaria, Christie’siä johtaa suomalainen Jussi Pylkkänen. Vähän on Pylkkäsellä toisenlainen todellisuus kuin Suomen huutokauppakeisarilla Hirvaskankaan Äänekoskella!

Christiesin huutokaupoissa myydään arvotaidetta uskomattomiin hintoihin. Teokset maksavat jopa kymmeniä miljoonia markkoja. Käsilaukku yli miljoonan!

Eräs henkilö oli perinyt enonsa talon. Talon eteisessä oli sateenvarjotelineenä maljakko, jonka uusi omistaja oli lähettänyt huutokauppaan arvioitavaksi. Paljastui että maljakko oli 1400-luvulta peräisin, ja siitä maksettiin Christiesin huutokaupassa 60 miljoonaa. Aika helposti maljakko olisi saattanyt päätyä myös tavalliselle kirpparille, tai roskiin.

Christiesillä on huutokauppoja myös Dubaissa ja Kaukoidässä, oliko se Singapore vai mikä? Siellä päin vasta isot rahat liikkuvatkin! Dubaissa paikallinen nuorimies naureskeli, oli mopo karannut huutokaupassa. Hän oli suunnitellut maksavansa korkeintaan 15 miljoonaa rannekellosta, mutta hinta nousikin, ja hän päätyi maksamaan kellosta 21 miljoonaa. Pientä on meikäläisen innostumisien seuraukset jos näihin vertaa! Enää ei omat innostumiset harmita yhtään.

Ihmeellistä, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan kymmeniä miljoonia yksittäisistä esineistä. Loppujen lopuksi ne ovat kuitenkin vain kelloja, laukkuja, pala canvas-kangasta kehyksissä. Miten nämä ihmiset saataisiin innostumaan sijoittamaan edes yhden huutokauppareissun rahat jonkun lääkkeen kehittämiseen tai teknologisen ratkaisun löytämiseen ilmasto-ongelmaan. Näillä rahoilla rakennettaisiin paljon jätevesijärjestelmiä kolmansiin maihin. Onko huutokauppa edes verollista? Maksetaanko siitä alv?

Kohta on meilläkin kokemusta huutokaupasta. Vesivahinkoremontin jälkiseuraamuksena olemme ryhtyneet siivoamaan omia nurkkiamme. Olemme asuneet tässä kohta kaksikymmentä vuotta, ja tavaraa on tietenkin kertynyt.

Alkuaikoina meillä oli ruokapöydän alla iso, vanha funkismatto, mutta kyllästyin imuroimaan siitä ruuanmuruja, ja matto käärittiin rullalle olohuoneen sohvan alle. Monta monituista vuotta matto on ollut siellä. Nyt halusin maton pois sohvan alta pölyä keräämästä.

Otin matosta kuvat ja lähetin huutokauppaan. Paljastui että matto on arvostetun suomalaisen funkismattosuunnittelijan Greta Skogsterin käsialaa, ja sillä saattaisi olla hyvin kysyntää huutokaupassa. Siihen hintaan, minkä me aikanaa maksoimme matosta, voi nyt lisätä nollan perään!

Dokumentti Christie’s – Jussi Pylkkäsen valtakunta löytyy Yle Areenasta. Siihen perään kannattaa katsoa brittielokuva Avoimien ovien päivä, joka kertoo taiteen keräilijöistä. Löytyy myös Areenalta.

Ps. Yritin äsken mennä tarkastamaan maljakon hintaa, oliko se todellakin 60 miljoonaa, niin kuin muistan, mutta dokumentti ei jostain syystä ollutkaan enää katsottavissa Areenassa. Se tulee ulos 4.3. ja nähtävissä jälleen sen jälkeen, ilmeisesti. Kannattaa katsoa! Mielenkiintoinen maailma. Ja todellakin, aivan jotain muuta kuin Huutokauppakeisari! Miksi ihmeessä en ole opiskellut taidehistoriaa? Sitä lähtisin opiskelemaan, jos olisin nuori. Miten mielenkiintoinen maailma!

Normaali

Ranskalainen Lappi

Käytiin hiihtolomalla Lapissa. Lähti meno keulimaan: ensimmäisenä päivänä heti aamusaunaan ja allasjumppaan. Olipa tehokasta. Jossakin vaiheessa kommentoin jumpan vetäjälle, että mitenkähän on, jaksaakohan tässä enää tämän jälkeen hiihtää. ”Tämä on sellaista märkäharjoittelua”, vastasi jumppamaikka.

Sitten aamupalalle. Normaalisti syön minimaalisen aamupalan, kupin kahvia ja hapankorpun juustolla esimerkiksi. Mutta hotellissa oli todella runsas aamiaisbuffa, joka innosti syömään. Pohjalle lautasellinen ruispuuroa. Tämän tuotteen olemassaolon olin tyystin unohtanut. Miten maukasta ja pehmeään onkaan ruisjauhoon tehty puuro! Sitten ruisleipä kananmunalla, hedelmäsalaattia ja loppuun vielä croisant, jota dippasin maitorahka+mustaherukkahillo+vehnärouheseokseen sekä kaksi kuppia kahvia. Olisin voinut vierittää itseni hiihtoladulle!

Hiihdin 16 kilometriä. Sukset eivät ole ihan priimat. Ne ovat sellaiset optigrip-sukset eli niitä ei tarvitse voidella. Totuus on että ei pidä eikä luista. Koska tykkään hiihtää rauhassa maisemia ihaillen, en ole niin paljon välittänyt suksiongelmasta, mutta pitkällä ladulla alkaa tuntua lihaksissa. Käsivoimaa pitää käyttää paljon päästäkseen eteen päin.

Hiihtolenkin jälkeen vein sukset huoltoon, missä ne puhdistettiin ja se paransi niiden luistoa ja pitoa merkittävästi. Huoltomies totesikin suksia vastaanottaessaan, että kyllä näillä takuuvarmasti saa hien pintaan. Niinpä!

Sitten taas saunaan.

Syömään lähtiessäni sanoin että syön jotain pientä ja kevyesti, ettei tule raskas olo. Menu houkutteli, joten valitsin Lapin herkkulautasen alkupalaksi, pääruuaksi rautua, lisänä tuli keittiön tervehdykset; itsetehtyä leipää. Se siitä keveydestä.

Iltaohjelmassa oli kolmen tunnin moottorikelkkasafari. Sanoin pojalle että otetaan se viimeinen kelkka. Oletin että toinen safarivetäjistä olisi mennyt letkan viimeisenä, meidän jälkeemme, mutta ei, me olimme toisiaan viimeisiä.

Niinhän siinä sitten kävi, että kesken matkan moottori sammui. Olipa ilta pimeä, kun edellä ajavien valot katosivat metsän pimeyteen. Turha oli huudella että hei, me jäätiin tänne. Siellä me sitten nökötettiin keskellä lappilaista suoaukeaa pimeässä yössä. ”No niin”, oli pojan kommentti.

En uskaltanut ottaa kännykkää esiin, koska minun kännykästä menee pakkasessa akku tyhjiin, mutta pojan kännyssä ei tätä ongelmaa ole, joten sen valossa pääsimme tutkimaan kelkkaa. Huomasin että varmuusavain oli irronnut. Se on sellainen avain, joka on kiinni ajohaalarissa tai ranteessa ja jos kuski tippuu kyydistä, avain irtoaa ja kelkka pysähtyy.

Minulla avain oli kiinnitetty käteen ja olin ilmeisesti korjannut ajaessa visiiriä, joka jäätyi niin että en nähnyt mitään. Sen seurauksena avain irtosi ja moottori sammui. Pahaksi onneksi en ollut katsonut, mistä nappulasta järjestäjät olivat kelkat käynnistäneet. Onneksi meidän puuttumisemme oli huomattu ja kohta paikalle pärähti Valtteri käynnistämään kojeen ja matka pääsi jatkumaan.

Moottorikelkalla ajaminen on yllättävän raskasta. Puolessa välissä retkeä tajusin että ei kelkkaa tarvitse niin paljon ratista vääntää. Kyllä se mennä pököttää latuaan melkein itsestään.

Seuraavana aamuna, kun heräsin, joka paikkaa kolotti. Rintalasta ja käsivarret tuntuivat siltä kuin olisin tehnyt sata etunojapunnerrusta. Johon poika kyllä kommentoi että ei se kyllä siltä kumminkaan näytä. Hän aina välillä vihjailee kaiken aikaa nousevasta painokäyrästä.

Että sitä vain ihmettelen taas kerran itsessäni, että onko pakko tehdä kaikki mahdollinen yhdessä päivässä? Onko pakko olla niin kohtuuton? Mikä järki on olla seuraavana päivänä ihan raatona rehkimisestä? Allasjumppa, 16 km hiihtoa, kolmen tunnin kelkkailu, kaksi kertaa saunaa ja isot annoskoot on too much!

Selkeästi huomaa että palautumiseen menee nykyisin kauemmin. Keho ei ole niin vetreä kuin ennen. Vielä pari vuotta sitten hiihdin reilusti päälle 20 kilometriä päivässä, nyt en tiedä jaksaisinko? Ei sille mitään voi, kunnon ylläpitäminen vaatii enemmän. Eikä itseltä pitäisi vaatia liikoja. Mutta sitä aina innostuu! Olen kova innostumaan.

Ja niinhän siinä kävi seuraavanakin päivänä. Aamulla totesin lihakseni nauttineen liikaa maitohappoa, sanoin että tänään en hiihdä yhtään. Pian sanoin että hiihdän kuitenkin, mutta vähemmän, valitsen pienemmän reitin. Mutta metsässä, kun ladut risteytyivät ja piti valita, mihin suuntaan lähteä, valitsin pidemmän. Huollon jälkeen sukset toimivat niin hyvin, ja innostus iski jälleen.

Hotellissa olimme vähemmistöä. Lähdes kaikki muut olivat ranskalaisia! Bon jour! Pardon! Excuse moi! Illalla hotellin baarissa raikui ranskankielinen karaoke. Aamiasbuffassa croissantinkulutus oli huipussaan.

Mietin, että näin tämä maailma pyörii: suomalaiset matkustavat Ranskaan ihmettelemään heitä, ja ranskalaiset matkustavat Suomeen ihmettelemään meitä. Vaikka kyllä kai me olemme suurempi ihmetyksen aihe. Enemmän meissä on outoa. Onni olla outo. Onni olla suomalainen.


Normaali

Ekopohdintaa, osa 2

Minun ikäpolveni kasvatettiin ajattelemaan, että matkustaminen on pääomaa. Mitä enemmän olet nähnyt maailmaa, tutustunut muihin kulttuureihin, sitä sivistyneempi olet. Kaiken sinulta voi ottaa pois, mutta ei sitä, mitä olet oppinut ja nähnyt.

Nyt ei nää välttämättä ole niin. Nuorempi sukupolvi ajattelee asiasta eri tavalla. Matkustamisesta on tullut itsekästä.

Keski-ikäisenä kauhistuttaa ajatella omaa hiilijalanjälkikertymää, kuinka monta muovipussia sitä on elämänsä aikana ostanut, montako lentomatkaa tehnyt, ja saunankiuasta sytyttänyt. Ajanut autolla huvikseen vailla päämäärää. Eihän roskiakaan olla lajiteltu vielä kovin pitkää aikaa? Milloin se alkoi, vuosituhannen vaihteessa? Eikä meidän taloyhtiössä ole vieläkään muovinkeräystä.

Ekoasioissa on vaikea päästä yhteisymmärrykseen. Autottoman ja perheettömän kaupungin keskustassa asuvan mielestä yksityisautoilu pitäisi kieltää tai ainakin laittaa rapsakat tietullit. Vegaani kieltäisi lihansyönnin. Mökitön saunanlämmityksen. Mökillä viihtyvä laittaisi mellevät lentoverot lomamatkustajille. On helppo luopua siitä, mitä ei itse tarvitse.

Sota-aikana oli elintarvikkeille ostokortit. Kortilla sai ostaa sokeria, jauhoja, voita, viinaa, tupakkaa etc. Kaikki oli mitoitettu tasan tarkkaan. Olikohan niin, että ruumiillista työtä tekevät saivat enemmän lihaa?

Luulen että samaan systeemiin voitaisiin mennä ilmastoasioissa. Nykyisin se tietenkin olisi joku kännykän app’i tai kela-kortin lisäosa. Sen mukaan saisit syödä lihaa/ lämmittää puusaunan/ lentää tieytyn lentokilometrin/ ajaa autolla per vuosi. Toimintoja voisi vaihtaa; jos ei käytä lentokilometrejä, voisi syödä niin ja niin monta pihviä. Ja jos ylittäisi oman hiilijalanjälkibudjetin, rapsahtaisi lisäverot.

Minä valitsen syödä 2x pippuripihvin vuodessa, 3 metwurstipizzaa, puusaunan lämmityksiä 25 krt/vuodessa ja ajokilometrit voisin kutistaa 15.000km/vuodessa. Ehkä tarkalla harkinnalla pääsisin jopa 10.000 km/vuodessa, mutta kyllä sillä pitäisi jo saada kolmas pippuripihvi. Lentää ei minun tarvitse ollenkaan. Olen matkustanut omiksi tarpeiksi riittävästi. Voin siirtyä junamatkailuun lähialueilla. Nyt laskelmasta unohtuivat makkaraperunat. 2-4 kertaa vuodessa makkaraperunat maistuvat ääreishyvälle. Ja chorizokeittokin on hyvää. Asuinlämpötilaa voisin laskea asteella ja lamppuja sytytellä harvemmin. Mökistä en luovu. Lisäveroa rapsahtaisi tod.näk.ylimääräisistä asuinneliöistä. Nehän olisi tietenkin mitoitettu, etteivät ihmiset asu liian väljästi ja tehottomasti. Voisin kyllä muuttaa pienempään asuntoon.

Ekokortistoon siis, koko luomakunta!

Normaali

Ekoeettistä pohdintaa

Lapinreissu edessä ja parahiksi toppatakin vetoketju meni rikki. Muistelin kerran saaneeni työkaverilta hyvän neuvon rikkimenneen vetoketjun pikakorjaamiseksi: siihen piti laittaa lakkaa, ja avot – jo toimii.

Siispä suihkuttelin silloiseen rikkimenneeseen vetoketjuun hiuslakkaa ja ihmettelelin, kuinka ihmeellinen maailma onkaan. Mutta ei – vetoketju oli ja pysyi rikki. Kun kerroin työkaverille, että ei se lakkahomma onnistunut. Sinne meni vanhat Ellnetit, ei auttanut, työkaveri sanoi että ”niin, sen piti olla kynsilakkaa”.

Nyt siis ryhdyin vetoketjun korjauspuuhiin oikeaoppisesti kynsilakalla. Kaapista löytyi kullanväristä (mitäpä muuta?) kynsilakkaa. Oli veikeän näköinen mustassa toppatakissa, sen mustassa vetoketjussa. Varsinkin kun takin helma on yhdestä kohtaa korjattu jeesusteipillä. Siihen tuli reikä heijastimen hakaneulasta. Samalla systeemillä korjasin aikoinani pojan ulkohousut, teippasin housujen rikkimenneet polvet jeesusteipillä. Oli räyheän näköiset.

Ihan sama räyhäefekti ei kyllä syntynyt rouvan Etelä-Helsingistä toppatakkiin. Jeesusteippiä helmassa ja nyt kultaista kynsilakkaa vetoketjussa. Lisäksi vetoketju yhä rikki. Muistankohan nyt kuitenkin nämä lakkaohjeet väärin? Kumpaa lakkaa, hiuslakkaa vai kynsilakkaa vai maalarinvalkolakkaa?

Takki ei periaatteessa ole kummoinen. Ostin sen pari vuotta (todennäköisesti viisi vuotta sitten, aika menee nykyään niin nopeasti, että aina kun arvelen jostakin tapahtumasta olleen pari vuotta, todellisuus on tuplat) sitten Kapphalista, maksoi muistaakseni noin 65 €. Mutta takki on osoittautunut erinomaiseksi ostokseksi. Siinä on muutamia ylivertaisia ominaisuuksia. Kuten:

  • Vasemmassa hihassa hauiksen kohdalla tasku kännykälle. Loistava sijainti lähellä korvaa. On edes jotakin mahdollisuuksia kuulla, jos puhelin soi, ja lehti-/vakuutusmyyjä soittaa, muuthan ei enää soita. Ennen vanhaan puhelin oli tarkoitettu soittamiseen, nykyään kaikkeen muuhun.
  • hiharesorit, jotka voi vetää pitkälle käden päälle ja joissa on peukalolle reikä
  • povitasku lompakolle
  • Vetoketju, jonka voi avata sekä alhaalta että ylhäältä. Käytän tätä ominaisuutta usein, koska harpon pitkiä askelia, ja on kiva kun helman saa alhaalta auki askellusta helpottamaan. Ja koska olen keski-ikäinen, jonka henk.koht.termostaatti on aina epävireessä, haluan avata vetoketjun myös ylhäältä. Käytännöissä vetoketju on siis kiinni vain kymmenen sentin matkalta navan kohdalta. Joku siis saattaa kysyä, tarvitsenko vetoketjua lainkaan? Ehkä en, mutta kauhistuttaa Lapin-matka takissa, missä ei ole vetoketjua. Ei se kylmäkään ihmistä kaunista.
  • sopiva pituus polven alapuolelle + A-linja (pidän A-kirjaimesta, se on kotirapun kirjain ja A-olutkin on parempaa kuin B, ei kai b-olutta olekaan…)
  • huppu

Siispä pitää hieman miettiä. Lähellä on korjausompelimo Inese. Siellä uuden vetoketjun laitto maksaa 30€. Lisäksi pitää ostaa uusi vetoketju, n. 10€. Ostin myös heijastinpaikan jeesusteipin tilalle, n.6€. Takin korjauskulut tulevat olemaan yli puolet sen alkuperäisestä hinnasta.

Ja sitten päälle nämä ekologiset pohdinnat. Heitänkö takin roskiin saastuttamaan muutenkin kuolevaa maapalloa? Ostaakseni tilalle uuden, jonka valmistaminen on jo saastuttanut.

Päätös on tietenkin helppo ja perustuu siihen, että en mistään löydä yhtä hyvää – eli täydellistä – toppatakkia. Vien takin Inesen tädeille.

Normaali

Elämäntaparemontti

Aloitin pari viikkoa sitten elämäntaparemontin: lopetin lakujen syönnin. Joo, joo, älkää naurako. Lääkäri sanoi että kohonnut verenpaineeni johtuu ilmeisesti ylettömästä lakujen syönnistä. Lakumässäily saattaa kuulemma näkyä jopa pari viikkoa verenpainetuloksissa, ja minulla lakut ovat kuuluneet päivittäiseen ravintoaineympyrään, muodostaneet siitä ehkä viidenneksen.

Suosikkilakuni on Kouvolan laku. Siinä on hyvä, jämäkkä suutuntuma, ja maku ei ole liian imelä. Toiseksi parasta on Kauralaku. Mutta nyt tämä päivittäinen lakumässäily on ollut loppu jo kaksi viikkoa. Ihmeen helposti on mennyt. Tosin olen korvannut lakut laskiaispullilla ja suklaalla. Eläissäni en ole syönyt niin paljon laskiaispullia, nam. Ja R-kioskilla on Royal-suklaat tarjouksessa; kolme kahdella eurolla. Keksin että minunhan täytyy tietysti syödä Royal-suklaata, kun on Queen-pipo päässä, absolutely, indeed.

Huijaan itseäni että tässä nyt on käynnissä sellainen siirtymäkausi. Elimistö ihmettelee, missä lakut ovat. Hetken päästä voin/yritän vähentää muuta herkuttelua. Ainakin laskiaispullat poistuvat ruokavaliosta, kun ne poistuvat kaupoista ja kahviloista. Mitäs sinne tulee tilalle? Varmaan pääsiäispashat ja mämmit.

Tein myös kotikuntotestin ja läpäisin sen. Katsoin sellaista brittiläistä tv-ohjelmaa kuin Kuntoilun salat, vai mikä sen nimi nyt oli. Siinä oli hyvä kuntotesti. Alle 55-vuotiaan pitää pystyä nousta tuolilta ylös (kädet ristissä edessä) kymmenen kertaa alle 15 sekunnissa. Minulta meni 10-11 sekuntia.

Siinä oli toinenkin testi: kolmen minuuttia porrasaskellusta, syke pitäisi olla alle 115. En tehnyt sitä testiä, kun en löydä sykettä.

Flunssa vaivasi monta viikkoa, nyt olen antibioottikuurilla ja flunssa helpottanut. Mutta kaikkinainen urheilu on ollut pannassa monta viikkoa. Se on harmittanut ja tehnyt olon tunkkaiseksi. Nyt olen voinut aloittaa jälleen sauvakävelyn. Tuntuu hyvältä.

Teen aina saman kierroksen. Pysähdyn matkan varrella kahdessa kohtaa. Erään puun luona. Istun selkä sen runkoa vasten ja lasken viiteenkymmeneen. Puun luona teen myös vartalon kiertoja ja kesäkaudella lankutan. Nyt täytyy lankuttaa kotona.

Seuraava stoppi on vatsapenkillä. Siellä teen vatsalihakset.

Lankutus on kyllä ihme homma. Mittaan kännykästä ajan. Minuutti pitäisi pysyä lankussa. Juuri ja juuri pystyn. Koville ottaa. Ihmettelen, miksi se ei päin vastoin tule helpommaksi. Luulisi että tässä ”kehittyy”, mutta ei. Erityisesti ottaa käsivarsista. Ehkä hauikset ovat päättäneet lopettaa tyystin kehittymisen.

Pitänee vielä palata aikaisempiin postauksiin. Tampereen Iskelmägaala-matka onnistui hyvin. En nukahtanut junaan enkä konserttiin. Otin väliajalla viskin jäillä, se piti hereillä. Viski on hyvä väliaikajuoma, ei pissata.

Kulmakarvaprojekti on mielenkiintoinen. En tajunnut, että ne tekeytyvät näin kauan. Pitää rasvata kolme kertaa päivässä. Ensin väri tummeni, nyt se on laikukkaampi, koska iho kulmakarvoissa kuoriutuu pois. Joten vielä en pysty sanomaan, minkälaiset näistä oikein tulevat. On vähän kuin seuraisi rairuohon itämistä ja kasvamista.

Eilen oli syntymäpäivä. Heräsin tietenkin ennen muita ja keitin itselleni kahvit. Sitten lähdin sauvakävelykierrokselleni, sen perään menin vielä avantoon. Hieno startti päivälle. Aurinko paistoi, keväinen sää. Päivällä käytiin miehen kanssa pitkällä kävelyllä, kiersimme taidegallerioissa. Matkan varrella oli rähjäpubi. Mies sanoi, että voisi tarjota minulle siellä syntymäpäiväsiiderit. No mikä ettei? Sinne mentiin.

Pubissa oli mielenkiintoinen tunnelma. Ikkunapöydässä istui koiransa kanssa Ilja Janitskin, joka on tuomittu vuoden ja kymmenen kuukauden vankeusrangaistukseen viharikoksista. Olisko ollut vankilasta lomalla, vai karannut? En mennyt kysymään.

Illalla katselin televisiosta vanhaa Vain elämää -jaksoa. Sitä oli Jari Sillanpää, Cheek, Apulannan Wirtanen, Kaija Koo, Juha Tapio ja Sanni. Ei ole Jari Sillanpäätä näkynyt eikä kuulunut huume-episodin jälkeen. Missähän lienee ja mitä kuuluu? Toivottavasti kaikki hyvin. Tässä on nyt kuollut tätä ikäpolvea; Nykänen ja Lindholm. Vaarallinen ikä. Siltsullekin. Kannattaa tehdä elämäntaparemonttia itse kunkin. Sauvakävelllä vain. Jättää siiderit ja viskit vähemmälle.

Lähdenkin tästä sitten taas sauvomaan ja lankuttamaan. Tänään en syö laskiaispullaa. Papumössöä vain ja vihreää. Siis salaatin ja vihreän Roaylin. Sen verran pahetta pitää päivässä olla.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Normaali

Nukun liikaa

Toissa päivänä kävin teettämässä itselleni kulmat mikroblanding-menetelmällä. Toimenpide ei ole ihan tyystin kivuton, mutta ei paha. Toimenpide kesti 2,5 tuntia, ja homma aloitettiin aamupäivällä 10.30, hyvin nukutun yön jälkeen.

Olin varoittanut että minulla on taipumus nukahtaa helposti ja niinhän siinä kävi. Välillä heräsin omaan korahteluuni, ja jatkoin sitten unia.

Kun nyt olin jo nukkunut yöunet ja vielä nämä päiväunet, kuvittelin uskaltautuvan illalla elokuviin. Pitäisi olla pirteä. Mutta ei. Karkit olin tietenkin jo syönyt ennen kuin elokuva edes alkoi ja kaksikolmasosaa katsottuani nukahdin. Heräsin viimeiseen kuvaan ennen lopputekstejä: Abigail hieroi kuningatar Annan jalkoja. (Elokuva oli The Favourite). Aika paljon jäi epäselväksi juonen kulusta.

Enpä ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Päin vastoin. Lienee melkein ihme, jos en nukahda elokuvissa. Kun seurustelin mieheni kanssa, ja menimme ensimmäistä kertaa yhdessä elokuviin, nukahdin. Nukuin myös viimeksi kun olimme yhdessä elokuvissa. Kävimme katsomassa, tai minä nukkumassa, elokuvan nimeltä Roma. Ihan menee rahat kankkulan kaivoon elokuvissa käymisessä. Ei minun kannata mennä.

Viime yönä eivät menneet ihan perusnukkumisetkaan putkeen. Tai aluksi meni. Nukahdin normisti kymmeneltä, heti kun olin laittanut pääni tyynyyn. Mutta kello kolmelta heräsin hirveään ryminään. Luulin että joku ampuu meillä sisällä konekiväärillä. Kimposin sängystä ja huusin; ”MITÄ???!!!!!”

Ei ampunut kukaan konekiväärillä. Ääni lähti jäämassasta, joka ropisi kovaäänisesti kymmenen kerrosta (onko tässä talossa 10 kerrosta?) alas sadevesikouruja pitkin meidän makuuhuoneen nurkalle.

Säikähdys oli kooltaan sen verran iso että sitten en enää unta saanutkaan. Viideltä kyllästyin ja menin keittämään kahvit.

Minulla oli aamulla hammaslääkäri aikaisin, jo 8.30 ja toisella puolen kaupunkia. Joten en voinut jäädä kokeilemaan unen tuloa uudelleen.

Nyt on huoli. Olen lähdössä illalla Tampereelle Iskelmägaalaan. Menen junalla eestaas. No eihän siinä mitään, junassa on hyvä nukkua, mutta pelkään pahoin että nukahdan siellä gaalassa. On sitten ihan älytön reissu matkata edestakaisin Tampereelle nukkumaan.

Lähden reissuun yksin, joten ei ole edes ketään, joka voisi herätellä. Enkä ehkä kuitenkaan kehtaa sanoa ventovieraalle vieressä istujalle että tökkäise hereille, jos nukahdan.

Nukahtamisella ei ole mitään tekemistä väsymyksen kanssa. Nukahdan vaikka en ole väsynyt tietyissä tilanteissa. Minua nukuttaa lukeminen. Pystyn lukemaan kirjasta juuri ja juuri yhden sivun. Minua nukuttaa rauhallinen, monotoninen puhe. Nukahdan radio Puheen ohjelmiin, paitsi jos niissä on meluisa äänijingle. Nukahdan autoa ajaessa. Tämä on vaarallista, mutta totta. Minua alkaa nukuttamaan ajaessa, sitten on pakko ajaa huoltoaseman pihalle ottamaan nokoset. Viimeksi siellä nukkuessani heräsin koputukseen. Luulin että joku tuli katsomaan, olenko elossa, mutta se olikin pikkulintu, joka nokki auton tuulilasin eristettä. Nukahdan meditaatiossa. Nukahdan vaakatasossa. Pakko tunnustaa, olen joskus nukkunut töissäkin, ihan istualleni, jos on ollut tarpeeksi rauhallinen tunnelma.

Että pitäisikö olla huolissaan?

Eipä kai. Sukuvika tämäkin. Vanhemmilla oli myös hyvät unenlahjat. Muistan, kuinka isä nukahti olohuoneen sohvalle ennen ruokailua. Hänellä oli jännä tapa jollakin tapaa vaistota, koska ruoka on valmista. Silloin hän heräsi. Kuullostaa ihan Uuno Turhapurolta, mutta isä oli kyllä ihan siisti.

Äitikin oli hyvä nukkumaan. Muistan kirjoittaneeni yläasteella aineen koulun äidinkielentunnilla kesälomamatkasta Keski-Eurooppaan äidin ja isän kanssa. Siitä kuinka he nukkuivat koko ajan, ja kuinka auton peräkontissa oli ämpärillinen heidän lempimurojaan eväänä. Mahtoi olla äidinkielenopettajalla hassunhauskaa ainetta lukiessa.

Tavallaan tämä unihomma on hyvä juttu. Enpä ainakaan kärsi unettomuudesta, mutta hivenen kiusallista kylläkin.

Varsinkin se korahdus, johon herää. Se on vähän nolo, ainakin konserteissa ja elokuvissa ja töissä.

ps. Kulmista tulee hyvät, nyt niiden pitää antaa tekeytyä monta päivää. Haalistuvat pikku hiljaa toivotunlaisiksi.

Normaali