Vanhoilla laduilla

En tiedä, minkä näköistä on taivaassa, mutta täällä maan päällä on nyt kyllä kaunista! Kauneinta maailmassa on talvinen Suomen luonto. Puut vitivalkoisen lumen peitossa. Sitä kauneutta katsellessa tuntuu mahdottomalta käsittää että maailmassa voi olla mitään pahaa. Mutta se onkin meidän ihmisten aikaansaannosta.

Hiihtelin tiistaina aamupäivänä järvi-Suomessa. Samassa metsässä, missä kouluaikoina hiihdettiin. Enpä olisi silloin uskonut että minä voisin joskus pitää hiihtämisestä. Muistan, kuinka kiireellä sivakoitiin ja pelättiin, ehtisikö tunnissa metsästä pois takaisin seuraavalle tunnille. Sukset lipsui ja taisin usein kaatuakin. Nyt hiihtelen pertsaa mummovauhdilla ja pysähtelen vähän väliä ihailemaan puita.

Isäni oli multiyrittäjä ja 70-luvulla hänellä oli hetken aikaa jopa suksitehdas. Niinpä minullakin oli sukset, joiden nimi oli meidän sukunimi. Ehkä suksitehtailijan tyttären rooli aiheutti lisäpaineita kouluaikaiseen hiihtosuoritukseen. Minä kun en mikään minimarjaleenakirvesniemi ollut, en silloin enkä nyt.

Sinänsä omalla nimellä personoidut sukset olisivat ihan mielenkiintoinen tuote! Sellaisilla voisi olla jopa kysyntää. Jos voisi netistä tilata sukset omalla nimellä. Niitä ei kukaan varastaisi, vaikka pysähtyisi latukahvilaan munkkikahville.

Hiihtoretki päättyi järven jäälle. Olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni järven rannalla, aikuisuuteni meren rannalla. Kiinnitin huomiota siihen, kuinka järven rannalla puut kurottautuvat kohti vettä. Reunimmaiset puut kasvavat ihan notkolla järven päälle. Ikään kuin puut ja luonto haluaisivat ”haukata” järven. Meri on päin vastoin. Se nuolee rantoja, kuluttaa niitä. Meri haluaa ”syödä” mantereen.

Hiihtoretken jälkeen menin tervehtimään kummitätiäni hoitokotiin, mihin hänet oli siirretty viime kerran jälkeen. Kodikas ja lämminhenkinen paikka. Odottelin hetken aikaa ulko-ovella, että hoitaja tuli avaamaan oven. Sinne ei pääse sisään ilman että joku tulee oven avaamaan. Siinä kesti vähän aikaa. Ihmettelin outoa tuoksua. Hoitaja pyysi olemaan varovainen ja katsomaan mihin astuu. Aulassa seisoi hämmentyneen näköinen papparainen. Papan takana oli vana kakkapökäleitä. En tiedä, miten hän oli onnistunut kakkimaan kävellessään. Ihan oli kuin hevonen olisi kävellyt käytävällä.

Tapasin myös lukion rehtorin. Olen päässyt ylioppilaaksi 1986, ja nyt koulun rehtori asui samassa hoitolaitoksessa kuin tätini. Istui televisiohuoneessa tyytyväisen oloisena. Laihtunut oli. Sanoin että hän on ollut rehtorina, kun minä olin koulussa. Kiitin hyvästä opetuksesta. En tiedä tajusiko, mutta ilme oli ilahtunut.

Vanhoja latuja kun hiihtelee niin kaikki on vähän niin kuin ennen ja kuitenkin ihan toisin. Tulee mieleen se Ovidiuksen ajatelma: ”Ei voi saada takaisin aaltoa, joka meni jo. Kun on aika, käytä se, sillä se mikä tulee seuraavaksi, ei ole koskaan niin hyvää kuin se, mikä oli ensin.”

Lapsuuden jyrkkä pulkkamäki on nyt paljon loivempi. Rehtori hauraampi. Mutta ladun varren puut ovat korkeampia ja vankempia, metsä tiheämpi. Minä, miten aika on muuttanut minua? Sisällä sama pieni tyttö.


Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s