Olenkin Mrs Hyacinth

Täällä ollaan. Ei tullut sakkoja. Ihmettelen kyllä. Oli kova myrsky tänne ajaessa, nopeusrajoituskyltit olivat lumen peitossa. Joten nopeusrajoitukset piti päätellä, enkä tunnetusti ole siinä primus.

Matkan varrelta soitin sairaalaan velipojalle ja ilmoitin hänelle että olen tulossa käymään. ”Voi ei!” veli parahti.

”Miten niin, voi ei? Mitä siinä nyt niin kamalaa on että minä tulen sinne?”

”Kun sinä olet sellainen Mrs Hyacinth!”

Kieltämättä, jotain samaa meissä on. Tai että veljen silmissä ainakin. Hössötän, puhun kovalla äänellä ja olen tietävinäni, miten asiat pitäisi tehdä.

”Voe het!”  se on saarijärven murretta ja on innostunut, asiaa kannattava huudahdus. Voe het, pitänee sanoa veljen diagnoosiin minusta.

Ensi töikseni änkesin itseni lääkärikierrokselle kuulemaan diagnoosin. Veljellä (55v.) on sydänsairaus, jota hän kieltäytyy tutkituttamasta. Hoitamaton sydänsairaus yhdistettynä alkoholismiin on fataali. Ei tuntunut miestä huolestuttavan. Rautalankaa viännettiin ja viännettiin, turhaan. Seuraavaksi mrs Hyacinth menee Kelan toimistoon lisäämään mainettaan veljen suosikkisiskona, muita kun ei sillä ole.

Toisessa sairaalassa kummitäti (80v.) suhtautui omaan sairauteensa varsin positiivisesti ja oli kuolemansa suhteen odottavalla kannalla. Kummitäti sanoi nykyään ”harrastavansa kuolemista”. Hän kertoi, että tavoitteena on ”kuolla pois sairaalassa ennen palvelutalopäätöksen saapumista”. Näillä mennään.

Tutkittiin vanhoja valokuva-albumeita. On kiehtovaa nähdä omat vanhemmat nuorina ja elinvoimaisina, koko elämä edessä, jotenkin niin erilaisina kuin omat muistikuvat heistä. Ihan kuin kyseessä olisivat eri ihmiset.

Omat lapsuuskuvat tuovat takautumia menneestä, muistaa jonkin vaatteen, miltä sen materiaali tuntui. Muistaa tunnelman, kun kuvaa otettiin. Minkälaisia kukkia, huonekaluja, tauluja ja koriste-esineitä eri vuosikymmeninä on ollut.

Nykyisin otetaan paljon kuvia mutta niitä ei juuri katsella. Niitä laitetaan esille Instagramiin tai Faceen, missä ne toimivat elämänkokemusten metsästysmuistoina, trofeina. Vanhat kuvat ovat aikaikkunoita menneeseen. Vanhat kuvat säilyvät pidempään kuin ihmiset, jopa pidempään kuin muisto heistä. Miten yllättävän nopesti aika kuluu ja tulee aika, että meitä ei muisteta. Tai osataan vai nimetä, tuo oli se-ja-se- täti ja tuo se-ja-se-iso-iso-isoisä. Miten minkälainen ihminen hän oli? Hauska? Kiivas? Mitä ajatteli? Mistä haaveili?

Vanhoja valokuvia pitäisi katsoa yhdessä useammin. Se on terapeuttista. Jokainen muistaa asiat omalla tavallaan. Asiat saavat uusia tragikoomisia selityksiä. Veli muisteli vuonna 1964 tehtyä Rooman matkaa. Oli ollut helvetillinen reissu. Viisipaikkaisella henkilöautolla Suomesta Italiaan, aikana jolloin autoissa ei ollut ilmastointia. Isä oli halunnut käydä jokaikisessä museossa matkan varrella, hän oli ajanut pahimmillaan yli tuhat kilometria vuorokaudessa. Matkaseurue koostui äidistä ja isästä, kahdesta pikkupojasta ja kaiken kukkuraksi tuttavapariskunnasta, joka oli häämatkalla! Holy Moses, kuka haluaa lähteä häämatkalle lapsiperheen mukaan henkilöautolla Euroopan läpi? Ilmankos jäivät lapsettomaksi.

Kuvia katsellessa huomasimme, että edesmenneistä sukulaisista muistaa hyvin heidän tapansa nauraa. Jonakin päivänä joku ehkä katsoo kuvaa minusta ja kysyy, kukas tuo olikaan? Ehkä joku muistaa miten nauroin?

Ja jos blogi on vielä näkyvissä,  siitä voi lukea, mitä ajattelin.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s