Täällä ollaan taas!

No niin. Vuosi vaihtui. Toivottavasti tästä tulee kaikille hyvä vuosi. Jotenkin tuntuu siltä, että monella meistä viime vuosi ei ollut ihan sellainen kuin piti, oli erilaista vastoinkäymistä ja takkua, mutta sellaista elämä on. Mustat raidat kuuluvat elämän kirjoon. Mutta toivottavasti tämä vuosi päästää meidät kaikki helpommalla – tai jos ei helpomamalla niin ehkä olemme kouliutuneet edes kestämään paremmin tulevat muhkurat.

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Paljon kaikenlaista on tapahtunut tauon aikana. Mutta mustista raidoista tuli mieleen, että kudoin joululahjaksi kummitädille villasukat. Kun kysyin, minkäväriset hän haluaisi, hän sanoi haluavansa iloisen väriset. Saman puhelun aikana sain kuulla enon kuolemasta. Niinpä sanoin tädille, että mitäpä jos kudon sukkaan yhden mustan raidan, edesmenneen enon muistoksi. Näin sovittiin ja tein. Täti sai iloisen raidalliset villasukat, joista toisessa on yksi musta raita.

Joulua vähän pelkäsin. Vietimme sen kolmestaan. Yhtä pienellä porukalla olemme viettäneet joulua vain kerran aiemmin, vuonna 2003. Tuosta joulusta on jäljellä vain yksi valokuva. Siinä poika pötköttelee sohvalla ja mies on kalsareissaan siinä vierellä. Muitikuvat tuosta joulusta on hyvin hatarat. Oikeastaan siitä on vain yksi muisto. Olin jouluna jo niin kyllästynyt jouluun, että vaadin miestä viemään jouluyönä kuusen roskiin.

Poika oli syntynyt lokakuussa ja ristiäiset olivat itsenäisyyspäivänä. Minä olin  äitiyslomalla ja olin koristellut kodin jouluisasti jo hyvissä ajoin. Joulukuusikin oli hommattu jo ensimmäiseksi adventiksi. Koska olin äitiyslomalla ja kotona, jouluradio oli päällä kaiken aikaa. Joulun tulessa olin jo täysin kyllästynyt koko jouluiluun. Siitä pitäen olen yrittänyt hillitä jouluinnostustani, että tilanne ei uusisi. On kauheaa kyllästyä jouluun, jos on jouluihminen, kuten minä.

Onneksi joulu meni hyvin. Pelkäsin että saisimmeko aikaiseksi aidon joulun tunnelman. Turha pelko. Hyvin meni. Oli oikein rattoisaa ja leppoisaa. Itse asiassa joulupelkoa lievensi yllättävä asia. Keksin pitää joulukalenteria Instagrammissa. Katselin vanhoja joulukuvia elämän varrelta. Tajusin, että jouluja on monenlaisia: suuria, pieniä, iloisia, surullisia, haikeita, lumisia ja lumettomia. Olen viettänyt jouluja monessa roolissa: tyttärenä, miniänä, äitinä, vieraana ja emäntänä. Olen viettänyt jouluja isoissa taloissa ja pienissä tuvissa. Ei ole yhtä tapaa viettää joulua, joulun tunnelman tavoittaa monin eri tavoin. Ja jos tekee joulun sydämeensä, niin kuin joululaulussa sanotaan, onnistuu varmasti.

Ehkä parasta tässä joulussa oli sen suunnitelmattomuus ja siksi yllätyksellisyys. Päädyin teinin kanssa keskiyöllä katolisen kirkon joulumessuun. Lähikirkko on katolinen kirkko. Se sijaitsee melkein naapurissa. Aikoinaan poikamme kävi katolisen kirkon päiväkerhoa, vaikka emme katolisia olekaan.

Menin nukkumaan jouluaattona joskus kymmenen maissa. Sanoin miehelle, että jos satun heräämään sopivasti vähän ennen keskiyötä, lähden messuun. Että älä ihmettele. Niin kävi. Heräsin, puin vaatteet ja koska poika oli vielä hereillä, kysyin lähtisikö mukaan. Yllättäen hän sanoi että ”joo”. Olipa kiva.

Menimme kirkkoon, joka oli tupaten täynnä, emme saaneet edes istumapaikkaa. Tapasimme yhden sisarista, joka työskenteli päiväkodissa siihen aikaan kun poika kävi sitä. Nunna muisti hyvin pojan. Kysyi, vieläkö hän pelkää lunta. Kolmevuotiaana poika pelkäsi niin paljon lunta, että ei suostunut astumaan ollenkaan lumelle. Oli pikkasen hankalaa. Poika seisoa nökötti päiväkodin pihalla ainoassa lumettomassa kohdassa. Lumipelko aiheutui Maisan joulu -nimisestä kirjasta. Siinä Nipa-norsu juuttuu lumeen matkalla Maisan luo joulun viettoon. Ilmeisesti tästä poika teki sen johtopäätöksen, että ei kannata astua lumeen, siihen voi jäädä jumiin.

Lähdin joulun jälkeen muutamaksi päiväksi teinin kanssa Lontooseen. Siitäkin selvittiin, vaikka ensireaktio oli lähes pakokauhu. En ole pitkään aikaan matkustanut sillä tavoin että olisin jotenkin vastuullinen matkan kulusta. Niinpä oli monenlaista haastetta, kuten mm. se että luottokortti ei toiminut ollenkaan, hotellissa tuli palohälytys (vikailmoitus), emme aluksi löytäneet koko hotellia, koska tulkitsin google mapsin ohjeita pieleen, sen jälkeen poika saikin hoitaa suunnistuspuolen. Omat ongelmansa siitäkin on, että en ole hankkinut moniteholinssejä vaikka pitäisi ja metrokartat ovat aika pientä tihrua. En saanut mitään selvää niistä, en yksinkertaisesti nähnyt mitään.

Ihmispaljous oli ihan käsittämätön. Oxford Street oli kuin Hullut Päivät kertaa miljoona. Sitä väkimäärää katsellessa tuli havaittua että pohjoinen vaalearotuinen ihminen on maailmalla todellakin harvinaisuus. Taidamme olla ihmiskyyttöjä, kuolemme vielä sukupuuttoon. Pitäiskö meidät julistaa uhanalaiseksi?

Poika halusi käydä Supreme -nimisessä kaupassa. Se on joku teinimerkki. En ollut siitä ikinä kuullutkaan. Etsimme kaupan käsiimme ja kas, sinne oli tunnin jono! Are you kidding???? Ei, kyllä se oli ihan totta. Järjestysmies valvoi että järjestys säilyi jonossa ja että kukaan ei ohittanut. Kysyin, pääseekö kauppaan koskaan jonottamatta. Ei kuulemma päässyt. Oven edessä oli aina jono. Thank God poika ei halunnut myöskään jonottaa. Joten jäi Supreme välistä.

Jäi myös välistä Sky Pod Garden/Bar. Sinne olisi pitänyt ostaa sisäänpääsylippu viikkoja aiemmin. Emme sitten viitsinneet ängetä itseämme myöskään mihinkään museoon. Minä kävin itsekseni National Galleryssä katsomassa taidetta, jota ei oikeastaan nähnyt, koska väkeä oli niin paljon taulujen edessä. Näin lähinnä muiden turistien selkiä.

Loppujen lopuksi matka oli kuitenkin onnistunut. Löysimme väljemmille vesille pois ihmisjoukoista. Kävimme katsomassa tärkeimmät nähtävyydet ja maamerkit illalla, kun muut turistit olivat nukkumassa. Olipa Lontoo iltavalaistuksessaan kaunis!

Hyde Parkissa teimme päiväkävelyn ja poikkesimme sinne pystytettyyn Winter Wonderlandiin, ulkohuvipuistoon. Siellä menimme yhteen laitteeseen, virtuaalimatkalle aikaan. Yhtenä iltana kävimme musikaalissa, Kinky Bootsissa. Siinä heilui pyllyt ja nousi sääret, musiikki oli mukaansatempaavaa, joten osuva valinta teinille. Viimeisenä päivänä ennätimme vielä kävelylle Kensington Gardeniin. Kävelimme palatsille asti, mutta sinne oli tietenkin pitkä jono, emmekä jääneet jonottelemaan. Palatsin matkamuistokauppaan pääsi jonottamatta, joten kävin ostamassa palatsin kirjaillun keittiöpyyhkeen matkamuistoksi.

Oli mukava matkustaa kaksin pojan kanssa. Hän on hyvää matkaseuraa. Pysyy rauhallisena, ei hermostu, vaikka minä välillä saatankin. Pärjättiin oikein hyvin maailmalla, taisi molempien itseluottamus kasvaa. Se on hyvä, sillä ensi kesänä olisi tarkoitus matkata junalla Siperiaan.

Muita kuulumisia; sain taas sakot. Luulin ajavani nopeusrajoitusten mukaan, mutta olinkin muistanut nopeusrajoituksen väärin. Peltipoliisi välähti ja sakkohan siitä tuli. Peltipoliisisakoista tulee kirje kotiin, jossa kysytään, myöntääkö sakon. Kieltäydyin myöntämästä. Kirjoitin vastaukseksi että olin luullut ajavanani ihan oikein. Sakko tuntui siksi täysin epäoikeudenmukaiselta. Seuraavaksi tuli kirja saapua Malmin poliisitalolle kuultavaksi. Siellä sitten kiltti poliisisetä kuunteli  ymmärtäväisesti urputustani, mutta eihän siinä auttanut. Maksettava oli. Seuraavaksi posti toikin Trafilta kirjeen. Sakkokiintiö on taas täysi. Nyt jos saan vielä sakon, joudun ajokieltoon. Nyt pitää olla erityistarkkana. Harmittaa vain niin paljon koko sakkorumba. Kaikki sakot ovat huolimattomuusvirheitä. Minä en kaahaa, minä en ole se joka ajaa sataakahtakymppiä pää punaisena. Minä en vain millään muista, onko se 40, 50 vai oliko se sittenkin 60 km/tunnissa.

Olen joskus saanut ystävältä (terveisiä Pirkolle!) enkelikortit. Niissä on aina yksi sana ja kuva. Ideana on nostaa pakasta sokkona sana. Samana iltana, kun olin saanut ajokieltoukaasikirjeen Trafilta, nostin enkelikortin. Siinä oli sana ”Tottelevaisuus” ja kuva enkelistä ja liikennevaloista. Humoristista porukkaa nuo enkelit!

Huomenna pitäisi ajaa neljäsataa kilometriä Keski-Suomeen. Sakkoja ei saa tulla. Vähän raskas reissu tulossa muutenkin. Se kummitäti, jonka villasukkaan kudoin mustan raidan on hyvinhyvin sairas. Hän sairastaa ALSia ja nyt sairaus on edennyt siihen vaiheeseen, että elämää saattaa olla jäljellä vähän. Sukkiin taitaa olla tulossa uusi musta raita.

Myös neljä vuotta vanhempi veli on sairaalassa. Hänellä on reikä sydämessä ja elämänhallinta hukassa. Käyn katsomassa. Vanhassa mustavalkoisessa valokuvassa olen vuoden vanha ja istun veljen sylissä. Pidän toisella kädellä häntä poskesta kiinni. Veli, minä pidän kyllä kiinni sinusta, en päästä.

Menenkin nyt nostamaan enkelikortin. Katsotaan, mitä tulee. ”Avoimuus”, kuvassa enkeli kädet levällään. Tarkoittaakohan se tätä blogia? Vai tulevaa reissua?

Olla avoin elämälle, tilanteille joita se tuo.

 

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s