Kaksoisriskipäivä

Nähtävästi on olemassa kahdenlaisia vuosia; niitä jolloin on flunssa ja niitä jolloin ei ole. Minulla on tuo ensimmäinen – flunssavuosi – ja järjestyksessä toinen flunssa meneillään. Maanantaina alkoi, nyt on keskiviikko ja ei tunnu käänne vielä tapahtuneen, päinvastoin, viime yö oli ehkä pahin.

Näin unia, joita yleensä en muista lainkaan. Yhdessä unessa ystävälläni oli pieni vauva, ja hetken päästä uni paljasti että vauvan lisäksi hänellä oli leikki-ikäiset kaksoset. Unessa kaikki tuntui luontevalta ja ystäväni erittäin onnelliselta. 

Toisessa unessa ylimmän kerroksen tyylikäs rouva oli tapetoinut taloyhtiön autotallin seinät ja esitelmöi minulle tapetoinnin hienouksista. Päädyin kuitenkin ostamaan ranskalaisravintolasta lasketteluhaalarit pojalleni, 295€. Ei siis mitään järkeä.

Yritin joulukuussa ostaa lentolippuja Mallorcalle, se ei millään onnistunut. Aina kun yritin, tietokone meni jumiin, maksusivut eivät auenneet. Aikani yritin, ja sitten totesin, ehkä tämä on minun ”destiny”. Antaa olla.

Muistan toisen ystäväni kertoneen pilalle menneestä asuntokaupasta. Hän oli löytänyt toiveittensa asunnon. Ostotarjous oli hyväksytty, mutta yllättäen taloyhtiössä oli lunastuslauseke, ja joku osakas halusikin ostaa asunnon. Kaupat peruuntuivat.

Asunnonostajaystävä oli tietenkin pettynyt ja turhautunut. Hanskat tiskiin. Epäreilua. Mutta loppujen lopuiksi hän löysi asunnon, joka oli vieläkin parempi kuin se, mistä hän oli jättänyt ostotarjouksen.

Oli hyvä että ensimmäinen asuntokauppa meni pieleen. Hän olisi tehnyt väärän valinnan.

Miestäni Mallorcassa kävi sama juttu. Jos joku ei ota onnistuakseen, se on kohtalon/johdatuksen/Jumalan/ tai minkä lie keijun tilalle ajattelet, tarkoitus sanoa, että olet tekemässä väärän valinnan. Hold on your horses! Peräänny. Keksi jotakin muuta. Viisas väistää.

Niinpä en nyt ole Mallorcalla, nautiskele auringossa ja valossa, paperinen auringonvarjodrinkki kädessäni. Sen sijaan olen täällä Suomessa, minulla on flunssa, kaulastani on poistettu pari pattia. Katselen televisiosta, miten muualla maailmassa ihmiset asuvat taloissa, joissa on pikkuruutuiset ikkunat, master bedroomit, uima-altaat ja keittiösaarekkeet. Ja joiden omistajat esittävät joka kerta arkkitehdille ykköstoiveena; ”more place to entertein  their guest”, enemmän tilaa viihdyttää ystäviä. 

Hmn. Kohtalo, pliis. Mieti ensi kerran vähän tarkemmin. Onko tämä nyt varmasti parasta minulle?

Ps. Ihan outo otsikko. Piti kirjoittaa ihan toisesta asiasta, mutta olkoon! Voihan se olla noinkin. Kai.

Normaali

Toksinen maskuliinisuus ja persemaha

Ajelin lauantaina yksin pitkän päivän autolla läpi Suomen ja kuuntelin radiota. En jaksa kuunnella musiikkia pitkään, joten yleensä vaihdan Yle Puheelle. Puhetta on mukava kuunnella. Tosin tietenkin riippuu puheesta.

Pahaksi onneksi sattui tulemaan Naisasiatoimisto Kaartomo & joku toinen, en muista mikä. Tunnin verran he kärvistelivät toksisen maskuliinisuuden kurimuksessa ja omissa syyllisyydentunnoissaan. Äitiys tuo naisen elämään syyllisyyden tunteita. Ei voi räplätä kännykkää samalla kun imettää. Ja miten poikalapsen kasvattaa, niin ettei siitä kumminkin jotenkin kasva patriarkaatti ja toksinen maskuliinisuus pulpahda pintaan. Ja jos lähtee tyttöjen kanssa Tallinnaan, niin syyllisyys siitäkin tulee.

Luulin että ”juurikin” on ärsyttävä sana, mutta toksinen maskuliinisuus menee kyllä rapsakasti ohi.

Vaikuttaa siltä että sukupuoliset vähemmistöt on taputeltu ja muunsukupuolisuus käsitelty, nyt päivän agenda on toksinen maskuliinisuus ja patriarkaatti. Mies saa näyttää tunteensa, mutta se tunne ei saa olla vihaa eikä tyyli maskuliininen.

Siihen perään tuli toinen naisten puheohjelma, jota vetää turkkilaisoletettu ja muslimioletettu nainen. He keskustelivat vieraidensa kanssa tunnin verran kuukautisista. Tai lähinnä valittivat kuukautisista. Kuinka kivuliaat ne ovat, kuinka kauan kestävät, yhdessä pms-oireiden kanssa siihen menee pari viikkoa kuukaudesta. Jos työparilla on eriaikainen kuukautiskierto, koko kuukausi menee ihan vain kuukautiskärsimyksessä, mistään ei tule mitään. Ja kun tamponeita ja siteitä joutuu piilottelemaan hihansuussa vessaan mennessä. Ja sitten vielä saa pelätä, että suojaus kumminkin pettää. Vara-alkkarit on oltava käsveskassa.

Kyllä tuntuu olevan nykynaisen elämä yhtä tuskaa ja kärsimystä. Voi, voi.

Lopulta luovutin ja vaihdoin kanavaa Iskelmälle. Siellä olikin enemmän minulle sopivaa ohjelmaa. Toimittaja valitti keski-ikäistymistään. Sitä kuinka takapuoli on kadonnut ja ikään kuin siirtynyt etupuolelle – persemahaksi. Miehille kasvaa ”isämaha” , naisille persemaha. Ymmärrän. Ymmärrän niin paljon paremmin tämän huolen kuin toksisen maskuliinisuuden problematiikan tai kuukautisvaivat.

Niinhän se on. Omat murheet ovat pahempia, omat ilonaiheet parempia. Ja joka ikävaiheella omansa. Siitähän Eino Leinokin runoili:

”Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli –
koska tulee se suurin, se suurin?”

Oiskohan se vähän sama asia kuin lapsuuden jyrkät mäet, aikuisena huomaa että ne oli oikeasti pieniä nyppylöitä. Samoin käy menneille murheille. Jälkeen päin katsottuna ne oli sangen pieniä.

Normaali

Vanhoilla laduilla

En tiedä, minkä näköistä on taivaassa, mutta täällä maan päällä on nyt kyllä kaunista! Kauneinta maailmassa on talvinen Suomen luonto. Puut vitivalkoisen lumen peitossa. Sitä kauneutta katsellessa tuntuu mahdottomalta käsittää että maailmassa voi olla mitään pahaa. Mutta se onkin meidän ihmisten aikaansaannosta.

Hiihtelin tiistaina aamupäivänä järvi-Suomessa. Samassa metsässä, missä kouluaikoina hiihdettiin. Enpä olisi silloin uskonut että minä voisin joskus pitää hiihtämisestä. Muistan, kuinka kiireellä sivakoitiin ja pelättiin, ehtisikö tunnissa metsästä pois takaisin seuraavalle tunnille. Sukset lipsui ja taisin usein kaatuakin. Nyt hiihtelen pertsaa mummovauhdilla ja pysähtelen vähän väliä ihailemaan puita.

Isäni oli multiyrittäjä ja 70-luvulla hänellä oli hetken aikaa jopa suksitehdas. Niinpä minullakin oli sukset, joiden nimi oli meidän sukunimi. Ehkä suksitehtailijan tyttären rooli aiheutti lisäpaineita kouluaikaiseen hiihtosuoritukseen. Minä kun en mikään minimarjaleenakirvesniemi ollut, en silloin enkä nyt.

Sinänsä omalla nimellä personoidut sukset olisivat ihan mielenkiintoinen tuote! Sellaisilla voisi olla jopa kysyntää. Jos voisi netistä tilata sukset omalla nimellä. Niitä ei kukaan varastaisi, vaikka pysähtyisi latukahvilaan munkkikahville.

Hiihtoretki päättyi järven jäälle. Olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni järven rannalla, aikuisuuteni meren rannalla. Kiinnitin huomiota siihen, kuinka järven rannalla puut kurottautuvat kohti vettä. Reunimmaiset puut kasvavat ihan notkolla järven päälle. Ikään kuin puut ja luonto haluaisivat ”haukata” järven. Meri on päin vastoin. Se nuolee rantoja, kuluttaa niitä. Meri haluaa ”syödä” mantereen.

Hiihtoretken jälkeen menin tervehtimään kummitätiäni hoitokotiin, mihin hänet oli siirretty viime kerran jälkeen. Kodikas ja lämminhenkinen paikka. Odottelin hetken aikaa ulko-ovella, että hoitaja tuli avaamaan oven. Sinne ei pääse sisään ilman että joku tulee oven avaamaan. Siinä kesti vähän aikaa. Ihmettelin outoa tuoksua. Hoitaja pyysi olemaan varovainen ja katsomaan mihin astuu. Aulassa seisoi hämmentyneen näköinen papparainen. Papan takana oli vana kakkapökäleitä. En tiedä, miten hän oli onnistunut kakkimaan kävellessään. Ihan oli kuin hevonen olisi kävellyt käytävällä.

Tapasin myös lukion rehtorin. Olen päässyt ylioppilaaksi 1986, ja nyt koulun rehtori asui samassa hoitolaitoksessa kuin tätini. Istui televisiohuoneessa tyytyväisen oloisena. Laihtunut oli. Sanoin että hän on ollut rehtorina, kun minä olin koulussa. Kiitin hyvästä opetuksesta. En tiedä tajusiko, mutta ilme oli ilahtunut.

Vanhoja latuja kun hiihtelee niin kaikki on vähän niin kuin ennen ja kuitenkin ihan toisin. Tulee mieleen se Ovidiuksen ajatelma: ”Ei voi saada takaisin aaltoa, joka meni jo. Kun on aika, käytä se, sillä se mikä tulee seuraavaksi, ei ole koskaan niin hyvää kuin se, mikä oli ensin.”

Lapsuuden jyrkkä pulkkamäki on nyt paljon loivempi. Rehtori hauraampi. Mutta ladun varren puut ovat korkeampia ja vankempia, metsä tiheämpi. Minä, miten aika on muuttanut minua? Sisällä sama pieni tyttö.


Normaali

Feministinen väliinputoaja

Feminismi on ne silmälasit, joilla maailmaa ja omaa elämää katsotaan tällä hetkellä. Avaapa sitten radion tai lehden, kuuntelee pod-castia tai lukee kolumnia, aiheena on usein feminismi, patriarkaatin valta ja sen vastustaminen. Feminismi on agendalla, mutta minä 80- ja 90-luvulla maailmankuvan muodostaneena kuulun tässä asiassa väliinputoajasukupolveen.

Patriarkaattitaistossa minulle tulee ulkopuolinen olo. Edellinen feministinen vallankumous osui 70-luvulle. Elin silloin lapsuuttani, ohi meni. Nuoruuttani ja aikuisuuteni ensi vuosikymmenet osuivat 80- ja 90-luvuille. Feminismi ei ollut silloin tapetilla.

Työskentelin mainosalalla luovassa työssä. Kollegoina ja asiakkaina oli paljon miehiä, myös niitä paljon parjattuja keski-ikäisiä miehiä. Itsekin muistan tuskastelleeni jonkun ”suurten ikäluokkien miesjäärän” kanssa. He olivat tottuneet, että asiat tehdään aina näin, on aina tehty ja tehdään edelleenkin. Mutta ei se mielestäni johtunut sukupuolesta. Kenelle vain käy niin. Kun on tarpeeksi kauan tekemässä mitä tahansa hommaa, loppujen lopuksi kyllästyy siihen että kaikki pitäisi keksiä aina uudelleen, organisaatiot ja tekotavat muuttuvat vähän väliä. Jossakin kohtaa tulee stoppi, oli sitten mies tai nainen. Haluaa pysyä tutulla ladulla.

Muistelen myös pohtineeni työkaverini kanssa, joka myös oli nuori ja nainen, työpukeutumista. Olimme molemmat tulleet siihen johtopäätökseen, että kannattaa pukeutua melko neutraalisti, tai ei ainakaan seksuaalisesti provakatiivisesti, jos haluaa että miespuolisen työkaverin ajatukset pysyvät työasioissa, ja jos haluaa olla uskottava asiakkaisiin nähden. Samaa asiallisuutta odotin miespuolisilta työpareilta.

Koimme että työtämme ja meitä arvostettiin. Enkä muista edes että olisi tytötelty. Kerran tosin muistan todella nolon ja vaivaannuttavan tilanteen. Asiakaspalaverissa oli läsnä markkoinointijohtaja, juuri sellainen suurten ikäluokkien mies ja hänen nuori assarinsa, kauppakorkeasta juuri valmistunut. Assarilla oli mielipide käsiteltävään asiaan. Markkoinointijohtaja tokaisi siihen että ”ole sinä siinä vain nättinä ja hiljaa”. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi koko pöytään. Tällä viisaudella ja iällä olisin kyllä jo sen heiton tuominnut epäkorrektiksi ja huonoksi käytökseksi, mutta silloin en uskaltanut sanoa sanaakaan. Olinhan itsekin nuori, ehkä nättikin.

Mainosalalla oli jo silloin hyvin menestyneitä naisia. Ensimmäinen työpaikkani oli Kirsti Paakkasen Womena. Paakkanen oli päässyt alalla pitkälle omin voimin. Hän osasi myös käyttää hyväkseen naisellisuuttaan. Pukeutui aina äärimmäisen kauniisti ja naisellisesti. Hänen toimistossaan oli asiakkaina monia varsin miehisiä toimialoja, kuten autoliikkeitä. Luulen että Kirsti oli pyöritellyt autokaupan miehet pikkurillinsä ympärille.

Naiseudesta voi siis olla mitä suurimmassa määrin hyötyä. Feministisestä vallasta harvoin puhutaan. En tiedä, onko sellaista termiä olemassakaan?Tarkoitan naisten käyttämää valtaa miehiin, naisellisuudesta hyötymistä. Autokorjaamossa olen käyttänyt naisvaltaa itsekin. Pikku flirtillä ja tekeytymällä tyhmemmäksi kuin onkaan, saa auto- ja rengasliikkeissä, rautakaupoissa ja remonttihommissa hyvää palvelua osakseen. Tähän tietenkin kuuluu feministisesti sanoa, että hyvä palvelu kuuluu kaikille, sukupuoleen katsomatta, alasta riippumatta. Niinpä.

Samaa naisylivoimaa on niskavuorelainen valtakin. Agraarityhteisöissä naisella on voinut olla todella iso valta, mies tossun alla. Myös kotiasioissa naisilla on ylivalta. Nainen päättää, miten koti sisustetaan, mitä syödään, minne matkustetaan lomalla, miten lapset puetaan. Ei ole ihme, että perinteinen suomalainen miesten lempiharrastus on pilkkiminen. Sinne ei naisväki tule. Saa istua rauhassa koko päivän järven jäällä itsekseen. Ja lempihuone autotalli, sielläkin saa olla rauhassa ja sen ”sisustaa” mieleisekseen.

Ei ole minun sota tämä, sori siitä. Koska sodassa on aina tarkoitus tuhota sen toinen osapuoli. Ja lopulta, minun mielestäni, olkoon sitten nuori tai vanha, mies tai nainen, tai muunsukupuolinen, mitä tahansa uskontokuntaa tai rotua, kantasuomalainen tai muualta tullut, arvostusta saa, kun on sen arvoinen, ja kun ensin arvostaa itse itseään.

Hyviä esimerkkejä löytyy: muualta tullut Nazima Razmyar, homo Mark Levengood, juutalainen Ben Zyskowich, tummaihoinen Koko Hubara, nainen Tarja Halonen, mies Peter Westerbacka, vanha Tellervo Koivisto, nuori Kaapo Kakko.

Normaali

Kodin ja kropan rakenteet kuntoon

On hyvä fiilis. Tästä tulee hyvä vuosi. Kun miettiin edellistä, se oli hajoittamisen vuosi. Tänä vuonna jälleenrakennelmat valmistuvat, kaikki korjautuu.

Remonttipoika tuli juuri töihin, pojan huone valmistunee tällä viikolla. Vihdoinkin saamme kaikki paikoilleen ja ennalleen, korjattuna ja entistä ehompana. Viime kesäkuusta asti kaikki on ollut rempallaan, silloin vesivahinko nro 1 alkoi, syyskuussa paljastui toinen. Nyt kaikki on korjattu.

Tulin juuri terveyskeskuksesta. Varasin ajan loppuvuodesta, olisiko ollut peräti marraskuun lopulla. Olo oli ollut pitkään alavireinen, ajattelin että apua on ryhdyttävä hakemaan. Jonot ovat vain niin pitkät, että vaivat ehtivät parantua, ennen kuin pääsee lääkäriin.

Tästä tuli mieleen ex-lanko, joka on lääkärinä Dextrassa. Hän sanoi että peli on menetetty, jos mummo ehtii istua. Tarkoitti sitä että mummolle pitäisi saada tehdyksi diagnoosi ja hoitosuunnitelma ennen kuin ehtii edes istahtaa, muuten episodista tulee endless.

Taidan kuulua jo mummokategoriaan. Minulla on vaivoja jonotuslistaksi asti. Vähäisempiä ei ehdi/viitsi valitella vastaanotolla, että kiireellisemmät ehditään hoitaa. Niinpä, kun masennus helpotti, ja aika oli buukattu, päätin kuitenkin mennä lääkärin vastaanotolle, vaivajonossa seuraavan ongelman kanssa. Omat rakenteet alapäässä alkavat hajota. On niitä jo kertaalleen korjattukin, kymmenen vuotta sitten. Sain nyt lähetteen operaatioon. Ihan mahtavaa! Tulee nämäkin asiat kuntoon, kodin ja kropan rakenteet korjautuvat!

Mökkiremppakin pitäisi valmistua kevään aikana. Saadaan vihdoin sisälle suihku ja uudet kuistitilat. Ja jätevesijärjestelmät lainmukaisiksi. Nekin rakenteet korjautuvat.

Olen elämäni aikana keksinyt kaksi aforismia (olisipa hienoa saada keksityksi lisää) ja niistä toinen on: ”Elämä rikkoo, kuolema korjaa”. Mietin nyt tuota aforismia ja tätä asioiden korjaantumisen teemavuotta. Minulle läheisen kummitädin elämä saattaa tässä mielessä korjaantua hyvin pian. Valmiit saavat lähteä. Hän on valmis. Vanha, viisas nainen.

Toivon että itsekin joskus täyttäisin tuon määritelmän. Kunpa minustakin voisi jonakin päivänä sanoa saman.

Nyt olen vasta vanheneva, viisasteleva nainen.

Normaali

Konmaritin keittiön

Enpä olisi tätä itsestäni uskonut! Minustakin tuli konmarittaja! Minähän olen aatesuunnan periaatevastustaja. Keräilen muistoja ja tavaroita, samoin mieheni, kotimme on tavaroiden tokio.

Kaikki sai alkunsa kahdesta erillisestä episodista. Vierailin ystävän luona kylässä. Hänellä on aina kaikki tavarat paikoillaan, keittiön tasot tyhjinä. Arvostan! Tyhjät keittiön tasot tuntuivat olevan ulottumattomissani. Meidän keittiössä tasoilla levitoi leipälaatikko, lääke-+vitamiinilaatikko, öljyt, pippuri-ja suolamyllyt, balsamicot, keksilaatikko, juustohöylä, leipäveitsi, vohvelirauta (jota käytän lämpimien voileipien tekoon), vedenkeitin, kahvinkeitin, kaksi käsisaippuaa, kaksi astianpesuainetta, silmälasienpesuneste, kuivausteline, kaksi tiskiharjaa (tarvitsen kaksi, koska toista käytän kissa-astioiden pesuun) vain osan tavaroista luetellakseni.

Puhumattakaan keittiön laatikostot, joihin 29 vuodessa paikkansa ovat löytäneet kaikenmoiset turhakkeet sekä tietenkin tarpeelliset.

Paria päivää aiemmin olin valinnut iltaohjelmakseni Netflixiltä Konmari-ohjleman. Siinä aatteen luoja vieraili amerikkalaisessa kaksilapsisessa perheessä, joka meinasi hukkua tavarapaljouteen, ja sai aikaan huusholliin järjestyksen ja kauneuden.

Niinpä minäkin ryhdyin puuhaan. Päivän päätteeksi minulla oli keittiö, jonka tiskipöydällä on enää kahvinkeitin, vedenkeitin, leipäkori ja kuivausteline. Leipäkorista olisi kiva päästä vielä eroon, mutta en keksi mihin sen piilottaisin.

Kun olin saanut kaiken valmiiksi, kutsuin miehen ja pojan paikalle. Uudelleenkoulutin heidät konmarikeittiön käyttöön. Esittelin mistä minkin härvelin nykyään löytää.

Tänä aamuna, kun heräsin ja menin keittämään kahvia, lensin melkein pyllylleni ihmetyksestä. Niin oudolta keittiö näytti. Mutta ihanalta! Nyt minullakin on tiskipöytä, jonka voi pyyhkiä päivän päätteeksi. Entistä ei voinut. Siinä oli niin paljon tavaraa.

Aion jatkaa konmaristusta makuuhuoneessa. Huoneen nurkassa on iso senkki, jonka laatikostot avautuvat vaikeasti. Siksi en edes tarkalleen muista, mitä kaikkea lipasto on vuosien aikana sisäänsä syönyt. Sen sijaan tiedän hyvin, mitä kaikkea on lipaston päällä. Pöytäpintaa tuskin näkee. Tänään käyn lipaston kimppuun. Toivon että illaltaan mennessä lipaston kansi muistuttaa nykyistä keittiön tiskipöytää.

Näköjään takkiaan voi kääntää. Olihan joulupukillakin ennen vanhaan turkki väärinpäin.

Normaali

Lisää tiedettä

Helsingissä on vietetty Tieteen päiviä. Saisi kyllä olla joka päivä tieteen päivä. Kaipaan yleiseen keskusteluun tutkittua tietoa, tieteellisiä perusteluja, analyyttistä pohdintaa ja kiihkotonta keskustelua. Ääneen ja esille ovat viime vuosina päässeet kaikenmaailman höpöhöpö viisastelijat, äänekkäät mukatietäväiset, jotka pääasiassa haluavat tuoda itseään esille, eivät niinkään asioita, joista puhuvat.

Sikäli potkin itseäni nilkkaa sillä en edusta tiedeyhteisöä. Sata opintoviikkoa valtiotieteellisessä ei vielä riitä mihinkään. Joten samanlainen mielipiteitäni paukuttava viisastelija olen itsekin. Yksi syy, miksi lopetin opiskelut yliopistossa oli juuri havainto, että siellä pitää pyrkiä objektiivisuuteen. Minun tyylini on mielipiteen paukuttelu. Olen liiaksi tunneihminen. Yliopistokieli ei ole oma pala kakkua, mutta ihailen sitä suunnattomasti. Ikuista ja loputonta pyrkimystä totuuden etsimiseen. Tiede ei tule koskaan valmiiksi. Se on kuin iso zoomi, joka tarkentuu ja tarkentuu.

En tiedä, miksi tiedemiehet ja -naiset ovat olleet niin vähän näkyvillä ja kuulolla televisiossa ja radiossa. Tietenkin on ymmärrettävää että kaikki eivät halua näkyville tai osaa ilmaista itseään ketterästi. Ilahdun aina kun näen tai kuulen esimerkiksi Teemu Keskisarjaa tai Laura Kolbea. Viimeksi kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmassa professori Markku Kuismaa. Onpa siinä viisas mies! Arvostan.

Ja kun suosikkiradio-ohjelmani tuotanto loppui toimittaja Perttu Häkkisen kuolemaan, olen yrittänyt etsiä uutta kuunneltavaa. Löysin päivystävät dosentit. Hauska ja älykäs ohjelma! Ja mikä itseironia sen keksijöillä; kahdella parjatulla dosentilla.

Olisi tiedeyhteisön oma etu kaivautua pois tutkimuspoteroistaan. Ei tarvitse ryhtyä helppoheikiksi, mutta sitä tietoa, mitä heillä on tarvitaan ja kaivataan myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Heillä on kallis ja pitkä koulutus takana. Olkaa ystävällisiä, sivistäkää meitä, olemme valmiita!

Normaali