Kaksoisriskipäivä

Nähtävästi on olemassa kahdenlaisia vuosia; niitä jolloin on flunssa ja niitä jolloin ei ole. Minulla on tuo ensimmäinen – flunssavuosi – ja järjestyksessä toinen flunssa meneillään. Maanantaina alkoi, nyt on keskiviikko ja ei tunnu käänne vielä tapahtuneen, päinvastoin, viime yö oli ehkä pahin.

Näin unia, joita yleensä en muista lainkaan. Yhdessä unessa ystävälläni oli pieni vauva, ja hetken päästä uni paljasti että vauvan lisäksi hänellä oli leikki-ikäiset kaksoset. Unessa kaikki tuntui luontevalta ja ystäväni erittäin onnelliselta. 

Toisessa unessa ylimmän kerroksen tyylikäs rouva oli tapetoinut taloyhtiön autotallin seinät ja esitelmöi minulle tapetoinnin hienouksista. Päädyin kuitenkin ostamaan ranskalaisravintolasta lasketteluhaalarit pojalleni, 295€. Ei siis mitään järkeä.

Yritin joulukuussa ostaa lentolippuja Mallorcalle, se ei millään onnistunut. Aina kun yritin, tietokone meni jumiin, maksusivut eivät auenneet. Aikani yritin, ja sitten totesin, ehkä tämä on minun ”destiny”. Antaa olla.

Muistan toisen ystäväni kertoneen pilalle menneestä asuntokaupasta. Hän oli löytänyt toiveittensa asunnon. Ostotarjous oli hyväksytty, mutta yllättäen taloyhtiössä oli lunastuslauseke, ja joku osakas halusikin ostaa asunnon. Kaupat peruuntuivat.

Asunnonostajaystävä oli tietenkin pettynyt ja turhautunut. Hanskat tiskiin. Epäreilua. Mutta loppujen lopuiksi hän löysi asunnon, joka oli vieläkin parempi kuin se, mistä hän oli jättänyt ostotarjouksen.

Oli hyvä että ensimmäinen asuntokauppa meni pieleen. Hän olisi tehnyt väärän valinnan.

Miestäni Mallorcassa kävi sama juttu. Jos joku ei ota onnistuakseen, se on kohtalon/johdatuksen/Jumalan/ tai minkä lie keijun tilalle ajattelet, tarkoitus sanoa, että olet tekemässä väärän valinnan. Hold on your horses! Peräänny. Keksi jotakin muuta. Viisas väistää.

Niinpä en nyt ole Mallorcalla, nautiskele auringossa ja valossa, paperinen auringonvarjodrinkki kädessäni. Sen sijaan olen täällä Suomessa, minulla on flunssa, kaulastani on poistettu pari pattia. Katselen televisiosta, miten muualla maailmassa ihmiset asuvat taloissa, joissa on pikkuruutuiset ikkunat, master bedroomit, uima-altaat ja keittiösaarekkeet. Ja joiden omistajat esittävät joka kerta arkkitehdille ykköstoiveena; ”more place to entertein  their guest”, enemmän tilaa viihdyttää ystäviä. 

Hmn. Kohtalo, pliis. Mieti ensi kerran vähän tarkemmin. Onko tämä nyt varmasti parasta minulle?

Ps. Ihan outo otsikko. Piti kirjoittaa ihan toisesta asiasta, mutta olkoon! Voihan se olla noinkin. Kai.

Normaali

Toksinen maskuliinisuus ja persemaha

Ajelin lauantaina yksin pitkän päivän autolla läpi Suomen ja kuuntelin radiota. En jaksa kuunnella musiikkia pitkään, joten yleensä vaihdan Yle Puheelle. Puhetta on mukava kuunnella. Tosin tietenkin riippuu puheesta.

Pahaksi onneksi sattui tulemaan Naisasiatoimisto Kaartomo & joku toinen, en muista mikä. Tunnin verran he kärvistelivät toksisen maskuliinisuuden kurimuksessa ja omissa syyllisyydentunnoissaan. Äitiys tuo naisen elämään syyllisyyden tunteita. Ei voi räplätä kännykkää samalla kun imettää. Ja miten poikalapsen kasvattaa, niin ettei siitä kumminkin jotenkin kasva patriarkaatti ja toksinen maskuliinisuus pulpahda pintaan. Ja jos lähtee tyttöjen kanssa Tallinnaan, niin syyllisyys siitäkin tulee.

Luulin että ”juurikin” on ärsyttävä sana, mutta toksinen maskuliinisuus menee kyllä rapsakasti ohi.

Vaikuttaa siltä että sukupuoliset vähemmistöt on taputeltu ja muunsukupuolisuus käsitelty, nyt päivän agenda on toksinen maskuliinisuus ja patriarkaatti. Mies saa näyttää tunteensa, mutta se tunne ei saa olla vihaa eikä tyyli maskuliininen.

Siihen perään tuli toinen naisten puheohjelma, jota vetää turkkilaisoletettu ja muslimioletettu nainen. He keskustelivat vieraidensa kanssa tunnin verran kuukautisista. Tai lähinnä valittivat kuukautisista. Kuinka kivuliaat ne ovat, kuinka kauan kestävät, yhdessä pms-oireiden kanssa siihen menee pari viikkoa kuukaudesta. Jos työparilla on eriaikainen kuukautiskierto, koko kuukausi menee ihan vain kuukautiskärsimyksessä, mistään ei tule mitään. Ja kun tamponeita ja siteitä joutuu piilottelemaan hihansuussa vessaan mennessä. Ja sitten vielä saa pelätä, että suojaus kumminkin pettää. Vara-alkkarit on oltava käsveskassa.

Kyllä tuntuu olevan nykynaisen elämä yhtä tuskaa ja kärsimystä. Voi, voi.

Lopulta luovutin ja vaihdoin kanavaa Iskelmälle. Siellä olikin enemmän minulle sopivaa ohjelmaa. Toimittaja valitti keski-ikäistymistään. Sitä kuinka takapuoli on kadonnut ja ikään kuin siirtynyt etupuolelle – persemahaksi. Miehille kasvaa ”isämaha” , naisille persemaha. Ymmärrän. Ymmärrän niin paljon paremmin tämän huolen kuin toksisen maskuliinisuuden problematiikan tai kuukautisvaivat.

Niinhän se on. Omat murheet ovat pahempia, omat ilonaiheet parempia. Ja joka ikävaiheella omansa. Siitähän Eino Leinokin runoili:

”Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli –
koska tulee se suurin, se suurin?”

Oiskohan se vähän sama asia kuin lapsuuden jyrkät mäet, aikuisena huomaa että ne oli oikeasti pieniä nyppylöitä. Samoin käy menneille murheille. Jälkeen päin katsottuna ne oli sangen pieniä.

Normaali

Vanhoilla laduilla

En tiedä, minkä näköistä on taivaassa, mutta täällä maan päällä on nyt kyllä kaunista! Kauneinta maailmassa on talvinen Suomen luonto. Puut vitivalkoisen lumen peitossa. Sitä kauneutta katsellessa tuntuu mahdottomalta käsittää että maailmassa voi olla mitään pahaa. Mutta se onkin meidän ihmisten aikaansaannosta.

Hiihtelin tiistaina aamupäivänä järvi-Suomessa. Samassa metsässä, missä kouluaikoina hiihdettiin. Enpä olisi silloin uskonut että minä voisin joskus pitää hiihtämisestä. Muistan, kuinka kiireellä sivakoitiin ja pelättiin, ehtisikö tunnissa metsästä pois takaisin seuraavalle tunnille. Sukset lipsui ja taisin usein kaatuakin. Nyt hiihtelen pertsaa mummovauhdilla ja pysähtelen vähän väliä ihailemaan puita.

Isäni oli multiyrittäjä ja 70-luvulla hänellä oli hetken aikaa jopa suksitehdas. Niinpä minullakin oli sukset, joiden nimi oli meidän sukunimi. Ehkä suksitehtailijan tyttären rooli aiheutti lisäpaineita kouluaikaiseen hiihtosuoritukseen. Minä kun en mikään minimarjaleenakirvesniemi ollut, en silloin enkä nyt.

Sinänsä omalla nimellä personoidut sukset olisivat ihan mielenkiintoinen tuote! Sellaisilla voisi olla jopa kysyntää. Jos voisi netistä tilata sukset omalla nimellä. Niitä ei kukaan varastaisi, vaikka pysähtyisi latukahvilaan munkkikahville.

Hiihtoretki päättyi järven jäälle. Olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni järven rannalla, aikuisuuteni meren rannalla. Kiinnitin huomiota siihen, kuinka järven rannalla puut kurottautuvat kohti vettä. Reunimmaiset puut kasvavat ihan notkolla järven päälle. Ikään kuin puut ja luonto haluaisivat ”haukata” järven. Meri on päin vastoin. Se nuolee rantoja, kuluttaa niitä. Meri haluaa ”syödä” mantereen.

Hiihtoretken jälkeen menin tervehtimään kummitätiäni hoitokotiin, mihin hänet oli siirretty viime kerran jälkeen. Kodikas ja lämminhenkinen paikka. Odottelin hetken aikaa ulko-ovella, että hoitaja tuli avaamaan oven. Sinne ei pääse sisään ilman että joku tulee oven avaamaan. Siinä kesti vähän aikaa. Ihmettelin outoa tuoksua. Hoitaja pyysi olemaan varovainen ja katsomaan mihin astuu. Aulassa seisoi hämmentyneen näköinen papparainen. Papan takana oli vana kakkapökäleitä. En tiedä, miten hän oli onnistunut kakkimaan kävellessään. Ihan oli kuin hevonen olisi kävellyt käytävällä.

Tapasin myös lukion rehtorin. Olen päässyt ylioppilaaksi 1986, ja nyt koulun rehtori asui samassa hoitolaitoksessa kuin tätini. Istui televisiohuoneessa tyytyväisen oloisena. Laihtunut oli. Sanoin että hän on ollut rehtorina, kun minä olin koulussa. Kiitin hyvästä opetuksesta. En tiedä tajusiko, mutta ilme oli ilahtunut.

Vanhoja latuja kun hiihtelee niin kaikki on vähän niin kuin ennen ja kuitenkin ihan toisin. Tulee mieleen se Ovidiuksen ajatelma: ”Ei voi saada takaisin aaltoa, joka meni jo. Kun on aika, käytä se, sillä se mikä tulee seuraavaksi, ei ole koskaan niin hyvää kuin se, mikä oli ensin.”

Lapsuuden jyrkkä pulkkamäki on nyt paljon loivempi. Rehtori hauraampi. Mutta ladun varren puut ovat korkeampia ja vankempia, metsä tiheämpi. Minä, miten aika on muuttanut minua? Sisällä sama pieni tyttö.


Normaali

Feministinen väliinputoaja

Feminismi on ne silmälasit, joilla maailmaa ja omaa elämää katsotaan tällä hetkellä. Avaapa sitten radion tai lehden, kuuntelee pod-castia tai lukee kolumnia, aiheena on usein feminismi, patriarkaatin valta ja sen vastustaminen. Feminismi on agendalla, mutta minä 80- ja 90-luvulla maailmankuvan muodostaneena kuulun tässä asiassa väliinputoajasukupolveen.

Patriarkaattitaistossa minulle tulee ulkopuolinen olo. Edellinen feministinen vallankumous osui 70-luvulle. Elin silloin lapsuuttani, ohi meni. Nuoruuttani ja aikuisuuteni ensi vuosikymmenet osuivat 80- ja 90-luvuille. Feminismi ei ollut silloin tapetilla.

Työskentelin mainosalalla luovassa työssä. Kollegoina ja asiakkaina oli paljon miehiä, myös niitä paljon parjattuja keski-ikäisiä miehiä. Itsekin muistan tuskastelleeni jonkun ”suurten ikäluokkien miesjäärän” kanssa. He olivat tottuneet, että asiat tehdään aina näin, on aina tehty ja tehdään edelleenkin. Mutta ei se mielestäni johtunut sukupuolesta. Kenelle vain käy niin. Kun on tarpeeksi kauan tekemässä mitä tahansa hommaa, loppujen lopuksi kyllästyy siihen että kaikki pitäisi keksiä aina uudelleen, organisaatiot ja tekotavat muuttuvat vähän väliä. Jossakin kohtaa tulee stoppi, oli sitten mies tai nainen. Haluaa pysyä tutulla ladulla.

Muistelen myös pohtineeni työkaverini kanssa, joka myös oli nuori ja nainen, työpukeutumista. Olimme molemmat tulleet siihen johtopäätökseen, että kannattaa pukeutua melko neutraalisti, tai ei ainakaan seksuaalisesti provakatiivisesti, jos haluaa että miespuolisen työkaverin ajatukset pysyvät työasioissa, ja jos haluaa olla uskottava asiakkaisiin nähden. Samaa asiallisuutta odotin miespuolisilta työpareilta.

Koimme että työtämme ja meitä arvostettiin. Enkä muista edes että olisi tytötelty. Kerran tosin muistan todella nolon ja vaivaannuttavan tilanteen. Asiakaspalaverissa oli läsnä markkoinointijohtaja, juuri sellainen suurten ikäluokkien mies ja hänen nuori assarinsa, kauppakorkeasta juuri valmistunut. Assarilla oli mielipide käsiteltävään asiaan. Markkoinointijohtaja tokaisi siihen että ”ole sinä siinä vain nättinä ja hiljaa”. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi koko pöytään. Tällä viisaudella ja iällä olisin kyllä jo sen heiton tuominnut epäkorrektiksi ja huonoksi käytökseksi, mutta silloin en uskaltanut sanoa sanaakaan. Olinhan itsekin nuori, ehkä nättikin.

Mainosalalla oli jo silloin hyvin menestyneitä naisia. Ensimmäinen työpaikkani oli Kirsti Paakkasen Womena. Paakkanen oli päässyt alalla pitkälle omin voimin. Hän osasi myös käyttää hyväkseen naisellisuuttaan. Pukeutui aina äärimmäisen kauniisti ja naisellisesti. Hänen toimistossaan oli asiakkaina monia varsin miehisiä toimialoja, kuten autoliikkeitä. Luulen että Kirsti oli pyöritellyt autokaupan miehet pikkurillinsä ympärille.

Naiseudesta voi siis olla mitä suurimmassa määrin hyötyä. Feministisestä vallasta harvoin puhutaan. En tiedä, onko sellaista termiä olemassakaan?Tarkoitan naisten käyttämää valtaa miehiin, naisellisuudesta hyötymistä. Autokorjaamossa olen käyttänyt naisvaltaa itsekin. Pikku flirtillä ja tekeytymällä tyhmemmäksi kuin onkaan, saa auto- ja rengasliikkeissä, rautakaupoissa ja remonttihommissa hyvää palvelua osakseen. Tähän tietenkin kuuluu feministisesti sanoa, että hyvä palvelu kuuluu kaikille, sukupuoleen katsomatta, alasta riippumatta. Niinpä.

Samaa naisylivoimaa on niskavuorelainen valtakin. Agraarityhteisöissä naisella on voinut olla todella iso valta, mies tossun alla. Myös kotiasioissa naisilla on ylivalta. Nainen päättää, miten koti sisustetaan, mitä syödään, minne matkustetaan lomalla, miten lapset puetaan. Ei ole ihme, että perinteinen suomalainen miesten lempiharrastus on pilkkiminen. Sinne ei naisväki tule. Saa istua rauhassa koko päivän järven jäällä itsekseen. Ja lempihuone autotalli, sielläkin saa olla rauhassa ja sen ”sisustaa” mieleisekseen.

Ei ole minun sota tämä, sori siitä. Koska sodassa on aina tarkoitus tuhota sen toinen osapuoli. Ja lopulta, minun mielestäni, olkoon sitten nuori tai vanha, mies tai nainen, tai muunsukupuolinen, mitä tahansa uskontokuntaa tai rotua, kantasuomalainen tai muualta tullut, arvostusta saa, kun on sen arvoinen, ja kun ensin arvostaa itse itseään.

Hyviä esimerkkejä löytyy: muualta tullut Nazima Razmyar, homo Mark Levengood, juutalainen Ben Zyskowich, tummaihoinen Koko Hubara, nainen Tarja Halonen, mies Peter Westerbacka, vanha Tellervo Koivisto, nuori Kaapo Kakko.

Normaali

Kodin ja kropan rakenteet kuntoon

On hyvä fiilis. Tästä tulee hyvä vuosi. Kun miettiin edellistä, se oli hajoittamisen vuosi. Tänä vuonna jälleenrakennelmat valmistuvat, kaikki korjautuu.

Remonttipoika tuli juuri töihin, pojan huone valmistunee tällä viikolla. Vihdoinkin saamme kaikki paikoilleen ja ennalleen, korjattuna ja entistä ehompana. Viime kesäkuusta asti kaikki on ollut rempallaan, silloin vesivahinko nro 1 alkoi, syyskuussa paljastui toinen. Nyt kaikki on korjattu.

Tulin juuri terveyskeskuksesta. Varasin ajan loppuvuodesta, olisiko ollut peräti marraskuun lopulla. Olo oli ollut pitkään alavireinen, ajattelin että apua on ryhdyttävä hakemaan. Jonot ovat vain niin pitkät, että vaivat ehtivät parantua, ennen kuin pääsee lääkäriin.

Tästä tuli mieleen ex-lanko, joka on lääkärinä Dextrassa. Hän sanoi että peli on menetetty, jos mummo ehtii istua. Tarkoitti sitä että mummolle pitäisi saada tehdyksi diagnoosi ja hoitosuunnitelma ennen kuin ehtii edes istahtaa, muuten episodista tulee endless.

Taidan kuulua jo mummokategoriaan. Minulla on vaivoja jonotuslistaksi asti. Vähäisempiä ei ehdi/viitsi valitella vastaanotolla, että kiireellisemmät ehditään hoitaa. Niinpä, kun masennus helpotti, ja aika oli buukattu, päätin kuitenkin mennä lääkärin vastaanotolle, vaivajonossa seuraavan ongelman kanssa. Omat rakenteet alapäässä alkavat hajota. On niitä jo kertaalleen korjattukin, kymmenen vuotta sitten. Sain nyt lähetteen operaatioon. Ihan mahtavaa! Tulee nämäkin asiat kuntoon, kodin ja kropan rakenteet korjautuvat!

Mökkiremppakin pitäisi valmistua kevään aikana. Saadaan vihdoin sisälle suihku ja uudet kuistitilat. Ja jätevesijärjestelmät lainmukaisiksi. Nekin rakenteet korjautuvat.

Olen elämäni aikana keksinyt kaksi aforismia (olisipa hienoa saada keksityksi lisää) ja niistä toinen on: ”Elämä rikkoo, kuolema korjaa”. Mietin nyt tuota aforismia ja tätä asioiden korjaantumisen teemavuotta. Minulle läheisen kummitädin elämä saattaa tässä mielessä korjaantua hyvin pian. Valmiit saavat lähteä. Hän on valmis. Vanha, viisas nainen.

Toivon että itsekin joskus täyttäisin tuon määritelmän. Kunpa minustakin voisi jonakin päivänä sanoa saman.

Nyt olen vasta vanheneva, viisasteleva nainen.

Normaali

Konmaritin keittiön

Enpä olisi tätä itsestäni uskonut! Minustakin tuli konmarittaja! Minähän olen aatesuunnan periaatevastustaja. Keräilen muistoja ja tavaroita, samoin mieheni, kotimme on tavaroiden tokio.

Kaikki sai alkunsa kahdesta erillisestä episodista. Vierailin ystävän luona kylässä. Hänellä on aina kaikki tavarat paikoillaan, keittiön tasot tyhjinä. Arvostan! Tyhjät keittiön tasot tuntuivat olevan ulottumattomissani. Meidän keittiössä tasoilla levitoi leipälaatikko, lääke-+vitamiinilaatikko, öljyt, pippuri-ja suolamyllyt, balsamicot, keksilaatikko, juustohöylä, leipäveitsi, vohvelirauta (jota käytän lämpimien voileipien tekoon), vedenkeitin, kahvinkeitin, kaksi käsisaippuaa, kaksi astianpesuainetta, silmälasienpesuneste, kuivausteline, kaksi tiskiharjaa (tarvitsen kaksi, koska toista käytän kissa-astioiden pesuun) vain osan tavaroista luetellakseni.

Puhumattakaan keittiön laatikostot, joihin 29 vuodessa paikkansa ovat löytäneet kaikenmoiset turhakkeet sekä tietenkin tarpeelliset.

Paria päivää aiemmin olin valinnut iltaohjelmakseni Netflixiltä Konmari-ohjleman. Siinä aatteen luoja vieraili amerikkalaisessa kaksilapsisessa perheessä, joka meinasi hukkua tavarapaljouteen, ja sai aikaan huusholliin järjestyksen ja kauneuden.

Niinpä minäkin ryhdyin puuhaan. Päivän päätteeksi minulla oli keittiö, jonka tiskipöydällä on enää kahvinkeitin, vedenkeitin, leipäkori ja kuivausteline. Leipäkorista olisi kiva päästä vielä eroon, mutta en keksi mihin sen piilottaisin.

Kun olin saanut kaiken valmiiksi, kutsuin miehen ja pojan paikalle. Uudelleenkoulutin heidät konmarikeittiön käyttöön. Esittelin mistä minkin härvelin nykyään löytää.

Tänä aamuna, kun heräsin ja menin keittämään kahvia, lensin melkein pyllylleni ihmetyksestä. Niin oudolta keittiö näytti. Mutta ihanalta! Nyt minullakin on tiskipöytä, jonka voi pyyhkiä päivän päätteeksi. Entistä ei voinut. Siinä oli niin paljon tavaraa.

Aion jatkaa konmaristusta makuuhuoneessa. Huoneen nurkassa on iso senkki, jonka laatikostot avautuvat vaikeasti. Siksi en edes tarkalleen muista, mitä kaikkea lipasto on vuosien aikana sisäänsä syönyt. Sen sijaan tiedän hyvin, mitä kaikkea on lipaston päällä. Pöytäpintaa tuskin näkee. Tänään käyn lipaston kimppuun. Toivon että illaltaan mennessä lipaston kansi muistuttaa nykyistä keittiön tiskipöytää.

Näköjään takkiaan voi kääntää. Olihan joulupukillakin ennen vanhaan turkki väärinpäin.

Normaali

Lisää tiedettä

Helsingissä on vietetty Tieteen päiviä. Saisi kyllä olla joka päivä tieteen päivä. Kaipaan yleiseen keskusteluun tutkittua tietoa, tieteellisiä perusteluja, analyyttistä pohdintaa ja kiihkotonta keskustelua. Ääneen ja esille ovat viime vuosina päässeet kaikenmaailman höpöhöpö viisastelijat, äänekkäät mukatietäväiset, jotka pääasiassa haluavat tuoda itseään esille, eivät niinkään asioita, joista puhuvat.

Sikäli potkin itseäni nilkkaa sillä en edusta tiedeyhteisöä. Sata opintoviikkoa valtiotieteellisessä ei vielä riitä mihinkään. Joten samanlainen mielipiteitäni paukuttava viisastelija olen itsekin. Yksi syy, miksi lopetin opiskelut yliopistossa oli juuri havainto, että siellä pitää pyrkiä objektiivisuuteen. Minun tyylini on mielipiteen paukuttelu. Olen liiaksi tunneihminen. Yliopistokieli ei ole oma pala kakkua, mutta ihailen sitä suunnattomasti. Ikuista ja loputonta pyrkimystä totuuden etsimiseen. Tiede ei tule koskaan valmiiksi. Se on kuin iso zoomi, joka tarkentuu ja tarkentuu.

En tiedä, miksi tiedemiehet ja -naiset ovat olleet niin vähän näkyvillä ja kuulolla televisiossa ja radiossa. Tietenkin on ymmärrettävää että kaikki eivät halua näkyville tai osaa ilmaista itseään ketterästi. Ilahdun aina kun näen tai kuulen esimerkiksi Teemu Keskisarjaa tai Laura Kolbea. Viimeksi kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmassa professori Markku Kuismaa. Onpa siinä viisas mies! Arvostan.

Ja kun suosikkiradio-ohjelmani tuotanto loppui toimittaja Perttu Häkkisen kuolemaan, olen yrittänyt etsiä uutta kuunneltavaa. Löysin päivystävät dosentit. Hauska ja älykäs ohjelma! Ja mikä itseironia sen keksijöillä; kahdella parjatulla dosentilla.

Olisi tiedeyhteisön oma etu kaivautua pois tutkimuspoteroistaan. Ei tarvitse ryhtyä helppoheikiksi, mutta sitä tietoa, mitä heillä on tarvitaan ja kaivataan myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Heillä on kallis ja pitkä koulutus takana. Olkaa ystävällisiä, sivistäkää meitä, olemme valmiita!

Normaali

80-luku

Paluumatkalla Keski-Suomesta kotiin kuuntelin radiota. Siellä keskusteltiin 80-luvusta. Joissakin tutkimuksissa se on määritelty onnellisimmaksi vuosikymmeneksi Suomessa. Ja toden totta, kun asiaa tarkastelee, monet asiat olivat tuolla vuosikymmenellä varsin hyvin. Vaikka muoti oli kyllä onnettoman rumaa; pöyhkeät, permanentatut tukat, olkatoppaukset, räikeät värit.

Uudet, raikkaat tuulet puhalsivat Suomessa 80-luvulla. Vuosikymmeniä vallassa ollut, lähes itsevaltainen Kekkonen oli vihdoin pois kuvioista. Presidentiksi tuli Koivisto, maltillinen, mutta päättäväinen, luottamusta herättävä mies, joka ensi töikseen karsi presidentin valtaoikeuksia ja rajoitti vallassa pysymisen kahteen kauteen.

Neuvostoliittoa ei enää tarvinnut pelätä. Siellä oli perestroika ja Gorbatsov, ja jo pian Berliinin muuri murtuisi. Alkaisi uusi, vapaa aikakausi.

Juomatavat muuttuivat. Yhtäkkiä kaikki alkoivat juoda keskiolutta, ja viinejä! Ensimmäiset viinibaarit avattiin. Burger King tuli Suomeen.

Kaupalliset radiokanavat aloittivat toimintansa ja MTV aloitti uutistoiminnan. Ylen yksinvaltaisuus päättyi.

Jupit ilmaantuivat katukuvaan. Miami Vicen Don Johnsson toimi miestenpukeutumisen esikuvana; farkut, puvun takki, purjehduskengät, ei sukkia! Takatukat pitenivät. Miehelläkin saattoi olla koru, ei sentään vielä lävistyksiä, eikä tatuointeja.

Yleisilmapiiri oli vapautunut ja samaan aikaan turvallinen. Hyvinvointivaltio oli olemassa, eriarvoistumista ei vielä ollut. Kasinotalous teki tuloaan, mutta lama oli vielä kaukana.

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1986. Muutin Helsinkiin, aloitin aikuisten työt, itsenäistyin. Oli hienoa elää nuoruuden vuodet positiivisella, innostuneella 80-luvulla. Uskon että kokemus ja vaikutus on ihan toinen kuin seuraavalla, lamavuosikymmenellä nuoruutensa eläneillä.

Kirjailija ja ajattelija Göstä Ågren on sanonut jotenkin niin että ”lapsuus ei ole kaukana takana vaan syvällä meissä joka hetkessä”. Luulen että se on totta. Ja vielä laajemminkin; kaikki kokemamme aikakaudet ja elämänvaiheet ovat läsnä meissä, syvällä. Yleisilmapiiri ja yhteiskunnallinen tilanne vaikuttaa meihin. Siihen miten luottaen suhtaudumme elämään.

Nykyinen epävakaa, turvattomuutta ja ennakoimattomuutta henkivä tunnelma vaikuttaa erityisesti heihin, jotka nyt kasvavat aikuiseksi, tässä ajassa. Ilmastonmuutos, voimattomuus sen edessä, kansainvaellukset, taloudelliset huolet, terrorismi, vihapuhe, kehen ja mihin voi luottaa totuuden jälkeisellä aikakaudella, kansainvälistymisen ja globalisaation tuomat haasteet. Tuntuu kuin näköpiirissä olisi vain huolia. Mistä löytää toivo, näköalat, visiot, unelmat, mahdollisuudet.

Hyvä, innostunut ilmapiiri tuntuu löytyvän vain kerran vuodessa Slush-tapahtumassa tai Flow-festivaaleilla. En ole ollut kummassakaan, en kuulu kohde- enkä ikäryhmään. En tietenkään, olen 80-lukulainen. Toivottavasti SlushFlowsta riittää tarpeeksi posiviivista pöhinää 2020-luvun nuorille itsetunnon rakennuspalikoiksi80-.

Normaali

Avoimuus uudenvuodenlupauksena

Nostin vuoden ensimmäisenä päivänä enkelikortin, josta tuli sana ”Avoimuus”. Mietin, mitä se mahtaa tarkoittaa? Nyt taidan tietää.

Isoisäni oli kiivas mies ja alkoholisti, kunnes tuli uskoon. Sen jälkeen hänestä tuli kiivas mies uskonasioissa. Lapsuudenkotini oli raitis, mutta ahdasmielinen ja henkilösuhteet etäiset. Alkoholi oli tabu. Se oli syntiä. Niin kuin moni muukin asia.

Kerran kuulin kun äiti kertoi kasvatusmetodistaan: lapsi pitää saada häpeämään tekoaan. Meidät kasvatettiin häpeällä. Vaistosimme sanomattakin, mitkä asiat olivat häpeällisiä, siis kiellettyjä. Mitään kurinpitotoimenpiteitä ei tarvittu, häpeän tunne riitti. Oli paljon asioita, mistä ei puhuttu.

Näin kirjoitettuna kuulostaa pahalta. En haluaisi antaa sellaista kuvaa lapsuuskodistani. Silti se on totta. Toisaalta meillä oli turvallinen koti, siellä ei ollut ruumiillista väkivaltaa, siellä ei ikinä korotettu ääntä, eikä riidelty. Se oli turvallinen koti.

Alkoholismiin sairastunut veli taisi olla meistä kaikista herkin, ja ehkä juuri siksi sairastui. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla hän. Meillä on samat geenit, samat traumat. Mutta muilla on puolisot, omat perheet ja ystävät, joka varmasti ovat suojanneet meitä ja auttaneet ratkomaan näitä asioita. Sairastunut veli on elänyt yksin.

Jotta tästä päästään eteen päin, jotta tämä sukukarma loppuu pysyvästi tarvitaan AVOIMUUTTA. Ei saa olla tabuja, ei saa olla asioita joista ei puhuta. Pullo ei saa olla piilossa, se pitää olla pöydällä ja siellä se nyt totisesti on! Me emme saa käyttäytyä niin kuin lapsuudenkodissa olisi tehty: laitettu häpeämään, kaadettu viinat viemäriin, oltu mykkiä, ja ennustettu tulevaisuutta helvetissä. Ei, nyt ei hävetä. Nyt ei paheksuta. Nyt ei tuomita. Ole vain alkoholisti. Se on sinun elämäsi, sinä elät sitä. Sinulla on vapaus ja vastuu.

Tragikoomista, mutta olemme helpottuneita. Vuosia pelkäsimme veljen sairastuneen Parikinsoniin tai Alzheimeriin. Vapina lisääntyi vuosi vuodelta. Yritimme saada häntä lääkäriin tutkimuksiin. Mutta se olikin megakankkunen! Parkinsonista ja Alzheimerista ei voi parantua. Tästä voi.

Vanhan viisauden mukaan opettaja saapuu, kun oppilas on valmis. Opettaja ei välttämättä ole joku guru sädekehä pään päällä. Opettaja voi olla vaikka kissanpentu. Tässä tapauksessa opettaja taitaa olla veljen sairaus. Se opettaa meille muille avoimuutta, se ohjaa meidät pois elämän häpeäpenkiltä.

Avoimuus, se olkoon uudenvuodenlupaukseni. Katsoa kaikkea suoraan silmiin, pelkäämättä.

Nyt taidankin kuunnella erään lempikappaleeni, Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin Pelko pois -biisin, jonka viestiä en oikeastaan ole koskaan analysoinut. Mutta ehkä se tarkoittaa sitä että ei pidä pelätä pelkoa, pitää mennä sitä päin ja antaa korttitalojen kaatua. Voi olla että kun hellittää, paljastuukin valo, eikä pelätty pimeys.

”Pelko pois, menen päin sen seiniä
Ja halkeamista valo paljastuu
Pelko pois, pelko pois
Ilman verkkoa ja valjaita
Minä kaadun, kaadun kohti valoa.”

 

 

 

 

 

 

Normaali

Pitäisikö paluumuuttaa maaseudulle?

Sanotaan että norsut palaavat kuolemaan synnyinseuduilleen.  Ehkä me ihmisetkin. Tai ainakin mielellämme tekisimme niin. Jostakin syystä lapsuusmaisemia katsoo tietyn perspektiivin takaa kaihoten. Minä olen juuri siinä iässä.

Tarkoitus oli katsoa myytäviä asuntoja sillä silmällä että jos löytyisi velipojalle uusi, hänen elämäntilanteeseensa sopiva koti. Rupesinkin itse kiinnostumaan. Katsoin kaikki 56 myytävää kohdetta. Oli rivitaloa, omakotitaloa keskustassa ja kaukana, kerrostaloa; uutta sekä vanhaa.

Neliöhinta tonnin kieppeillä. Täältä voi ostaa 370 neliön omakotitalon keskustasta kolmen tuhannen neliön rantatontilla 350,000 eurolla. Sillä saa Helsingin keskustasta kaksion. Täällä kaksion keskustasta saa 55.000 eurolla. Sekin järven rannalla.

Mielessäni sellaisen jo ostin, suunnittelin miten remontoisin. Siitä olisi kiva lähteä hiihtämään järven jäälle, ja kesällä katsella huoneiston levyiseltä terassilta auringon laskua. Uimahalliin ja kuntosalille olisi muutama sata metriä, samoin ruokakauppaan.

Olen juuri otollisessa paluumuuttajaiässä. Lapsuusmaisemat tuntuvat mukavan tutuilta. Murre leppoisalta ja tarttuvalta, kyllä luonnikkaasti jo sujjuu. Ihmiset jäävät juttelemaan. Kävin hiihtämässä järven jäällä. Vastaan tuli yksi nainen suksilla ja pariskunta kävellen. Tervehdin. Luulin että siitä matka jatkuisi samantien, mutta ei; jäätiin juttelemaan niitä näitä toviksi ja kiireettä. Varmaan olisivat seuraavaksi pyytäneet kotiinsa kahville, jos en olisi tehnyt lähtöä.

Löysin kahvilan Kauppakadulta. Olen käynyt joka päivä. Aina olen ollut ainoa asiakas. Kahvin juonnin lomassa olen rupatellut kahvilan pitäjän kanssa. Hän tekee kaikki leivonnaiset itse, myös niissä käytetyt hillot. Ihania piirakoita, suolasia ja makeita. Yhdeksällä eurolla saa kaksi piirakkaa ja kahvin.

En tiedä, sopeutuisinko oikeasti. On helppo olla muukalaisena, kukaan ei tunne, on vapaus olla. Jos täällä asuisi aina, kaikki tuntisivat, tekisivät ”diagnoosinsa”. Mitään ei voisi tehdä muiden tietämättä. Minkälaisia kirjoja kirjastosta lainaat. Nyt se kävi Alkossa, mitä osti. Ostaako kokolihaa, vai onko näitä härkisihmisiä. Mitä puoluetta äänestää. Mitä sairastaa. Jotenkin mystisesti pienellä paikkakunnalla kaikki tietävät kaikkien asiat. En ole varma, sopeutuisinko siihen. Tuskin.

Viikko sitten olin Lontoossa. Ensimmäisenä päivänä luulin tulevani hulluksi tai vähintäänkin saavani elämäni ensimmäisen paniikkihäiriön. Oxford Streetin väenpaljous ja melu ahdistivat. Pakokauhu iski Niken myymälässä; sen ala-aulassa dj soitti täysillä musiikkia. Yritimme mennä liukuportailla yläkerroksiin miesten casual-osastolle, mutta meidän oli pakko kääntyä pois. Siellä ei voinut olla. Ei ainakaan ilman vastamelukuulokkeita ja kentis jostakin suonensisäisestä olisi ollut hyötyä.

Tänään täällä Keski-Suomesssa kylänraitilla näin kahdeksan jalankulkijaa. Urheiluvälinekauppa on lopettanut. Vastamelukuulokkeilla ei täällä ole markkinoita.

Sinkoaako maapallon keskipakosvoima ihmiset samaan paikkaan? Toiset joutuvat tai pääsevät –katsantokannasta riippuen– hälyyn, meluun ja ahtauteen; toiset keskipakosvoima jättää hiljaisuuteen, rauhaan ja autiuteen.

Onneksi vielä voi valita, missä ja miten asua. Kun vain itse tietäsi. Ei olisi mieli kuin Eino Leinon runossa: ”En tahdo mä joukkoon ihmisten, en tahdo mä yksin olla.”

Normaali

Olenkin Mrs Hyacinth

Täällä ollaan. Ei tullut sakkoja. Ihmettelen kyllä. Oli kova myrsky tänne ajaessa, nopeusrajoituskyltit olivat lumen peitossa. Joten nopeusrajoitukset piti päätellä, enkä tunnetusti ole siinä primus.

Matkan varrelta soitin sairaalaan velipojalle ja ilmoitin hänelle että olen tulossa käymään. ”Voi ei!” veli parahti.

”Miten niin, voi ei? Mitä siinä nyt niin kamalaa on että minä tulen sinne?”

”Kun sinä olet sellainen Mrs Hyacinth!”

Kieltämättä, jotain samaa meissä on. Tai että veljen silmissä ainakin. Hössötän, puhun kovalla äänellä ja olen tietävinäni, miten asiat pitäisi tehdä.

”Voe het!”  se on saarijärven murretta ja on innostunut, asiaa kannattava huudahdus. Voe het, pitänee sanoa veljen diagnoosiin minusta.

Ensi töikseni änkesin itseni lääkärikierrokselle kuulemaan diagnoosin. Veljellä (55v.) on sydänsairaus, jota hän kieltäytyy tutkituttamasta. Hoitamaton sydänsairaus yhdistettynä alkoholismiin on fataali. Ei tuntunut miestä huolestuttavan. Rautalankaa viännettiin ja viännettiin, turhaan. Seuraavaksi mrs Hyacinth menee Kelan toimistoon lisäämään mainettaan veljen suosikkisiskona, muita kun ei sillä ole.

Toisessa sairaalassa kummitäti (80v.) suhtautui omaan sairauteensa varsin positiivisesti ja oli kuolemansa suhteen odottavalla kannalla. Kummitäti sanoi nykyään ”harrastavansa kuolemista”. Hän kertoi, että tavoitteena on ”kuolla pois sairaalassa ennen palvelutalopäätöksen saapumista”. Näillä mennään.

Tutkittiin vanhoja valokuva-albumeita. On kiehtovaa nähdä omat vanhemmat nuorina ja elinvoimaisina, koko elämä edessä, jotenkin niin erilaisina kuin omat muistikuvat heistä. Ihan kuin kyseessä olisivat eri ihmiset.

Omat lapsuuskuvat tuovat takautumia menneestä, muistaa jonkin vaatteen, miltä sen materiaali tuntui. Muistaa tunnelman, kun kuvaa otettiin. Minkälaisia kukkia, huonekaluja, tauluja ja koriste-esineitä eri vuosikymmeninä on ollut.

Nykyisin otetaan paljon kuvia mutta niitä ei juuri katsella. Niitä laitetaan esille Instagramiin tai Faceen, missä ne toimivat elämänkokemusten metsästysmuistoina, trofeina. Vanhat kuvat ovat aikaikkunoita menneeseen. Vanhat kuvat säilyvät pidempään kuin ihmiset, jopa pidempään kuin muisto heistä. Miten yllättävän nopesti aika kuluu ja tulee aika, että meitä ei muisteta. Tai osataan vai nimetä, tuo oli se-ja-se- täti ja tuo se-ja-se-iso-iso-isoisä. Miten minkälainen ihminen hän oli? Hauska? Kiivas? Mitä ajatteli? Mistä haaveili?

Vanhoja valokuvia pitäisi katsoa yhdessä useammin. Se on terapeuttista. Jokainen muistaa asiat omalla tavallaan. Asiat saavat uusia tragikoomisia selityksiä. Veli muisteli vuonna 1964 tehtyä Rooman matkaa. Oli ollut helvetillinen reissu. Viisipaikkaisella henkilöautolla Suomesta Italiaan, aikana jolloin autoissa ei ollut ilmastointia. Isä oli halunnut käydä jokaikisessä museossa matkan varrella, hän oli ajanut pahimmillaan yli tuhat kilometria vuorokaudessa. Matkaseurue koostui äidistä ja isästä, kahdesta pikkupojasta ja kaiken kukkuraksi tuttavapariskunnasta, joka oli häämatkalla! Holy Moses, kuka haluaa lähteä häämatkalle lapsiperheen mukaan henkilöautolla Euroopan läpi? Ilmankos jäivät lapsettomaksi.

Kuvia katsellessa huomasimme, että edesmenneistä sukulaisista muistaa hyvin heidän tapansa nauraa. Jonakin päivänä joku ehkä katsoo kuvaa minusta ja kysyy, kukas tuo olikaan? Ehkä joku muistaa miten nauroin?

Ja jos blogi on vielä näkyvissä,  siitä voi lukea, mitä ajattelin.

Normaali

Täällä ollaan taas!

No niin. Vuosi vaihtui. Toivottavasti tästä tulee kaikille hyvä vuosi. Jotenkin tuntuu siltä, että monella meistä viime vuosi ei ollut ihan sellainen kuin piti, oli erilaista vastoinkäymistä ja takkua, mutta sellaista elämä on. Mustat raidat kuuluvat elämän kirjoon. Mutta toivottavasti tämä vuosi päästää meidät kaikki helpommalla – tai jos ei helpomamalla niin ehkä olemme kouliutuneet edes kestämään paremmin tulevat muhkurat.

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Paljon kaikenlaista on tapahtunut tauon aikana. Mutta mustista raidoista tuli mieleen, että kudoin joululahjaksi kummitädille villasukat. Kun kysyin, minkäväriset hän haluaisi, hän sanoi haluavansa iloisen väriset. Saman puhelun aikana sain kuulla enon kuolemasta. Niinpä sanoin tädille, että mitäpä jos kudon sukkaan yhden mustan raidan, edesmenneen enon muistoksi. Näin sovittiin ja tein. Täti sai iloisen raidalliset villasukat, joista toisessa on yksi musta raita.

Joulua vähän pelkäsin. Vietimme sen kolmestaan. Yhtä pienellä porukalla olemme viettäneet joulua vain kerran aiemmin, vuonna 2003. Tuosta joulusta on jäljellä vain yksi valokuva. Siinä poika pötköttelee sohvalla ja mies on kalsareissaan siinä vierellä. Muitikuvat tuosta joulusta on hyvin hatarat. Oikeastaan siitä on vain yksi muisto. Olin jouluna jo niin kyllästynyt jouluun, että vaadin miestä viemään jouluyönä kuusen roskiin.

Poika oli syntynyt lokakuussa ja ristiäiset olivat itsenäisyyspäivänä. Minä olin  äitiyslomalla ja olin koristellut kodin jouluisasti jo hyvissä ajoin. Joulukuusikin oli hommattu jo ensimmäiseksi adventiksi. Koska olin äitiyslomalla ja kotona, jouluradio oli päällä kaiken aikaa. Joulun tulessa olin jo täysin kyllästynyt koko jouluiluun. Siitä pitäen olen yrittänyt hillitä jouluinnostustani, että tilanne ei uusisi. On kauheaa kyllästyä jouluun, jos on jouluihminen, kuten minä.

Onneksi joulu meni hyvin. Pelkäsin että saisimmeko aikaiseksi aidon joulun tunnelman. Turha pelko. Hyvin meni. Oli oikein rattoisaa ja leppoisaa. Itse asiassa joulupelkoa lievensi yllättävä asia. Keksin pitää joulukalenteria Instagrammissa. Katselin vanhoja joulukuvia elämän varrelta. Tajusin, että jouluja on monenlaisia: suuria, pieniä, iloisia, surullisia, haikeita, lumisia ja lumettomia. Olen viettänyt jouluja monessa roolissa: tyttärenä, miniänä, äitinä, vieraana ja emäntänä. Olen viettänyt jouluja isoissa taloissa ja pienissä tuvissa. Ei ole yhtä tapaa viettää joulua, joulun tunnelman tavoittaa monin eri tavoin. Ja jos tekee joulun sydämeensä, niin kuin joululaulussa sanotaan, onnistuu varmasti.

Ehkä parasta tässä joulussa oli sen suunnitelmattomuus ja siksi yllätyksellisyys. Päädyin teinin kanssa keskiyöllä katolisen kirkon joulumessuun. Lähikirkko on katolinen kirkko. Se sijaitsee melkein naapurissa. Aikoinaan poikamme kävi katolisen kirkon päiväkerhoa, vaikka emme katolisia olekaan.

Menin nukkumaan jouluaattona joskus kymmenen maissa. Sanoin miehelle, että jos satun heräämään sopivasti vähän ennen keskiyötä, lähden messuun. Että älä ihmettele. Niin kävi. Heräsin, puin vaatteet ja koska poika oli vielä hereillä, kysyin lähtisikö mukaan. Yllättäen hän sanoi että ”joo”. Olipa kiva.

Menimme kirkkoon, joka oli tupaten täynnä, emme saaneet edes istumapaikkaa. Tapasimme yhden sisarista, joka työskenteli päiväkodissa siihen aikaan kun poika kävi sitä. Nunna muisti hyvin pojan. Kysyi, vieläkö hän pelkää lunta. Kolmevuotiaana poika pelkäsi niin paljon lunta, että ei suostunut astumaan ollenkaan lumelle. Oli pikkasen hankalaa. Poika seisoa nökötti päiväkodin pihalla ainoassa lumettomassa kohdassa. Lumipelko aiheutui Maisan joulu -nimisestä kirjasta. Siinä Nipa-norsu juuttuu lumeen matkalla Maisan luo joulun viettoon. Ilmeisesti tästä poika teki sen johtopäätöksen, että ei kannata astua lumeen, siihen voi jäädä jumiin.

Lähdin joulun jälkeen muutamaksi päiväksi teinin kanssa Lontooseen. Siitäkin selvittiin, vaikka ensireaktio oli lähes pakokauhu. En ole pitkään aikaan matkustanut sillä tavoin että olisin jotenkin vastuullinen matkan kulusta. Niinpä oli monenlaista haastetta, kuten mm. se että luottokortti ei toiminut ollenkaan, hotellissa tuli palohälytys (vikailmoitus), emme aluksi löytäneet koko hotellia, koska tulkitsin google mapsin ohjeita pieleen, sen jälkeen poika saikin hoitaa suunnistuspuolen. Omat ongelmansa siitäkin on, että en ole hankkinut moniteholinssejä vaikka pitäisi ja metrokartat ovat aika pientä tihrua. En saanut mitään selvää niistä, en yksinkertaisesti nähnyt mitään.

Ihmispaljous oli ihan käsittämätön. Oxford Street oli kuin Hullut Päivät kertaa miljoona. Sitä väkimäärää katsellessa tuli havaittua että pohjoinen vaalearotuinen ihminen on maailmalla todellakin harvinaisuus. Taidamme olla ihmiskyyttöjä, kuolemme vielä sukupuuttoon. Pitäiskö meidät julistaa uhanalaiseksi?

Poika halusi käydä Supreme -nimisessä kaupassa. Se on joku teinimerkki. En ollut siitä ikinä kuullutkaan. Etsimme kaupan käsiimme ja kas, sinne oli tunnin jono! Are you kidding???? Ei, kyllä se oli ihan totta. Järjestysmies valvoi että järjestys säilyi jonossa ja että kukaan ei ohittanut. Kysyin, pääseekö kauppaan koskaan jonottamatta. Ei kuulemma päässyt. Oven edessä oli aina jono. Thank God poika ei halunnut myöskään jonottaa. Joten jäi Supreme välistä.

Jäi myös välistä Sky Pod Garden/Bar. Sinne olisi pitänyt ostaa sisäänpääsylippu viikkoja aiemmin. Emme sitten viitsinneet ängetä itseämme myöskään mihinkään museoon. Minä kävin itsekseni National Galleryssä katsomassa taidetta, jota ei oikeastaan nähnyt, koska väkeä oli niin paljon taulujen edessä. Näin lähinnä muiden turistien selkiä.

Loppujen lopuksi matka oli kuitenkin onnistunut. Löysimme väljemmille vesille pois ihmisjoukoista. Kävimme katsomassa tärkeimmät nähtävyydet ja maamerkit illalla, kun muut turistit olivat nukkumassa. Olipa Lontoo iltavalaistuksessaan kaunis!

Hyde Parkissa teimme päiväkävelyn ja poikkesimme sinne pystytettyyn Winter Wonderlandiin, ulkohuvipuistoon. Siellä menimme yhteen laitteeseen, virtuaalimatkalle aikaan. Yhtenä iltana kävimme musikaalissa, Kinky Bootsissa. Siinä heilui pyllyt ja nousi sääret, musiikki oli mukaansatempaavaa, joten osuva valinta teinille. Viimeisenä päivänä ennätimme vielä kävelylle Kensington Gardeniin. Kävelimme palatsille asti, mutta sinne oli tietenkin pitkä jono, emmekä jääneet jonottelemaan. Palatsin matkamuistokauppaan pääsi jonottamatta, joten kävin ostamassa palatsin kirjaillun keittiöpyyhkeen matkamuistoksi.

Oli mukava matkustaa kaksin pojan kanssa. Hän on hyvää matkaseuraa. Pysyy rauhallisena, ei hermostu, vaikka minä välillä saatankin. Pärjättiin oikein hyvin maailmalla, taisi molempien itseluottamus kasvaa. Se on hyvä, sillä ensi kesänä olisi tarkoitus matkata junalla Siperiaan.

Muita kuulumisia; sain taas sakot. Luulin ajavani nopeusrajoitusten mukaan, mutta olinkin muistanut nopeusrajoituksen väärin. Peltipoliisi välähti ja sakkohan siitä tuli. Peltipoliisisakoista tulee kirje kotiin, jossa kysytään, myöntääkö sakon. Kieltäydyin myöntämästä. Kirjoitin vastaukseksi että olin luullut ajavanani ihan oikein. Sakko tuntui siksi täysin epäoikeudenmukaiselta. Seuraavaksi tuli kirja saapua Malmin poliisitalolle kuultavaksi. Siellä sitten kiltti poliisisetä kuunteli  ymmärtäväisesti urputustani, mutta eihän siinä auttanut. Maksettava oli. Seuraavaksi posti toikin Trafilta kirjeen. Sakkokiintiö on taas täysi. Nyt jos saan vielä sakon, joudun ajokieltoon. Nyt pitää olla erityistarkkana. Harmittaa vain niin paljon koko sakkorumba. Kaikki sakot ovat huolimattomuusvirheitä. Minä en kaahaa, minä en ole se joka ajaa sataakahtakymppiä pää punaisena. Minä en vain millään muista, onko se 40, 50 vai oliko se sittenkin 60 km/tunnissa.

Olen joskus saanut ystävältä (terveisiä Pirkolle!) enkelikortit. Niissä on aina yksi sana ja kuva. Ideana on nostaa pakasta sokkona sana. Samana iltana, kun olin saanut ajokieltoukaasikirjeen Trafilta, nostin enkelikortin. Siinä oli sana ”Tottelevaisuus” ja kuva enkelistä ja liikennevaloista. Humoristista porukkaa nuo enkelit!

Huomenna pitäisi ajaa neljäsataa kilometriä Keski-Suomeen. Sakkoja ei saa tulla. Vähän raskas reissu tulossa muutenkin. Se kummitäti, jonka villasukkaan kudoin mustan raidan on hyvinhyvin sairas. Hän sairastaa ALSia ja nyt sairaus on edennyt siihen vaiheeseen, että elämää saattaa olla jäljellä vähän. Sukkiin taitaa olla tulossa uusi musta raita.

Myös neljä vuotta vanhempi veli on sairaalassa. Hänellä on reikä sydämessä ja elämänhallinta hukassa. Käyn katsomassa. Vanhassa mustavalkoisessa valokuvassa olen vuoden vanha ja istun veljen sylissä. Pidän toisella kädellä häntä poskesta kiinni. Veli, minä pidän kyllä kiinni sinusta, en päästä.

Menenkin nyt nostamaan enkelikortin. Katsotaan, mitä tulee. ”Avoimuus”, kuvassa enkeli kädet levällään. Tarkoittaakohan se tätä blogia? Vai tulevaa reissua?

Olla avoin elämälle, tilanteille joita se tuo.

 

 

Normaali