Muuttopuuhissa

Olen muuttanut neljä kertaa. Keskimäärin suomalaiset muuttavat kuusi kertaa elämänsä aikana, joten keskivertoa vähemmällä olen päässyt. Tai miten sen nyt ottaa. Toiset pitävät muuttamisesta. Asuinpaikan ja kodin vaihtaminen muuttaa myös arkea, käytäntöjä ja rutiineja. Tulee uusi lähikauppa, uudet lenkkipolut, työmatkat, koiranulkoilutuspaikat, naapurit.

Edellisestä muutosta on aikaa 18 vuotta. Nythän ei enää edes voi muuttaa: tavaramäärä on kasvanut niin suureksi, että pelkkä ajatus kauhistuttaa. Ensimmäinen muutto kotikylästä kaupunkiin lukion jälkeen onnistui henkilöautolla. Tulin tänne töihin ja tunsin kaupunkia vähän. Tiesin kolme paikkaa; Stockmannin, Vuorikadun MicMacin ja Yrjönkadun, koska siellä sijaitsi Partioaitta, missä olin usein käynyt. Onneksi työpaikka sattui myös olemaan Yrjönkadulla niin osasin mennä töihin.

Seuraavaan omaan yksiöön muutto onnistui pickupilla ja sitten muutimmekin jo mieheni kanssa ensimmäiseen omaan yhteiseen kotiin. Muistaakseni sekin onnistui pickupilla, koska yksiöstä lähti mukaan aika vähän tavaraa. Yhdessä olemme muuttaneet vain kerran, tähän kotiin, missä yhä asumme. Ja siihen muuttoon tarvittiinkin sitten jo muuttoauto.

Jännä että ihminen voi kuvitella itsestään kaikenlaista ja uskoa kuvitelmansa todeksi. Minäkin pidän itseäni kovin avoimena uusille asioille ja muutoksiin positiivisesti suhtautuvana ihmisenä. Höpöhöpö, oikeasti olen jämähtänyt ihminen, joka kaihtaa muutoksia ja vaihteluja.

Havahduin asiaan jutellessani työkaverin kanssa. Hän kertoi muuttavansa huonekalujen paikkaa kodissaan useamman kerran vuodessa, sekä vaihtavansa tekstiileitä, sohvatyynyjen päällyksiä ja verhoja saadakseen vaihtelua kotiin. Meillä on ollut samat sohvatyynyt 18 vuotta. Huonekalujen paikkaa ei ole muutettu kertaakaan. Tosin jossakin vaiheessa on ostettu uusi sohvaryhmä ja se laittoi järjestyksen olohuoneessa uusiksi. Ja jotain muitakin huonekaluja on ostettu, mutta kerran kotiin tultuaan, ne ovat jämähtäneet omille paikoilleen.

Ihmetyttää kyllä tämä vähän. Koska muistan vielä nuorena harrastaneeni paljonkin  huonekalujen siirtelyä paikasta toiseen. Jotenkin nykyinen minä tykkää siitä että asiat ovat niin kuin ovat. Lakanoitakin meillä on vain ne mitä käytämmme. Ei mitään eri kuoseja ja värejä. Uudet pussilakanat ostetaan, kun edelliset ovat kuluneet loppuun. Yleensä vielä yritetään ostaa samanväriset kuin ne mitkä entisetkin ovat. Se on vaikeaa, koska pidämme sahraminkeltaisista pussilakanoista, jotka ovat joko pellavaa tai paksua laatupuuvillaa. Vähän vaikea väri löytää uusia.

Olin auttamassa ystäviä muutossa. He muuttivat 12.kerroksesta toiseen taloon ja asuntoon, joka myös sijaitsi 12.kerroksessa. Onpa kerrassaan upeat maisemat, molemmissa. Koko kaupunki jalkojen juuressa, näkymät kilometrien päähän. Niin toisenlainen näkökulma kuin omassa kotona: me asumme ensimmäisessä kerroksessa, maan tasalla, olohuoneen ikkunasta näkyy puiston puut, jalkakäytävän vierustan pensasaita ja talon seinää koristava villiviini, joka lähes peittää ikkunan. Perspektiivi on varsin maanläheinen, jalat maassa. Ystävien kotona korkealla olen kuin puun latvassa, tai oikeastaan sitäkin korkeammalla, lennossa.

Jäin miettimään. 18 vuodessa olen niin tottunut elämään maan tasolla, että en taitaisi enää sopeutua korkeuksiin. Ja he toisinpäin. He ovat tottuneet elämään korkealla, ja kun entisestä asunnosta täytyi muuttaa taloyhtiöremontin takia pois, he alkoivat katsoa uutta asuntoa sillä perusteella että uusi täytyy löytyä samalta korkeudelta.

Ehkä heitä pelottaisi asua ensimmäisessa kerroksessa; sisälle näkyy, joku voisi ehkä tulla tuuletusikkunasta sisään tai koputtaa ikkunaan? Minua pelottaisi korkealla, että tipun, tai mitä jos alhaalla välikerroksissa tapahtuu tulipalo, miten pääsen pois? Tuuli kuullostaa niin erilaiselta siellä ylhäällä kuin täällä alhaalla.

Ihminen siis sopeutuu tiettyyn perspektiiviin. Niin taitaa elämässä muutenkin olla. Kaiken kokemamme ja elämämme perusteella meille muotoutuu näkökulma asioihin. Tietty perspektiivi millä katsomme maailmaa ja tulkitsemme sitä. On vaikea muuttaa omaa näkökulmaa, nähdä uusin silmin. Vaikka se olisi tietenkin terveellistä. Omia ajatuksia pitää tuulettaa, muuten päässä tulee tunkkaista.

Välillä kannattaa vierailla yläkerroksissa – ja toisinpäin.

Tästä tuli mieleen hauska juttu ammoisilta ajoilta. Poika oli pieni, ehkä viisivuotias, ja häntä askarrutti kovasti, miltä mahtaa maisema näyttää meidän rapun ylimmistä asunnoista. Mahtoi rouva Nordgreniä ihmetyttää, kun ovikello soi ja oven takana oli pieni vaaleakutrinen poika ensimmäisestä kerroksesta, joka tiedusteli, olisiko mahdollista päästä käymään ja katsomaan, miltä maisema rouva Nordgrenin ikkunasta näyttää?

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s