Kuule, Minna; ei mitään hätää

Ruska oli erityisen kaunis myös viisitoista vuotta sitten. Muistan ajelleeni Länsi-Uudellamaan kumpuilevissa maisemissa, kävin Fiskarsissa, söin jäätelön, en muista minkä, todennäköisesti Juhla-tuutin. Illalla menimme syömään sisäfileet ravintola Lehtovaaraan. Minulla oli valtava nälkä, söin kaiken. Tuntui kuin elimistö tankkaisi jotakin äärimmäistä suoritusta varten. Nukuin hyvin. Vuorokausi myöhemmin lähdin synnyttämään Hujoppia. 

Viisitoista vuotta sitten. Miten voi olla mahdollista, että kaikki tärkeä ja oleellinen elämässäni on tapahtunut viimeisen viidentoista vuoden aikana? Aikaa ennen sitä ei ole. Se ei tunnu merkitykselliseltä. On olemassa vain viimeiset viisitoista.

Nyt tunnen itseni tarpeettomaksi, elämän hyödyttömäksi. Tarkoitus on täytetty. Mitä loppuelämällä tekisi vai palautuuko se siihen viidentoista vuoden takaiseen tarkoituksettomuuteen? Möyrin omassa keski-ikäisyydessäni, kieriskelen turhautumisessa. Pitäisikö harkita hormoonikorvaushoitoa, tai serotoniilia, hommata personal trainer tai huomionkipeä koira, mikä tässä auttaisi?

Törmään kirjakaupassa vanhaan tuttuun. ”Mitä kuuluu, Minna?” Ehkä ei kannata kertoa. ” Mitäs tässä, etsin moponkorjausopasta.” Hujoppi saa partakoneen, lahjakortin mopoon ja mopokorttiin.

Lahjat on avattu. Lähdetäänkö syömään? Mennään juhlan kunniaksi syömään hummeria? Ei, ei hän halua. Mieluummin pizzaa kotiin. Sekoilen nettitilauksessa, saan tilausvahvistuksen tekstiviestinä kotiinkuljetukselle, vaikka tilaus ei näyttänyt onnistuvan, ja ehdin jo soittaa ja tilata noutopizzana. Tuleeko pizzoja nyt kaksin kappalein yhteensä kuusi?! Soitan paniikissa pizzeriaan. ”Ei, älkää tehkö niitä kaikkia! Ehdittekö jo aloittaa? Stop, vain kolme pizzaa.”  Miksi kaikki mitä teen, tuntuu nykyisin epäonnistuvan? Edes pizzatilaus ei onnistu.

Pian kuulen kauneimman lauseen pitkään aikaan, ehkä viiteentoista vuoteen, sen jälkeen, kun kätilö on sanonut; onneksi olkoon, se on poika. Pizzapoika sanoo minulle: ”Kuule, Minna, ei mitään hätää.”

Lause jää positiiviseksi korvamadoksi. Minun tekisi mieli soittaa pizzeriaan joka päivä ja pyytää toistamaan tuo lohduttava lause. ”Kuule Minna, ei mitään hätää!” 

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s