Mikä on kun ei onnistu

Joidenkin itsetunto horjuu, kun some aiheuttaa kateutta. Instagram syöksee kuvavirtaa pitkistä katetuista juhlapöydistä, jotka odottavat juhlijoita, lomakuvia eksoottisista paikoista, ruskettuneita ja hoikkia ihmisiä, kuvia taitavista ja kauniista lapsista ja söpöistä kotieläimistä, ikuisista auringonlaskuista ja -nousuista.

Minua ei some haittaa, mutta television remontti- , puutarha- ja muut  strömsöohjelmat aiheuttavat kyllä jatkuvaa mielipahaa ja näppyjä. Niissä kaikki aina sujuu. Hetkessä rötiskö muuttuu romanttiseksi majaksi, kalsea takapiha kukoistavaksi puutarhaksi. Kaikki käy suit sait. Pian omistajat talutetaan paikalle silmät sidottuina ja he ihastelevat uudistunutta mökkiä. Mikään ei ole niin kuin ennen, tuskin tunnistaa paikkaa omaksi. Itku tulee silmänurkkaan ja kiitossanat takeltelevat. Siellä kohta jo nuotio palaa, skumppapullot avataan, ystävät ja sukulaiset tulevat ihastelemaan.

Ei onnistu. Edes pienimuotoisesti. Yritin tehdä rappuun jalkalistoja. Ostin oikein jiirisahan ja -laatikon, että tulevat kulmat oikein. Mutta jalkalista oli väärän sorttista. Olisi pitänyt olla leveämpää, ei onnistu tästä. Olkoon. Ollut ilman jalkalistoja viimeiset kymmenen vuotta, olkoon seuraavatkin.

Yritin tehdä hymymummopatsaalle silikonimuottia. Mönjää ei ollut tarpeeksi, mummo ei peittynyt, naama jäi näkyviin, siinä se nyt kelluu. Tuli sellainen kuolinnaamio. Oli vielä kallista se silikonimönjä. En tiedä, saanko patsaan pelastettua. Sen näkee sitten kun silikoni on jähmettynyt.

Mikä siinä oikein on, että oikeastaan tarkemmin ajateltuna melkein kaikki epäonnistuu. Ainakin ensimmäisellä kerralla. Huomaan ajattelevani että enpä taida viitsiä edes yrittää. Kumminkin menee pieleen. Enkä tykkää siitä, että ajattelen niin. Se latistaa ja masentaa. Haluaisin ajatella optimistisesti ja toiveikkaasti. Onkohan tämä jotakin keski-ikäisen tautia? Että on jo sen verran elämänkokemusta ja realisimia, utopiat ropisseet, tajuaa että ei se niin helppoa ole, yhtään mikään. Ehkä sitä kannattaisi vain istahtaa keinutuoliin, katsoa kaukaisuuteen ja muistella nuoruutta, sitä kun ei vielä ollut realismia, oli vain optimismia. Ja kaikki tuntui aina onnistuvan.

Muistan lukeneeni jostain naistenlehdestä Yö-yhtyeen solisitin -mikä sen nimi nyt sitten on, en muista- haastattelun. Tyyppi kuvasi osuvasti asiaa. Hän sanoi aina tykänneensä käydä katsomassa matseja -en muista mitä, jalkapalloa?jääkiekkoa? – mutta nykyisin matka tyssää alkuinnostuksen jälkeen jo eteiseen. Kumminkin hävitään. Kumminkin väsyttää. Kumminkin menee liian myöhään. Kumminkin kivempi jäädä kotiin, nostaa jalat pöydälle. Ei sitä meteliä jaksa. Ja parkkipaikkakin löytyy niin huonosti. Ja vessassa on hirveät jonot. Ja kauhea tungos.

Sillä tavalla sitä vanha ja viisas ajattelee, ja jättää tekemättä.

Kokonaan en luovuta. Istahdan keinutuoliin hetkeksi rauhoittumaan. Sitten teen uuden hymymummopatsaan. Teen sen perinteiseen tapaan kipsimuotilla. Unohdan silikonit, nykyajan hömpötykset. Vanhassa konstissa vara parempi. Hei heilu keinuni korkealle.

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s