Parisuhdeilta

Satuin työvuoroon, kun illan ohjelmassa oli parisuhdeterapeutin vetämä iltatilaisuus. Änkeydyin mukaan pöydän ääreen. Paikalla oli neljä pariskuntaa ja saman verran meitä puolikkaita.

Meidät vihki aikoinaan parisuhdeterapiaan erikoistunut pappi. Se oli ihan sattumaa, ja papin terapeutin roolista emme olleet tietoisia vasta kun vuosia myöhemmin näimme vihkipapin eläkkeellejäämishaastattelun. Mutta muistan naimisiin mentäessä ihmetelleeni vihkikeskustelun perusteellisuutta. Todellakin keskusteltiin rakkaudesta, avioliitosta ja parisuhteesta. Ainakin reilu tunti siinä meni. Keskustelusta jäi hyvä mieli.

Vaikka suurempia kolhuja ei ole yhteiselle tiellemme tullutkaan, tai ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat ajaneet meidät eron partaalle, olen aina ollut sitä mieltä, että visiitti esimerkiksi seitsemän vuoden välein parisuhdeterapeutille voisi olla hyväksi. Sitä ei kuitenkaan olla tehty, omin avuin on pärjätty. Ehkä mies on vähän enemmän sellainen ”minä en lähde sukkasillani omista tunteista ventovieraalle puhumaan” -ihmistyyppi. Muistaakseni kerran ehdotin asiaa. Se oli ennen lapsen syntymää. Ehdotin että käytäisiin juttelemassa, tulossa on iso elämänmuutos. Ei menty.

Jos miettii menneitä vuosia, kohta ollaan oltu naimisissa 25 vuotta, niin kyllä hankalimmat kohdat ovat olleet lapsettomuus, lapsen kohtaamat vaikeudet hänen omassa kehityksessään ja koulussa sekä omien vanhempien sairastamiset ja kuolemat. Vaikeudet voivat etäännyttää tai tuoda lähemmäksi. Joskus kun kuulee avioeroista, jotka ovat tapahtuneet jomman kumman aviopuolison menetettyä äitinsä / isänsä, niin tuntuu pahalta. Ei saisi erota silloin kun elämässä on muutenkin vaikeaa. Silloin pitäisi osata laittaa oma parisuhde ”jäihin”, antaa tilaa, ymmärrystä ja tukea toiselle. Tuntuu julmalta, että sellaisena hetkenä toinen jättää. Ei mene silloin ”bridge over the troubled water”.

Pari postausta sitten kirjoitin siitä että en halua kehittyä harrastuksissa, ihmisenä kuitenkin haluan kehittyä. Mielestäni se on jopa ihmiselämän perimmäinen tarkoitus: miten meistä voi tulla ja kehittyä parhaita mahdollisia versioita itsestämme. Se on elämän mittainen tehtävä ja petrattavaa on koko ajan.

Eilisiltainen parisuhdeterapeutti-ilta oli juuri tällainen itsensäkehittämistilaisuus. Ehkäpä parisuhde on ylipäätään itsensä kehittämistä, koska toista me emme voi muuttaa, ainoastaan itsemme. On hyvä havahtua tarkastelemaan omia toimintamalleja. Mutta ei myöskään itseään syyttäen ja arvostellen! Ei siitä ole mitään hyötyä. Enemmänkin ihmetellen. Ai näin minä toimin, puhun ja ajatellen. Mistähän se voisi johtua? Onpa mielenkiintoista. Katsella ja kuullostella itseään luupin alla kuin koe-eläintä, neutraalisti havannoiden.

Parisuhdeterapeutti kertoi siitä, kuinka me olemme kaiken kokemamme kerrostumia. Kaikki mitä olemme kohdanneet, minkälaista rakkautta, hyväksyntää ja huomiota lapsena ja myöhemmin saaneet, ovat tehneet meistä sen mitä olemme.

Esimerkiksi paikka sisarusparvessa. Olen itse lapsuuden perheeni ainoa tyttö ja vielä kuopus. Minulla on iso ikäero vanhempiin sisaruksiini. Vanhempani olivat jo melko iäkkäitä minut saadessaan. He eivät enää oikein jaksaneet. Niinpä sain kasvaa huolettomasti ja hemmmotellusti. Eipä ihme, että olen löytänyt puolisokseni itseäni vanhemman esikoisen. Olen saanut jatkaa huolettoman ja hemmotellun kuopuksen elämää myös aikuisena omassa avioliitossani.

Parisuhdeterapeutti sanoi, että kummankin osapuolen avioliitossa on tärkeää saada olla joskus apua tarvitseva ja heikko lapsi. Liian jumiutuneet roolit liitossa tukahduttavat ja aiheuttavat ristiriitoja. Ja että miten tärkeää on puhua toista kunnioittavasti ja arvostavasti.

Tästä tuli mieleeni eräs ystäväni, joka on mestari puhumaan kauniisti. ”Haluaisitko viedä roskat?” hän pyytää miestään ja mies vie. Kokeilin kerran kotona tätä taktiikkaa. Oma mieheni katsoi hämmentyneenä ja vastasi: ”En halua. Mutta voin minä ne silti viedä.” Ehkä kaikkea ei voi copypastata suoraan omaan avioliittoon. Pitää keksiä tavat,  jotka sopivat omaan tyyliin.

Joskus kuulee julkisella paikalla, kuinka rumasti ihmiset toisilleen puhuvat. Toissa iltana tapahtui juuri näin. Olimme ompeluseuraystävän kanssa visiitillä Tallinnassa. Paluumatkalla laivalla esiintyi Markku Aro. On muuten hieno ääni ja hyvä esiintyjä! Parkkeeroimme itsemme ravintolapöytään ja tilasimme skumpat eteen. Ravintolasali oli tietenkin tupaten täynnä ja samaan pöytään änkesi vanhempi pariskunta, jonka mies pika-analyysin perusteella oli kiltti nössykkä ja vaimo ihmishirviö. Mies siemaili tuoppiaan, kun vaimo vieressä sähisi ”helevetin juoppo” ja muita kauheuksia. Loimme ystäväni kanssa erittäin pahuksuvat katseet tähän muijaan ja hän häippäsikin siitä sitten takavasempaan, mies jäi pöytään istumaan. Mies kommentoi vaimoaan ”siiriangerkoskena”. Toivotimme tsemppiä ja hyvää jatkoa ja taisimme vielä sanoa, että kaikkea pidä suvaita. Kävi sääliksi miestä. Varmaan tuli turpaan kotona siiriangerkoskelta.

Parisuhdeillat jatkuvat työpaikalla. Aion osallistua seuraaviinkin istuntoihin ja tehdä uusia oivalluksia itsestäni ja parisuhteestamme. Tulla taas hitusen paremmaksi versioksi omasta itsestäni.

 

Muistikirjat

Harmaita ja kullanvärisiä muistikirjoja. Koko 20 x 13,5 x 2,5cm. Sivut viivoitettu. Kannessa teksti "Elä nyt, niin olet elänyt".

€4,50

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s