Parisuhdeilta

Satuin työvuoroon, kun illan ohjelmassa oli parisuhdeterapeutin vetämä iltatilaisuus. Änkeydyin mukaan pöydän ääreen. Paikalla oli neljä pariskuntaa ja saman verran meitä puolikkaita.

Meidät vihki aikoinaan parisuhdeterapiaan erikoistunut pappi. Se oli ihan sattumaa, ja papin terapeutin roolista emme olleet tietoisia vasta kun vuosia myöhemmin näimme vihkipapin eläkkeellejäämishaastattelun. Mutta muistan naimisiin mentäessä ihmetelleeni vihkikeskustelun perusteellisuutta. Todellakin keskusteltiin rakkaudesta, avioliitosta ja parisuhteesta. Ainakin reilu tunti siinä meni. Keskustelusta jäi hyvä mieli.

Vaikka suurempia kolhuja ei ole yhteiselle tiellemme tullutkaan, tai ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat ajaneet meidät eron partaalle, olen aina ollut sitä mieltä, että visiitti esimerkiksi seitsemän vuoden välein parisuhdeterapeutille voisi olla hyväksi. Sitä ei kuitenkaan olla tehty, omin avuin on pärjätty. Ehkä mies on vähän enemmän sellainen ”minä en lähde sukkasillani omista tunteista ventovieraalle puhumaan” -ihmistyyppi. Muistaakseni kerran ehdotin asiaa. Se oli ennen lapsen syntymää. Ehdotin että käytäisiin juttelemassa, tulossa on iso elämänmuutos. Ei menty.

Jos miettii menneitä vuosia, kohta ollaan oltu naimisissa 25 vuotta, niin kyllä hankalimmat kohdat ovat olleet lapsettomuus, lapsen kohtaamat vaikeudet hänen omassa kehityksessään ja koulussa sekä omien vanhempien sairastamiset ja kuolemat. Vaikeudet voivat etäännyttää tai tuoda lähemmäksi. Joskus kun kuulee avioeroista, jotka ovat tapahtuneet jomman kumman aviopuolison menetettyä äitinsä / isänsä, niin tuntuu pahalta. Ei saisi erota silloin kun elämässä on muutenkin vaikeaa. Silloin pitäisi osata laittaa oma parisuhde ”jäihin”, antaa tilaa, ymmärrystä ja tukea toiselle. Tuntuu julmalta, että sellaisena hetkenä toinen jättää. Ei mene silloin ”bridge over the troubled water”.

Pari postausta sitten kirjoitin siitä että en halua kehittyä harrastuksissa, ihmisenä kuitenkin haluan kehittyä. Mielestäni se on jopa ihmiselämän perimmäinen tarkoitus: miten meistä voi tulla ja kehittyä parhaita mahdollisia versioita itsestämme. Se on elämän mittainen tehtävä ja petrattavaa on koko ajan.

Eilisiltainen parisuhdeterapeutti-ilta oli juuri tällainen itsensäkehittämistilaisuus. Ehkäpä parisuhde on ylipäätään itsensä kehittämistä, koska toista me emme voi muuttaa, ainoastaan itsemme. On hyvä havahtua tarkastelemaan omia toimintamalleja. Mutta ei myöskään itseään syyttäen ja arvostellen! Ei siitä ole mitään hyötyä. Enemmänkin ihmetellen. Ai näin minä toimin, puhun ja ajatellen. Mistähän se voisi johtua? Onpa mielenkiintoista. Katsella ja kuullostella itseään luupin alla kuin koe-eläintä, neutraalisti havannoiden.

Parisuhdeterapeutti kertoi siitä, kuinka me olemme kaiken kokemamme kerrostumia. Kaikki mitä olemme kohdanneet, minkälaista rakkautta, hyväksyntää ja huomiota lapsena ja myöhemmin saaneet, ovat tehneet meistä sen mitä olemme.

Esimerkiksi paikka sisarusparvessa. Olen itse lapsuuden perheeni ainoa tyttö ja vielä kuopus. Minulla on iso ikäero vanhempiin sisaruksiini. Vanhempani olivat jo melko iäkkäitä minut saadessaan. He eivät enää oikein jaksaneet. Niinpä sain kasvaa huolettomasti ja hemmmotellusti. Eipä ihme, että olen löytänyt puolisokseni itseäni vanhemman esikoisen. Olen saanut jatkaa huolettoman ja hemmotellun kuopuksen elämää myös aikuisena omassa avioliitossani.

Parisuhdeterapeutti sanoi, että kummankin osapuolen avioliitossa on tärkeää saada olla joskus apua tarvitseva ja heikko lapsi. Liian jumiutuneet roolit liitossa tukahduttavat ja aiheuttavat ristiriitoja. Ja että miten tärkeää on puhua toista kunnioittavasti ja arvostavasti.

Tästä tuli mieleeni eräs ystäväni, joka on mestari puhumaan kauniisti. ”Haluaisitko viedä roskat?” hän pyytää miestään ja mies vie. Kokeilin kerran kotona tätä taktiikkaa. Oma mieheni katsoi hämmentyneenä ja vastasi: ”En halua. Mutta voin minä ne silti viedä.” Ehkä kaikkea ei voi copypastata suoraan omaan avioliittoon. Pitää keksiä tavat,  jotka sopivat omaan tyyliin.

Joskus kuulee julkisella paikalla, kuinka rumasti ihmiset toisilleen puhuvat. Toissa iltana tapahtui juuri näin. Olimme ompeluseuraystävän kanssa visiitillä Tallinnassa. Paluumatkalla laivalla esiintyi Markku Aro. On muuten hieno ääni ja hyvä esiintyjä! Parkkeeroimme itsemme ravintolapöytään ja tilasimme skumpat eteen. Ravintolasali oli tietenkin tupaten täynnä ja samaan pöytään änkesi vanhempi pariskunta, jonka mies pika-analyysin perusteella oli kiltti nössykkä ja vaimo ihmishirviö. Mies siemaili tuoppiaan, kun vaimo vieressä sähisi ”helevetin juoppo” ja muita kauheuksia. Loimme ystäväni kanssa erittäin pahuksuvat katseet tähän muijaan ja hän häippäsikin siitä sitten takavasempaan, mies jäi pöytään istumaan. Mies kommentoi vaimoaan ”siiriangerkoskena”. Toivotimme tsemppiä ja hyvää jatkoa ja taisimme vielä sanoa, että kaikkea pidä suvaita. Kävi sääliksi miestä. Varmaan tuli turpaan kotona siiriangerkoskelta.

Parisuhdeillat jatkuvat työpaikalla. Aion osallistua seuraaviinkin istuntoihin ja tehdä uusia oivalluksia itsestäni ja parisuhteestamme. Tulla taas hitusen paremmaksi versioksi omasta itsestäni.

 

Muistikirjat

Harmaita ja kullanvärisiä muistikirjoja. Koko 20 x 13,5 x 2,5cm. Sivut viivoitettu. Kannessa teksti "Elä nyt, niin olet elänyt".

€4,50

Normaali

Kampaajalla

Kävin kampaajalla. Minulla on paljon huonoja kokemuksia kampaamoista. Vika on vissiin omassa päässä. Hiukset ovat hankalat laitettavat. Niissä on luonnonkiharaa ja paljon pyörteitä. Tahtovat mennä minne haluavat, eivät välttämättä sinne minne niiden haluaisi mennä. Moni silti yrittää.

Kerran tulin kampaajalta päässäni sellainen barbin peruukkia muistuttava kypärä. Näitä hiuksia ei kannata yrittää föönata muotoon. Yleensä kastelen hiukset heti, kun pääsen takaisin kotiin. Ja kotimatkalla itkeä tuhrustan.

Myöskin sellaisen kummallisuuden olen havainnut, että kampaaja saattaa ykskaks unohtaa, miten on aiemmin leikannut hiukset. Joten jos pyytää ja odottaa samanlaista kuin edellisellä, onnistuneella kerralla, lopputulos voi olla täysin toinen.

Mutta mikä ihanuus, jo vuoden verran olen saanut käydä kampaajalla ilman epäonnistumisen pelkoa. Olen vihdoin viimein onnistunut löytämään kampaajan, joka ymmärtää hiusteni päälle ja osaa käsitellä niitä. Hän leikkaa hiukseni aina samalla tavalla ja niin että ne saavat taipuilla juuri sinne minne haluavat. Minun ei tarvitse enää pelätä kampaajalle menoa, eikä kastella hiuksia jälkeen päin kotona, saati itkeä. Niinpä voin rauhoittua kampaajalla ja lukea naistenlehtiä. Se onkin ihan parasta. Olen jonkinmoinen naistenlehtiaddikti.

Lehdessä (Kotivinkki) oli kiva juttu naisista, jotka käyttävät vähän rahaa vaatteisiin. Erityisesti eräs nainen ja hänen mielipiteensä jäivät mieleen, tekivät vaikutuksen. Hänen ajatuksensa tuntuivat raikkailta. Nainen sanoi, että hän ei halua ilmentää itseään vaatteilla. Hänellä on vaatteita, koska alasti ei voi olla. Kaikki vaatteet mahtuvat yhdelle hyllylle. Nainen kertoi että oli löytänyt oman tyylinsä. Hän suosii a-linjaisia mekkoja ja kietaisuyläosia. Hänellä oli yhdet farkut ja viidet kengät. Jonkun mekkonsa nainen oli paikannut teipillä, kun pojan jalka oli mennyt sen läpi (naisella oli kolme pientä lasta).

Ihailen tätä sangen prakmaattista suhtautumista vaatteisiin. On vain vaatteet, mitä tarvitsee. Nainen selkeästi tiedostaa, mitä tarvitsee, mikä hänelle sopii ja osaa ostaa sellaisia vaatteita. Mitään ylimääräistä tai turhaa ei ole.

Lehtiartikkelin nainen ostaa mekkonsa ja vaatteensa kirppareilta. Ainoastaan alusvaatteet ja sukat hän ostaa uusina. Käytetyistä vaatteita voi varma että ne kestävät. Hän ei osta edes kirpparilta vaatetta, missä on vielä alkuperäinen hintalappu paikoillaan, ja mistä ei siksi voi tietää, onko se käytössä kestävä.

Kävin myös katsastamassa auton. Sielläkin luin naistenlehteä odotellessa. Siinä lehdessä taas oli juttu toisenlaisesta naisesta: hänellä oli sata takkia! Pakko tunnustaa, että ilahduin myös tästä. Johtuu siitä että minulla on aika monta takkia, ja perhe siitä vähän vinoilee. Eihän minulla ole paljon yhtään jos vertaa sataan takkiin!

Perustelen takkitarvettani sillä, että Suomessa ja varsinkin Etelä-Suomessa säät ovat ihan mitä sattuu. Joka säähän tarvitsee vähän omanlaisensa takin. Ja silläkin on väliä mitä takin alla on. Jos on hame, tarvitsee vähän erilaisen takin kuin housujen kanssa.

Sitä kyllä ihmettelen, mihin sata takkia mahtuu? Nehän vaativat jo oman huoneen. Ja muistaako edes kaikkia takkejaan, jos niitä on noin monta?

Asiasta kukkaruukkuun: hirveä homeenhaju täällä kotona. Vesivahinkorempparyhmä oli tänään purkamassa lattiaa. Kuskasivat kosteat sahanpurut pois. Betoninen alapohja on myös märkä. Huomenna projekti jatkuu. Saa nähdä, minkälainen reikä siihen oikein kaivetaan. Ehdotin että josko siihen rakennettaisiin meille uima-allas? On jo valmiiksi monttu ja vettä.

 

Pieni ”Elä nyt, niin olet elänyt” -kulho

Käsintehty, harmaa savikulho, halkaisija 14,5 cm. Kestää astianpesukoneen ja mikroaaltouunin. Kulhon sisäreunassa teksti ” Elä nyt, niin olet elänyt”. Ulkoreunassa peukaloille paikat, pysyy hyvin kädessä. Sopii kahvikulhoksi lattelle tai vaikka ramen-kulhoksi. Jäljellä 9 kpl.

€10,00

Normaali

Mrs Middleage pop up shop

 

 

Pieni ”Elä nyt, niin olet elänyt” -kulho

Käsintehty, harmaa savikulho, halkaisija 14,5 cm. Kestää astianpesukoneen ja mikroaaltouunin. Kulhon sisäreunassa teksti ” Elä nyt, niin olet elänyt”. Ulkoreunassa peukaloille paikat, pysyy hyvin kädessä. Sopii kahvikulhoksi lattelle tai vaikka ramen-kulhoksi. Jäljellä 9 kpl.

€10,00

 

Muistikirjat

Harmaita ja kullanvärisiä muistikirjoja. Koko 20 x 13,5 x 2,5cm. Sivut viivoitettu. Kannessa teksti "Elä nyt, niin olet elänyt".

€4,50

 

Villasukat

Harmaat pitkävartiset villasukat, varressa kullanvärinen brodeeraus "Elä nyt". Koko 38-41.

€20,00

Normaali

Kaksi vesivahinkoa yhtä aikaa

Mitä tähän nyt sanoisi? Itkettäisi, jos ei naurattaisi. Meillä on kaksi vesivahinkoa yhtä aikaa. Samalla oven avauksella, kun ensimmäinen vesivahinkokorjausryhmä sai hommansa tehtyä ja lähti pois, sisään astui toinen porukka käymään käsiksi toiseen vesivahinkoon.

Ensimmäinen aiheutui yläkerran naapurin pesukoneen irronneesta poistoputkesta, joka lorotteli vedet meidän eteiseen ja keittiöön. Ongelma havaittiin kesäkuun alussa. Purku ja kuivaus veivät pari kuukautta, rakennestyöt siihen päälle. Useampi viikko syötiin eineksiä ja ravintolaruokaa, käytössä oli kahvinkeitin, leivänpaahdin ja mikroaaltouuni. Kylläpä oli ihanaa, kun keittiö saatiin taas käyttöön  ja sai keittää perunoita ensi kerran pitkästä aikaa!

Samoihin aikoihin, kun eteisen ja keittiön korjaus alkoi olla loppuvaiheissaan, ihmettelin imuroidessani pojan huonetta, miksi seinänvierustalla oli betonikökkäreitä. Unohdin koko jutun, kunnes poika otti asian puheeksi. Seinän vierustalla oli taas uusia betonikökkäreitä. Ja maalit rupsahtaneet. Paljastui että koko seinä ikkunan alta oli märkä. Viime perjantain ”kaivauksissa” selvisi että myös lattia ja siellä olevat sahanpurueristeet ovat märkiä noin metrin matkalta ikkunaseinältä.

Nähtävästi taloyhtiön rännissä on jotakin ongelmaa. Se sijaitsee juuri pojan huoneen nurkalla. Sadevedet ovat tainneet lorottaa pojan makuuhuoneen alle. Maanantaina purkutyöt jatkuvat. Poika on nyt muutettu pois huoneesta. Onneksi miehen työhuone oli helposti otettavissa käyttöön pojalle.

Eikä tässä edes vielä kaikki. Myös mökillä on kosteusongelmaa, sielläkin kaksin kappalein. Saunassa on rakenteellinen vika ja siksi suihkun kohdalta alahirsi kostunut. Samoin itse mökin yhdeltä kulmalta on alahirsi vaurioitunut. Nyt sinnekin on buukattu rakennusmies korjaushommiin. Nämä eivät sentään tulleet yllätyksinä, olivat olleet tiedossa jo jonkin aikaa.

Nyt tässä vain odottelen, mitä seuraavaksi? Alkaako omassa latvassa lahota.

Toisaalta voi olla jo vähän huojentunut, ei voi mitenkään olla mahdollista noin tilastotieteellisesti, että vielä uusia ongelmia ilmaantuisi. Kyllä tässä riittää vesivahinkoa loppuelämäksi.

 

 

Normaali

Vaihdevuodet tuo kilon/vuosi

Eilen iltauutisissa kerrottiin uudesta tutkimuksesta, missä tutkittiin vaihdevuosien vaikutusta naisten terveyteen ja kuntoon. Tutkimuksen mukaan lihasmassa pienenee ja aineenvaihdunta heikkenee. Siinähän ei ole mitään uutta.

Mutta seuraukset!  Jokainen vuosi tuo vaihdevuosi-ikäiselle yhden kilon lisää ellei vähennä syömistä tai lisää liikuntaa. Eli pysyäkseen nykytilassa pitäisi liikkua joka vuosi enemmän tai syödä vähemmän, muuten väistämättä lihoo. Epäreilua!

Olenkin kyllä tämän huomannut omassa kropassa. Ruokailutottumuksissa ja liikunnan määrässä ei ole tapahtunut muutoksia, joten järjellä ajateltuna pitäisi olla samoissa mitoissa, mutta silti on tullut möykky. Tosin viime talvena lukuisat kortisonikuurit lienevät osaltaan vaikuttaneet tilanteeseen. Kortisonilääkitys lihottaa. Onneksi nyt ihottuma on saatu aisoihin, enkä ole enää kesäkuun jälkeen joutunut syömään kortisonia.

Möykky alkoi ilmaantua jo pari vuotta sitten. Poika siitä ensi kerran huomautti. Lasten  ja humalaisten suustahan totuus kuullaan. Ja toden totta, möykkyhän se siinä. Möykky kasvaa, ja kasvu jatkuu mikäli tutkimustuloksia ja uutisia on uskominen. Joko pitää sittenkin lisätä kierroksia juoksulenkillä tai syödä vähemmän.

Taidan kallistua jälkimäiselle kannalle. Olen huomannut myös muutoksia nälän tunteessa ja ruuansulatuksessa. Tuntuu että nälkä on harvemmin, voin olla syömättä pidempään kuin ennen. Minulle tulee yleensä kova nälkä aamupäivällä 11 ja 12 välillä. Silloin pitää saada ruokaa. Aamulla heti herättyäni minulla ei ole nälkä, eikä myöskään illalla. Minulle sopii huonosti myöhäiset päivälliset. Ehkä omaa luontaista ruuansulatusrytmiä pitää kunnioittaa. Ja ettei syö tavan vuoksi, syö kun on ruuan tarve. Tulee raskas ja kurja olo, jos vatsa ei toimi ja ruuansulatus tökkii. Niin käy usein matkoilla tai tilanteissa, missä ei voi pitää yllä omia ruokailutottumuksiaan. Vatsan tukkoiseen oloon minulla on vippaskonsti. Juon illalla vesilasillisen, johon olen sekoittanut teelusikallisen ruokasoodaa.

Ehkä pitää myös tarkemmin kiinnittää huomiota kasvisten määrään lautasella. Täyttää lautasen ensin puoliksi kasviksilla ja sitten ottaa siihen muuta mitä mahtaa.

Tai sitten on vielä se mahdollisuus, että ei välitä!

 

 

 

 

Normaali

Olipa viikko!

Olipa aktiivinen ja inspiroiva viikko! Enpä ole moista kokenut aikoihin. Tuntuu kuin viime viikkoon olisi mystisesti latautunut kaikki mahdollinen ja liten till.  Oli osallistumista Design Week’lle, Terho-kodin tunteikas konsertti, uusia harrastuksia, uusia ihmisiä & paikkoja, ja pitkäaikaisen haaveen toteutuminen.

NIA-tanssitunnit, jotka mies arveli olevan Naurettavaa Ihmisten Aliarviointia, ei ollut ollenkaan sitä. Jos tanssia jotenkin yrittäisi kuvata, sanoisin että, jos hipit keksivät aerobicin, se olisi NIAa. Kummallista musiikkia, outoja liikeratoja, mutta hauskaa, rankkaa ja rentouttavaa yhtä aikaa. Uskon että pysyy omassa ohjelmistossa ainakin tämän talven.

Viikolle osui myös Valamo Opiston kipsityökurssi. Kipsi on tullut tutuksi ainoastaan tunnetilana. Joskus on mennyt kipsiin jännittävässä tilanteessa. Mutta taidemuotona ja materiaalina kipsi oli uusi tuttavuus. 

Matkustin Heinävedelle bussilla. Sekin oli uusi kokemus. En ole ennen matkustanut pitkänmatkanbussilla. Olipa rentouttavaa! Perille saapui levänneenä, matka sujui mukavasti kutoen, lukien ja radiota kännykästä kuunnellen. Ja tietenkin; eväitä syöden. Ne olikin syöty pääpiirteittäin ennen Mäntsälää.

Kurssi oli hyvin toteutettu. Osallistujia oli vain kuusi ja saimme hyvin yksilöllistä opastusta. Tekemään pääsi heti. Myöskin aikataulut olivat kivan joustavat. Työtilaan sai jäädä työstämään omia tekeleitään varsinaisten työtuntien jälkeen.

Luostarialue sopii hyvin kurssien pitopaikaksi. Siistit ja asialliset majoitustilat, kaunis ja rauhallinen miljöö, ruokaa enemmän kuin tarpeeksi, ulkoilureitti ja luonto lähellä. Tosin uuden oppiminen ja keskittyminen veivät sen verran voimia, että tuskailimme kaikki olevamme rättiväsyneitä päivän päätteeksi. Itsellänikin oli monenmoista viihdykettä mukana siltä varalta että luppoaikaa jäisi. Oli kirja, läppäri ja kudin, mutta jaksoin ainoastaan katsoa puhelimesta salapoliisisarjoja illan päätteeksi ennen nukahtamista.

Lauantaiaamuna heräsin ennen kello kuutta ja lähdin Valamon kirkkoon aamuseremoniaan. En ole ennen osallistunut ortodoksisen kirkon menoihin, joten kaikki oli uutta. Ihmeteltävää riitti. Hieman oudoksuin ikonien suutelua, jatkuvaa ristinmerkin tekemistä ja kumartamista. Ehkä vaatisi enemmän perehtymistä ymmärtääkseni. Toisaalta, ehkä luterilainen jäyhä meininki vain tuntui kokemuksen perusteella enemmän omalta. Silti, arvostan ja mielelläni toistekin osallistun. Kiitos kun saan osallistua vailla osaamista ja tietoa siitä, miten pitäisi käyttäytyä. Onneksi tajusin mennä muiden mukana keskilattialle, kun munkki kulki meidän ympäri ja heilutti suitsutuspalloa (vai mikä sen nimi on?). Olisi toki ollut mielenkiintoista tietää tarkemmin, mistä oli kysymys. Mutta miksi en kysynyt? Oma vika. Ensi kerralla. Mutta koin sen niin, että meidät siunattiin suojelukseen siinä seremoniassa. 

Viikonlopun aikana sain aikaiseksi ”Hymytäti” -patsaan ja siihen muotin. Tämä patsas on pitkäaikaisen unelman toteutuminen! Patsas syntyikin yllättävän helposti. Ehkä olin niin pitkään siitä haaveillut, että se oli valmis syntymään tähän maailmaan. Lisäksi tein kattoplafondin, siitä tuli kyllä vähän rappioromanttinen…

Kurssikaverit olivat tutustumisen arvoisia. Erityisesti eräs vanhempi rouva, jolla oli myös mainostoimistotausta, tosin eri vuosikymmeneltä. Hän oli ollut ad:na 70-luvulla mainostoimisto Tauherissa. Mammalla oli nyt oma taidepiha Porvoossa, ja elämänkerta kirjoittamista vailla valmis. Ja millainen elämä! Kuulemani perusteella voi sanoa, että eletty on. Viime aikoina tämä supernainen on ostanut Nepalissa tyttöjä vapaaksi bordelleista. Tytöille on koti, koulutus ja turva järjestettynä. Tällä hetkellä hän on ostanut 154 tyttöä vapaaksi. Uskomaton, rohkea tyyppi, hatunnostonarvoinen nainen! Ihailen ja kunnioitan. Oikea oman elämänsä sankaritar. Eikä ollut ollut helppo oma elämä. Oli syöpää kahteen otteeseen, lapsen kuolema, palanut talo, mies narsisti ja toinen alkoholisti. Mutta kaikesta hän oli selvinnyt, eikä muistellut menneitä pahalla tai katkeruudella. Tuollaiseksi kun kasvaisi. Siinä on vanhenemisen benchmarkkia!

Kaiken kaikkiaan mennyt viikko opetti sen, miten tärkeää on lähteä etsimään ja toteuttamaan niitä asioita, joita pitää tärkeinä ja jotka lisäävät omaa onnellisuutta, hyvinvointia ja elämäniloa. Tekeminen ja kokeminen on tärkeää; avoimin mielin uuteen. Maailmassa on paljon hyvää – ja paljon hyviä, tutustumisen arvoisia ihmisiä.

 Go for it! Tai niin kuin vanha lastenlaulu sen sanoi: ”Jos metsään tahdot mennä nyt, niin takuulla yllätyt”. ”Metsä” synonyymina tuntemattomalle ja vähän pelottavalle.  Mene sinne. Yllätyt.

Normaali

Piika vai renki?

Eipä siitä niin monta vuosikymmentä ole kun oli aivan tyypillistä, että keskiluokkaisessa kaupunkilaisperheessä oli joku hulda tai tyyne, joka hoiti kotitaloustyöt ja lapset. Nykyisin hyvä jos siivooja käy. Pääsääntöisesti vanhemmat hoitavat koko lystin oman työn ohessa. Tässä suhteessa ollaan menty oikeastaan takapakkia. Työnjako keksittiin 1800-luvulla, ajateltiin että jos jokainen keskittyy omaan hommaansa, saadaan enemmän ja parempaa. Nyt taas kaikki pitää tehdä itse. Jokainen kasvattaa omat lehtikaalinsa.

Onhan se ihan mielettömän iso voimavararesurssi, jos työssäkäyvien vanhempien kotityöt hoitaisi joku muu. Joku veisi ja hakisi lapset päiväkodista, kävisi ruokakaupassa, hommaisi uudet kurahaalarit, laittaisi ruuan, pyykkäisi. Vanhemmat saisivat keskittyä omaan työhönsä, ja tulla sitten töiden jälkeen kotiin lepäämään, keräämään voimia ja olemaan lastensa kanssa.

Tavallaan menetämme tässä nykyisessä järjestelmässä jotain. Olisiko Armi Ratia omistautunut Marimekolle, jos olisi pitänyt vielä kotityöt tehdä? Veikkaan, että sama työlle antautuminen ei olisi ollut mahdollista. Tai jos katsoo von Wrightin veljesten pikkutarkkoja eläinkuvia, olisko niitä ollut aikaa väkertää ja vieläpä niin lukuisia, jos olisi pitänyt myös pestä pyykit, imuroida ja leikata ruoho. Vaikea kuvitella Sibeliustakaan otsa kurtussa auton renkaita vaihtamassa tai lapsia päiväkotiin viemässä. Ei, kaikki valveillaoloaika oli käytettävissä taiteelle.

Me luulemme että kaiken voi saada, ja ehkä voikin, mutta kyllä siinä uuvahtaa ja suorituskyky laskee, tulee avioero ja burnout. Ei ollut burnoutia ennen. Hermoparantolassa oli kyllä vuoron perään yksi jos toinen, mutta ehkä syyt olivat muualla kuin työn rasittavuudessa.

Näitä pohdin, kun meillä on kuukauden verran pyörinyt erilaisia remppamiehiä vesivahinkokorjauksissa. Kyllä olisi tarvetta rengille! Mieluusti ottaisin sellaisen puolipäivärengin loppuvuodeksi. Keksisin sille kaikenlaista hommaa. Pitäisi maalata oven karmit, samoin suihukaapin seinät, voisi korjata olohuoneen pöydän, nikkaroida pikkupöydän, yhteen oviaukkoon voisi tehdä karmit, puuttuvat kokonaan, ehkä voisi sellaiset puupaneeliseinämätkin toteuttaa, kyllä varmasti olisi hommaa.

Ehkä olisikin hyvä idea, jos rappukäytävä palkkaisi yhteisen rengin ja piian. Jokaisella olisi käytettävissään tietty tuntimäärä / viikko. Tulisi hommat hoidettua. Tai voisiko kännykässä olla sellainen ”Puuhapete” app -sovellutus. Sieltä voisi tilata kotiin kannettuna remppamiehen tai piian täsmätehtäviin.

Takaisin vanhat hyvät ajat uusin keinoin!

Normaali