Ihminen on tarpeeton

Olen möyrinyt viime viikot henkisesti liian matalissa vesissä. En ollenkaan niissä kirkkaissa, syvissa vesissä, missä on kiva polskia, vaan sellaisissa mutaisissa ryteiköissä, missä ei näe eteen päin, ei edes omia varpaitaan, saati rakasta napaansa.

Yleensä dyykkaan keväällä. Käpyrauhaseni ei ennätä tuottaa endorfiinejä siinä määrin kun olisi tarpeellista auringon valon yhtäkkiä lisääntyessä. Syksyisin olen parhaimmillani. Ehkäpä tämä oudon lämmin ja aurinkoinen kesä on saanut pääni ja hormonituotantoni sekaisin. Ehkä geeniperimäni on peräisin synkistä savutuvista, enkä kestä valoisia saleja. Elimistöni tarvitsee huonoa säätä ja pimeää.

Tai sitten minulla on vain keski-iän kriisi.

Olen saanut tuntemuksiini ja eksistentiaaliseen kriisiini lisää pökköä lehdistä ja kirjoista. Miten onkaan osunut silmiin artikkeleita, kirjoja ja filminpätkiä, jotka ovat olleet bensaa alakuloisille tuntemuksilleni.

Ari Kinnari kirjoitti Helsinsin sanomissa lauantaina 25.8. loistavan kolumnin ”Vinkkejä keski-ikäisen läheisille”. Osui ja upposi, kyllä nauratti, oli niin omaa elämää: ”Kyky olla läsnä heikkenee, kun ajatus ja virtsa karkailevat”. Tai: ”Keski-ikäisen päivän voi pelastaa kysymällä neuvoa, vaikka siitä ei olisikaan apua. Tilaisuus päteä saa keski-ikäisen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi.”

Siinä Kinnari osui asian ytimeen: tarpeellisuuden tunteeseen. Samasta asiasta puhuu ja kirjoittaa tiedemies Yuval Harari, jolta on juuri tullut uusi kirja 21 oppituntia maailman tilasta. En ole lukenut, sen sijaan lainasin kirjaston bestseller-hyllystä hänen edellisen kirjansa Homo Deus, Huomisen lyhyt historia.

Hyvä kirja, mutta huono masentuneelle. Olo ei juuri kohene, jos aamuyöstä ei saa unta ja lukee kirjaa, joka piirtää kuvaa ihmiskunnan historiasta ei kovin mairittelevin sanoin. Lyhyesti sanoen kaikki alkoi mennä pieleen siinä vaiheessa, kun ihminen keksi maatalouden. Siinä kohtaa ihminen otti paikkansa muita parempana, luomakunnan kruununa, joka saa alistaa eläimet ja luonnon omaan käyttöönsä. Sitä ennen, keräilyaikana, ihminen oli elänyt sopusoinnussa luonnon ja eläinten kanssa, paratiisissa.

Teistiset uskonnot syntyivät samaan syssyyn tukemaan ihmisen käsitystä itsestään muita parempana. Koska ihmiselle keksittiin sielu, eläimelle ei sitä suotu, ihmisen elämä ajateltiin olevan arvokkaampaa. Harari ei usko sielun olemassaoloon. Ihmisen vapaata tahtoa ei ole, ei pysyvää minää. Maailmankaikkeudella ja ihmisen elämällä ei ole tarkoitusta. Ei ole mitään suurta kertomusta, Jumalaa. ”Se on totuus. Koeta kestää” sanoo Harari.

Ihminen kokee olevansa nykyisessa maailmassa tarpeeton. Enää edes yhteiskunta ei ole kiinnostunut tavallisen ihmisen tarpeettomasta elämästä. Olemme vain haitaksi, riesaksi. Kuluttajina tarpeellisia kyllä pitämään talouden rattaita pyörimässä, mutta sekin vain tuhoaa enemmän, lisää ekokatastrofia.

Kun kirjojen lukeminen masensi, päädyin viihdyttämään itseäni surffailemalla netissä. Mutta eksyin ihan väärään paikkaan. Katselin Youtubesta syyskuun 11.tapahtumia New Yorkissa 2001. Katsoin, kun lentokone törmäsi pilvenpiirtäjään, miten ihmiset hyppäsivät ikkunoista kuolemaan, miten koko tornitalo romahti. Katsoin paniikkia, epätoivoa, katsoin Kymmenen uutiset siltä päivältä, miten Urpo Martikainen ja se toinen uutisankkuri yrittivät tulkita tapahtunutta. Päivää jolloin maailma muuttui toisenlaiseksi. Turvallisuus katosi, alkoi epävarmuuden ja terrorin aika.

Kyllästyttyäni katselemaan pilvenpiirtäjästä tippuvia ihmisiä, siirryin Romaniaan ja katselin diktaattori Nicolae Ceausescun viimeistä puhetta kansanjoukoille, mikä ei mennyt ihan putkeen. Kansa alkaa buuata, Ceusescu häkeltyy, mitä ihmettä, eivätkö ne rakastakaan minua,  vaimo Elena huutaa ohjeita viereltä. Lopulta kaikki päätyy pikaoikeudenkäyntiin ja teloitukseen.

Paha sai palkkansa, mutta vuosikymmenien aikana monet viattomat joutuivat kärsimään ja kuolemaan ennen sitä. Vieläkin muistan uutispätkiä romanialaisista lastenkodeista, missä lapset heijasivat tyhjin silmin sängyissään itseään edestakaisin saamatta koskaan osakseen toisen ihmisen kosketusta, lämpöä tai rakastavaa katsetta. He eivät oppineet edes puhumaan, kun kukaan ei koskaan puhunut heille.

Romanialaiset orpolapset tulivat mieleeni tiedemies Hararin kirjassaan kertomasta järkyttävästä apinakokeesta. Siinä apinanpoikaset erotettiin emostaan, kasvatettiin ilman kosketusta, hellyyttä, huonosti ravittuna. Kun nälkäinen apinanpoika kokeen lopuksi pistettiin valitsemaan, ottaako hän ruokaa robotilta vai meneekö pehmoisen, lämpimän apinaäitiä muistuttavan nuken syliin, mutta ei saa ruokaa, koeapinat valitsivat sylin. Mitähän niistä sylittömistä romanialaislapsista tuli, minkälaisiksi ihmisiksi kasvoivat?

Näitä juttuja lukiessa ja katsellessa ei oikein uni meinannut tulla. Tuntuu kuin happi loppuisi. Vaikea nähdä elämän mielekkyyttä. Vaikea katsoa tulevaisuutta avoimin positiivisin, toiveikkain mielin.

Kun vihdoin nukahdin, näin unta rotista. Heräsin siihen että yksi rotta viipotti ylitseni. Todellisuudessa se taisi olla meidän kissa.

Ajattelin, josko Hararin kirja päättyisi positiivisesti, antaisi toivoa tulevaan? Päätin vilkaista viimeisiä sivuja. Tulevaisuuden ismi on dataismi. ”Se horjuttaa tärkeintä auktoriteetin ja merkityksen lähdettämme ja enteilee valtavaa uskonnollista mullistusta, jonka kaltaista ei ole nähty sitten 1700-luvun. Locke, Humen ja Voltairen päivinä humanistit väittivät, että Jumala on inhmillisen mielikuvituksen tuote. Dataismi antaa nyt humanistien maistaa omaa lääkettään ja sanoo: Pitää paikkansa, Jumala on todellakin inhimillisen mielikuvituksen tuote, mutta inhimillinen mielikuvitus taas on biokemiallisten algoritmien tuote. 1700-luvulla humanismi syrjäytti Jumalan siirtymällä jumalakeskeisestä ihmiskeskeiseen maailmankuvaan. 2000-luvulla dataismi saattaa syrjäyttää ihmiset siirtymällä ihmiskeskeisestä dataistiseen näkemykseen.” Dataismi uhkaa tehdä Homo sapiensille sen, minkä homo Homo sapiens on tehnyt kaikille muille eläimille, kippaa meidät luomakunnan kruunun asemasta ja tuomitsee meidät tarpeettomiksi, kadotukseen ”mammuttien ja kiinalaisten jokidelfiinien seuraksi unohdukseen”.

No eipä tuonut oloon helpotusta tuo. Taidan etsiä helpotusta perinteisin menetelmin, marssin Alkoon ja ostan pullon pastista, muistelen menneitä.

Kun poika oli uhmaiässä, löysi akilleenkantapääni ja sanoi syyttävästi: ”Sinä olet täysin hyödytön!” Taisi olla oikeassa, ainakin samaa mieltä kuin Harari ja Kinnari. Mutta en minä vielä täysin tarpeeton ole. Minua tarvitaan pölyhuiskan jatkoksi, liikuttaman imuria, vaihtamaan lakanat, nostamaan keitetyt perunat liedeltä – ja välillä minua voi käyttää emotionaalisiin tarkoituksiin, voin olla omalle apinanpojalleni se ei-robottimainen äiti, se pehmeä ja lämmin.

Ja vielä yksi muisto menneestä. Kollegani ja ystäväni, jo edesmennyt, marssi työpaikamme, mainostoimiston tärkeilevän pikkupomon työhuoneeseen, joka oli iso ja hienosti sisustettu, tehty pönkittämään miehen asemaa ja egoa, ystäväni katseli huonetta ja tokaisi lopulta: ”On sulla hieno huone, mutta onko sulla idiksiä?” Asettui pikkupomo paikoilleen, hän oli ehkä pomo, mutta luova ihminen hän ei ollut, eikä sellaiseksi voinut tulla.

Samoin tekisi nyt mieli sanoa viisaalle tiedemies Hararille: ”Sinulla on hienoja teorioita ja voit olla oikeassakin, mutta oletko onnellinen?” 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s