Luuripuhelimista ja tatuoinneista

Syyssiivous – olen edellä aikaani, nythän on vasta loppukesä, ei suinkaan syksy – etenee. Nyt löytyi kaapin perukoilta vanha lankapuhelin. Vihreä. Niitähän oli olemassa kolme eri vaihtoehtoa: oli harmaita, viininpunaisia ja vihreitä, meillä siis vihreä. Vien sähkölaitekeräykseen.

Lankapuhelinaikaan puhelimeen vastatattiin monin eri tavoin. Muistan isän vastanneen ”Jaa,  haloo…” Äiti vastasi aina koko nimellään ”Alli Rautiainen” ja minä vastasin ”Rautiaisella, Minna puhelimessa”. Kun soitti lapsuuden kaverille, ja puhelimeen vastasi hänen isoveljensä, hän vastasi aina ” Täh?” Se oli varsin persoonallinen ja originelli tapa. Jotkut vastasivat kertaamalla oman puhelinnumeronsa. Muistan vielä lapsuudenkodin puhelinnumeron: 944 21652. Olisi aika outoa, jos nykyisin vastaisi kännykkään luettelemalla oman numeronsa.

Tykkäsin vastata puhelimeen. Aina sen soidessa ryntäsin vastaamaan ja sitten tärkeänä kailotin, ketä puhelimeen odotetaan. Kuulin juuri hauskan jutun veljentytöstä pienenä. Hän oli vastannut puhelimeen. Tyttö oli sanonut: ”Oota mää meen kakalle” ja jättänyt luurin killumaan seinälle – heillä oli sellainen seinäpuhelinversio lankapuhelimesta – ja jatkanut sitten kakalta palattuaan puhelua sujuvasti.

Tästä tuli taas mieleen nykyhetki ja puhelinmyyjät. Olen jostain syystä taas joutunut heidän hampaisiinsa. Lehtimyyjä soitti jälleen kerran. Mies kuuli rimpuiluni ja saatuani puhelun vihdoin päätökseen, ehdotti että ensi kerralla, kun puhelinmyyjä soittaa, hän voi huutaa vierestä: ”Ei se osaa lukea!” 

Lankapuhelimessa oli se hyvä puoli, että luuri pysyi näppärästi korvan ja olkapään välillä, kun päätä kallisti sopivasti sellaiseen mirjapyykkömäiseen kallistuskulmaan. Eihän se tietenkään ollut yhtä näppärää kun nappikuulokkeilla nykyään, mutta kuitenkin vapautti kädet muuhun toimintaan. Jos puhelu oli tylsänpuoleinen tai muuten vain pitkä tai kenties jonotti johonkin palveluun, puhelinpöydällä oli paperia ja kynä. Siinä oli kiva piirustella kaikenlaista, erilaisia geometrisiä kuvioita, kukkia, perspektiiviharjoitelmia tai harjoittaa omaa allekirjoitustaan ihastuksen sukunimellä varustettuna. Lopputulos oli sellainen sekasotku, sottapaperi.

Hellekesänä on paljastanut pintaa, ja on tullut havaituksi, kuinka yleisiä tatuoinnit ovatkaan. Tuntuu että yksi ikäluokka on tapetoitu kokonaan erilaisin kuvioihin. Heidän ihonsa muistuttaa niitä lankapuhelimen ääressä tehtyjä suttupapereita, on monenmoista geometrista kuviota, kukkaa, nimeä ja muuta. Yhdenkin miehen kalju pää oli täynnä kuvioita, oli kuin olisi musteella virkattu myssy päähään. Tekisi mieli kysyä, kaduttaako koskaan?

Mutta ehkä ei. Tai sitten: pitäähän ihmisellä olla katumisen aihetta. Mikä elämä se sellainen on, jos ei mitään kaduttavaa löydy? Elämätön. Mutta mieluummin itse kadun vaikka tekemättä jättämisiä kuin musteella virkattuja myssyjä päässä.

Virkkaaminen on muuten kivaa.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s