Kehopositiivisuudesta

Päivän sana, kehopositiivisuus. Avaapa minkä tahansa median, törmää tähän. Ihmisten oikeuteen olla oman painoisia, ilman laihdutuspaineita.

Ehkä ilmiötä pitäisi laajentaa koko ihmisyyteen. Meidän kaikkien oikeuteen olla sitä mitä olemme.

Juuri sen ikäisiä kuin olemme; lapsia, nuoria, aikuisia, keski-ikäisiä, vanhoja. Ilman paineita olla vanhempia tai nuorempia kuin olemme.

Oikeutta olla sairaita tai vammaisia tai mielisairaita tai neurologisesti poikkeavia.

Oikeutta olla työttömiä. Oikeutta olla asunnottomia.

Oikeutta olla alkoholisteja tai narkkareita. Tästä jälkimmäisestä tuli mieleen uutinen Töölön kirjastosta, missä oli ongelma siellä aikaansa viettävistä narkkareista. Heistä oli kaikenlaista häiriötä. Ongelma poistui helposti. Narkkareita alettiin tervehtiä.

Siitähän hyväksynnässä on kyse. Että huomataan, katsotaan silmiin, tervehditään, kohdellaan hyvin ja kunnioittavasti. Ei siinä mitään pokkurointia tai erityishuomiota tarvita, normaalia kanssakäymistä. Tai että katseessa ei ainakaan olisi vihaa, epäluuloa tai halveksuntaa, se olisi tärkeää.

Myös oikeus olla väärässä ja töpätä, olisi tarpeen. Varsinkin liikenteessä huomaa että kanssakulkijoille kelpaa vain täydellinen suoritus. Inhimillinen erehtyväisyys ei ole hyväksyttyä. Moka tulkitaan tahalliseksi teoksi. Tai tyhmyydeksi, joku juntti/dementikko liikenteessä. Pois sellaiset radalta, kun meikä tulee.

Eikö me kaikki joskus töpätä? Keskisormen sijaan olisi mukavampi saada tsemppiviesti, hashtagmetoo, minäkin olen joskus mokannut, kyllä se siitä. Sille pitäisi keksiä oma käsimerkki. Mikä voisi olla sellainen hyväksynnän ja ymmärryksen ja myötätunnon käsimerkki, jota voisi vilauttaa toiselle? Peukku ei toimi myötätunnon osoituksena.

Takaisin kehopositiivisuuteen. Olen joskus antanut painopalautetta. Tapahtui kauan sitten 90-luvulla. Alkoholilla oli osuutta asiaan. Olimme ystäväni kanssa kapakassa. Minulla oli ylläni itse virkkaamani kokopitkä mekko, räikeän värisistä raidoista tehty. Kuulostaa enemmän 70-luvun vaatteelta, mutta sellainen riepu päällä minulla silloin usein oli. En nähtävästi tuntenut minkäänlaista häpeäntunnetta. Oli itsetunto tapissa.

Muutaman lasillisen jälkeen sanoin ystävälleni että kannattaisiko hänen kenties vähän laihduttaa? Ystävä katsoi pitkään ja totesi: ” Sovitaanko niin, että sinä et puutu minun kiloihini, niin minäkään en välitä siitä, että sinä näytät pannulapulta!”

Näillä on menty tähän päivään ja mennään maailman loppuun, kohti ääretöntä ja sen yli. Ystäviä yhä, molemmat tyytyväisiä itseemme sellaisina kuin olemme, ei-täydellisinä.

Sillä sitähän me kai kaikki eniten olemme, ei-täydellisiä.

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s