Firman juhlat ja kihlajaiset

Olisi tänään firman juhlat. Perustettu 30 vuotta sitten. Olin muistaakseni työntekijä nro 7 tai 9. Se oli henkilökohtaisen elämäni merkityksellisimpiä työpaikkoja. Yhä edelleen elämässäni on ihmisiä tuolta ajalta. Eikä tietenkään vähäisimpänä oma mieheni, joka oli sattumalta käymässä toimistossa, kun minä tulin sinne työpaikkahaastatteluun. Minä en tulevaa miestäni silloin bongannut, olin varmasti aika hermostunut tilanteesta, parikymppinen tyttö maalta pääkaupungissa, mutta hän oli minut noteerannut.

Sain työpaikan, en tosin ansioideni takia, eihän niitä ollutkaan, edellisessä kuussa olin valmistunut kauppaopistosta, sain työpaikan koska puhuin murretta ja olin ihan kelvollisen näköinen. Pojat etsivät mainostoimistonsa respaan vieraita vastaanottamaan ja puhelimeen vastaamaan nättiä tyttöä, joka vastaisi puhelimeen jollakin junttimurteella. Niinpä sain paikan.

Työpaikkahaastattelu oli erikoinen. Menimme ravintola Hulluun Kukkoon syömään ja juomaan pitkän kaavan mukaan. Ja sen jälkeen vielä porukalla jatkoille pomon asunnolle Neitsytpolulle. Oli siinä maalaistytölle menossa ihmettelemistä. Heräsin aamulla sohvalta ja tuumin että mitenkähän kävi, sainko työpaikan.

Mitään sopimatonta illan ja yön aikana ei tapahtunut. Minuun ei ”kajottu”, joten mitään häshtägmiituu-juttua tästä ei saa. Se oli vain sellaista juppikauden bailausta. Ehkä halusivat testata huumorintajuani ja sopivuutta mainosalalle, joka oli kyllä aika kostea ala silloin. Paljon juhlia, pitkiä lounaita ja erilaisia kissanristiäisiä.

Oi niitä aikoja!

En aio mennä firman 30-v. juhliin tänään. Vaikka ehkä pitäisi. Olen vähän huono ”luokkakokousihminen”. Firmassa on 30 vuoden aikana ollut töissä satoja ihmisiä, niiden alun kymmenen ihmisen jälkeen, joiden joukkoon minä kuuluin. Juhlissa olisi paljon ihmisiä joita en muista tai en edes tunne. Tuntisin oloni kiusaantuneeksi ja vaivautuneeksi. Syyttä tietenkin, mutta silti.

Pidämme samaan aikaan ”rouvien” kanssa omat vaimovarjot. Menemme illallisristeilylle.

Työpaikkahaastattelu oli kesäkuussa, ja heinäkuussa aloitin työt. Puolen vuoden päästä, loppiaisena,  tapasin mieheni ravintola Kaarle IX:ssa ja aloimme seurustella. Neljä vuotta siitä, menimme kihloihin Pariisissa Pyhän Sydämen kirkossa, Sacre Coeurissa. Se oli 1.9.1994. Huomenna siitä on 25 vuotta.

Normaali

Ihminen on tarpeeton

Olen möyrinyt viime viikot henkisesti liian matalissa vesissä. En ollenkaan niissä kirkkaissa, syvissa vesissä, missä on kiva polskia, vaan sellaisissa mutaisissa ryteiköissä, missä ei näe eteen päin, ei edes omia varpaitaan, saati rakasta napaansa.

Yleensä dyykkaan keväällä. Käpyrauhaseni ei ennätä tuottaa endorfiinejä siinä määrin kun olisi tarpeellista auringon valon yhtäkkiä lisääntyessä. Syksyisin olen parhaimmillani. Ehkäpä tämä oudon lämmin ja aurinkoinen kesä on saanut pääni ja hormonituotantoni sekaisin. Ehkä geeniperimäni on peräisin synkistä savutuvista, enkä kestä valoisia saleja. Elimistöni tarvitsee huonoa säätä ja pimeää.

Tai sitten minulla on vain keski-iän kriisi.

Olen saanut tuntemuksiini ja eksistentiaaliseen kriisiini lisää pökköä lehdistä ja kirjoista. Miten onkaan osunut silmiin artikkeleita, kirjoja ja filminpätkiä, jotka ovat olleet bensaa alakuloisille tuntemuksilleni.

Ari Kinnari kirjoitti Helsinsin sanomissa lauantaina 25.8. loistavan kolumnin ”Vinkkejä keski-ikäisen läheisille”. Osui ja upposi, kyllä nauratti, oli niin omaa elämää: ”Kyky olla läsnä heikkenee, kun ajatus ja virtsa karkailevat”. Tai: ”Keski-ikäisen päivän voi pelastaa kysymällä neuvoa, vaikka siitä ei olisikaan apua. Tilaisuus päteä saa keski-ikäisen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi.”

Siinä Kinnari osui asian ytimeen: tarpeellisuuden tunteeseen. Samasta asiasta puhuu ja kirjoittaa tiedemies Yuval Harari, jolta on juuri tullut uusi kirja 21 oppituntia maailman tilasta. En ole lukenut, sen sijaan lainasin kirjaston bestseller-hyllystä hänen edellisen kirjansa Homo Deus, Huomisen lyhyt historia.

Hyvä kirja, mutta huono masentuneelle. Olo ei juuri kohene, jos aamuyöstä ei saa unta ja lukee kirjaa, joka piirtää kuvaa ihmiskunnan historiasta ei kovin mairittelevin sanoin. Lyhyesti sanoen kaikki alkoi mennä pieleen siinä vaiheessa, kun ihminen keksi maatalouden. Siinä kohtaa ihminen otti paikkansa muita parempana, luomakunnan kruununa, joka saa alistaa eläimet ja luonnon omaan käyttöönsä. Sitä ennen, keräilyaikana, ihminen oli elänyt sopusoinnussa luonnon ja eläinten kanssa, paratiisissa.

Teistiset uskonnot syntyivät samaan syssyyn tukemaan ihmisen käsitystä itsestään muita parempana. Koska ihmiselle keksittiin sielu, eläimelle ei sitä suotu, ihmisen elämä ajateltiin olevan arvokkaampaa. Harari ei usko sielun olemassaoloon. Ihmisen vapaata tahtoa ei ole, ei pysyvää minää. Maailmankaikkeudella ja ihmisen elämällä ei ole tarkoitusta. Ei ole mitään suurta kertomusta, Jumalaa. ”Se on totuus. Koeta kestää” sanoo Harari.

Ihminen kokee olevansa nykyisessa maailmassa tarpeeton. Enää edes yhteiskunta ei ole kiinnostunut tavallisen ihmisen tarpeettomasta elämästä. Olemme vain haitaksi, riesaksi. Kuluttajina tarpeellisia kyllä pitämään talouden rattaita pyörimässä, mutta sekin vain tuhoaa enemmän, lisää ekokatastrofia.

Kun kirjojen lukeminen masensi, päädyin viihdyttämään itseäni surffailemalla netissä. Mutta eksyin ihan väärään paikkaan. Katselin Youtubesta syyskuun 11.tapahtumia New Yorkissa 2001. Katsoin, kun lentokone törmäsi pilvenpiirtäjään, miten ihmiset hyppäsivät ikkunoista kuolemaan, miten koko tornitalo romahti. Katsoin paniikkia, epätoivoa, katsoin Kymmenen uutiset siltä päivältä, miten Urpo Martikainen ja se toinen uutisankkuri yrittivät tulkita tapahtunutta. Päivää jolloin maailma muuttui toisenlaiseksi. Turvallisuus katosi, alkoi epävarmuuden ja terrorin aika.

Kyllästyttyäni katselemaan pilvenpiirtäjästä tippuvia ihmisiä, siirryin Romaniaan ja katselin diktaattori Nicolae Ceausescun viimeistä puhetta kansanjoukoille, mikä ei mennyt ihan putkeen. Kansa alkaa buuata, Ceusescu häkeltyy, mitä ihmettä, eivätkö ne rakastakaan minua,  vaimo Elena huutaa ohjeita viereltä. Lopulta kaikki päätyy pikaoikeudenkäyntiin ja teloitukseen.

Paha sai palkkansa, mutta vuosikymmenien aikana monet viattomat joutuivat kärsimään ja kuolemaan ennen sitä. Vieläkin muistan uutispätkiä romanialaisista lastenkodeista, missä lapset heijasivat tyhjin silmin sängyissään itseään edestakaisin saamatta koskaan osakseen toisen ihmisen kosketusta, lämpöä tai rakastavaa katsetta. He eivät oppineet edes puhumaan, kun kukaan ei koskaan puhunut heille.

Romanialaiset orpolapset tulivat mieleeni tiedemies Hararin kirjassaan kertomasta järkyttävästä apinakokeesta. Siinä apinanpoikaset erotettiin emostaan, kasvatettiin ilman kosketusta, hellyyttä, huonosti ravittuna. Kun nälkäinen apinanpoika kokeen lopuksi pistettiin valitsemaan, ottaako hän ruokaa robotilta vai meneekö pehmoisen, lämpimän apinaäitiä muistuttavan nuken syliin, mutta ei saa ruokaa, koeapinat valitsivat sylin. Mitähän niistä sylittömistä romanialaislapsista tuli, minkälaisiksi ihmisiksi kasvoivat?

Näitä juttuja lukiessa ja katsellessa ei oikein uni meinannut tulla. Tuntuu kuin happi loppuisi. Vaikea nähdä elämän mielekkyyttä. Vaikea katsoa tulevaisuutta avoimin positiivisin, toiveikkain mielin.

Kun vihdoin nukahdin, näin unta rotista. Heräsin siihen että yksi rotta viipotti ylitseni. Todellisuudessa se taisi olla meidän kissa.

Ajattelin, josko Hararin kirja päättyisi positiivisesti, antaisi toivoa tulevaan? Päätin vilkaista viimeisiä sivuja. Tulevaisuuden ismi on dataismi. ”Se horjuttaa tärkeintä auktoriteetin ja merkityksen lähdettämme ja enteilee valtavaa uskonnollista mullistusta, jonka kaltaista ei ole nähty sitten 1700-luvun. Locke, Humen ja Voltairen päivinä humanistit väittivät, että Jumala on inhmillisen mielikuvituksen tuote. Dataismi antaa nyt humanistien maistaa omaa lääkettään ja sanoo: Pitää paikkansa, Jumala on todellakin inhimillisen mielikuvituksen tuote, mutta inhimillinen mielikuvitus taas on biokemiallisten algoritmien tuote. 1700-luvulla humanismi syrjäytti Jumalan siirtymällä jumalakeskeisestä ihmiskeskeiseen maailmankuvaan. 2000-luvulla dataismi saattaa syrjäyttää ihmiset siirtymällä ihmiskeskeisestä dataistiseen näkemykseen.” Dataismi uhkaa tehdä Homo sapiensille sen, minkä homo Homo sapiens on tehnyt kaikille muille eläimille, kippaa meidät luomakunnan kruunun asemasta ja tuomitsee meidät tarpeettomiksi, kadotukseen ”mammuttien ja kiinalaisten jokidelfiinien seuraksi unohdukseen”.

No eipä tuonut oloon helpotusta tuo. Taidan etsiä helpotusta perinteisin menetelmin, marssin Alkoon ja ostan pullon pastista, muistelen menneitä.

Kun poika oli uhmaiässä, löysi akilleenkantapääni ja sanoi syyttävästi: ”Sinä olet täysin hyödytön!” Taisi olla oikeassa, ainakin samaa mieltä kuin Harari ja Kinnari. Mutta en minä vielä täysin tarpeeton ole. Minua tarvitaan pölyhuiskan jatkoksi, liikuttaman imuria, vaihtamaan lakanat, nostamaan keitetyt perunat liedeltä – ja välillä minua voi käyttää emotionaalisiin tarkoituksiin, voin olla omalle apinanpojalleni se ei-robottimainen äiti, se pehmeä ja lämmin.

Ja vielä yksi muisto menneestä. Kollegani ja ystäväni, jo edesmennyt, marssi työpaikamme, mainostoimiston tärkeilevän pikkupomon työhuoneeseen, joka oli iso ja hienosti sisustettu, tehty pönkittämään miehen asemaa ja egoa, ystäväni katseli huonetta ja tokaisi lopulta: ”On sulla hieno huone, mutta onko sulla idiksiä?” Asettui pikkupomo paikoilleen, hän oli ehkä pomo, mutta luova ihminen hän ei ollut, eikä sellaiseksi voinut tulla.

Samoin tekisi nyt mieli sanoa viisaalle tiedemies Hararille: ”Sinulla on hienoja teorioita ja voit olla oikeassakin, mutta oletko onnellinen?” 

Normaali

Rantasipi-hotellit

Loppukesällä tein pikavisiitin Keski-Suomeen, sinne mistä olen kotoisin. Yövyin Summassaaressa. Se on entinen Rantasipi-hotelli. Ihastuin paikkaan jälleen kerran. Vaikka saattaa olla, että ihastuksessa on mukana paljon nostalgiaa.

Summassaaren disco oli nuoruudessani se paikka, missä vietettiin perjantai ja lauantai illat. Muistan kerran oksentaneeni aulaan, ja muistan myös, kuinka siivosin sen. Se oli sitä Sinisten enkelien, Kuulalaakerien ja Ampiaisten aikakautta. Discossa soi Olivia Newton-Johnin Xanadu ja Fame, I’m gonna live forever, ja siltä se nuorena tuntuikin. Keski-iässä tuntemus on jo vähän toinen, on syntynyt epäilys, että ehkä en eläkään ikuisesti.

Rantasipi-ketjulla oli ihan oma strategiansa. Ne sijaitsivat luonnonkauniilla paikoilla, pois keskustoista. Summassaarikin sijaitsee noin 8-10 kilometrin päässä Saarijärven keskustasta kauniilla, kapean Haikankärjen harjun tuntumassa, puhdasvetisen järven rannalla. Rantasipien ideana oli, että asiakas tulee nauttimaan luonnosta hyvien palvelujen äärelle.

Minusta liikeidea kuulostaa nykypäivältä. Rantasipit taisivat olla edellä aikaansa. Luontoarvot ovat nousseet, ihmiset haluavat nauttia luonnosta, mutta eivät välttämättä yöpyä autiotuvassa vaan syödä valkeiden pöytäliinojen äärellä porsliilinilautasilta siikaa ja jakaa pullon viiniä. Mennä nukkumaan makuupussin sijaan puhtaisiin lakanoihin hyttysten ulottumattomiin.

Kävin aamu-uinnilla Summasjärvessä hotellin rannassa. Autio, puhdas hiekkaranta. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin tehnyt patikkaretken Linnan Liisaan 4,5 kilometriä tai Kusiaismäkeen 13 km. Harjulle oli rakennettu pitkät portaat. Niissä voisi tehdä porrastreenin. Oikeastaan tänne voisi tulla yhdistetylle kunto- ja ruskaretkelle.

Arkkitehtuuriltaan Summassaari on täydellistä 60-luvun lopun (vai 70-luvun alun) arkkitehtuuria. Punatiiltä, matalat katot, isot maisemaikkunat, kylpyhuoneessa vihreät kaakelit. Mutta sekin onnistuu olemaan niin lumoavaa! Erilaista ja autenttista. Huoneet olivat siistit ja myös niissä oli isot maisemaikkunat ulos luontoon. Ainoa miinus tulee lukulampun sijoittamisesta. Se oli isketty seinään suoraan sängyn yläpuolelle, vieläpä aika matalalle, niin että pää oli käytännöllisesti katsoen lampun sisässä. Lamppu pitäisi sijaita sängyn vierellä, ei yläpuolella, pienenä vinkkinä.

Nyt kun matkatoimistot ovat alkaneet järjestää etelän lomakohteisiin kuntoilumatkoja: lomamatkoja joiden ohjelmaa kuuluu ohjattua jumppaa, joogaa, kuntosalitreenjä, kotimaan hotellikohteet voisivat tehdä saman.

Jo nyt Summassaaressa järjestetään Kelan kuntoutusmatkoja, mutta tarkoitan sitä, että yksityinen, matkansa itse maksava ihminen voisi tulla ja rakentaa itselleen kuntoloman, joka sisältäisi sopivassa suhteessa sisätreeniä, ohjattua jumppaa ja venyttelyä, uintia ja kuntosalia sekä ulkoilua luonnossa patikoiden tai hiihtäen. Siihen sitten vielä päälle muutamat hoidot, hierontaa ja kauneushoitoja, iltaisin hyvää ruokaa ja juomaa, aamuisin ravitseva buffet.

Siinäpä täydellinen loma keski-ikäiselle rauhaa rakastavalle kotimaassa. Ehkäpä jo seuraavan syysloman meidän perhe viettää Summassaaressa kuntoillen ja ulkoillen. Ja ehkäpä illalla discossa soi jälleen Fame, I’m gonna live forever ja minä tilaan Sinisen enkelin.

Huoneeseen kömpiessäni en oksenna aulaan, lupaan sen.

Normaali

Kolikon toinen puoli on vihreämpi

Joka asiassa on joku hyvä puoli, kun oikein jaksaa kaivaa, sopeutua tai aikaa kuluu tarpeeksi kauan.

Kenkutti, kun kotoa paljastui yläkerrasta peräisin oleva vesivahinko, ja koti on sen takia sekaisin kuin Suomen sää.

Tavarat on siirretty keittiöstä ja eteisestä pois. Joka paikassa on joku nyssäkkä. Takit kasassa olohuoneen nurkassa. Samoin kissan vessa olohuoneessa. Tiskit pestään kylppärin lavuaarissa. Ostin pahvilautasia ja -mukeja, että ei tarvitsisi tiskata ollenkaan.

Jääkaappi on siirretty ruokasaliin, ruokasalin pöytä täynnä astioita, mikroaaltouuni, kahvinkeitin, leivänpaahdin. Ihan kuin olisimme retkellä sisätiloissa. Harmitti kun sauvasekoitin jäi jumiin keittiöön, enkä sitä sieltä enää saa, joten aamupalapirtelöt saavat odottaa.

Mutta on asiassa hyvätkin puolensa.

Minähän aina kitisen sitä, että en tykkää ruuanlaitosta. Aina pitää olla ruokaa laittamassa, ja pitäisi yrittää keksiä uusia, terveellisiä ja jänniä reseptejä. Nythän tästä pääsin! Edes kananmunaa ei voi paistaa. Tosin kekseliäs keksii keinot. Kananmunan voi keittää vedenkeittimessä. Vesi kiehumaan keittimeen ja kun kiehuu, kananmuna sinne. Antaa lillua 12 minuuttia siellä kuumassa vedessä, ja valmis!

Nyt voi ihan rauhassa ja hyvällä omallatunnolla ostaa perheelle jääkaapin täyteen eineksiä. Sieltä voi valita mieleisensä ja lämmittää mikrossa. Ja nyt tulee myös kaupungin ravintolatarjonta tutuksi. Eilen syötiin lounaaksi sushia ja päivällinen ostettiin Burger Kingistä. Seuraavaksi tilaan ruokaa Woltin kautta, jotain aasialaista. Tekee mieli kokeilla näitä uutuuksia, jotain dumplingeja, ja mitä näitä nyt on. Ramenkin on kokeilematta.

Lounastarjoukset ovat hyviä. Voi ostaa jonkun ravintolan lounastarjouksen take-away’nä ja lämmittää kotona päivälliseksi pojalle. Kunpa vielä vakuutusyhtiö korvaisi nämä lisääntyvät ruokakustannukset. Ehkä pitääkin ottaa kuitit vastedes talteen.

Eikä täällä oikeastaan voi edes siivota. Joka paikassa on niin paljon tavaraa, että ainoastaan makuuhuoneet ja kylppärin voi siivota. Niinpä olenkin keskittynyt niiden kaappien suursiivoukseen.

Vesivahingossa on siis puolensa. Nautin niin kauan kuin voin.

Tässä on vähän sama fiilis kuin paastotessa. Silloin suunnittelee, mitä syö heti kun voi. Minäkin katselen rauhallisin mielin ilman tekemisen ahdistusta lehtien reseptejä, ja pohdin, mitä tekisin ensimmäiseksi, kun keittiö on taas käytössä.

Mistä tuli mieleen, että paastoamiseen tämä aika kyllä olisi myös omiaan. Kesämöykystä pitäisi päästä eroon. Ja pakastimessa olisi vielä luulientä. Sillä eläisi ainakin viikon.

Se ollaan jo päätetty, mitä syödään, kun remontti on joskus ohi. Tehdään juustofondyy. Poika kyseli kesällä, että mitä se on. Siitä tuli idea, että juhlistetaan remontin päättymistä fondyyllä. Sitä olen syönyt edellisen kerran joskus viime vuosisadalla. Meillä oli oikein fondyy-pannukin. Ettei olisi ollut häälahja, peräti. Sen olen myynyt kirppiksellä jo aikoja sitten, mutta eihän siihen sellaista tarvita. paksupohjainen kattila riittää hyvin.

Mitä tästä opimme? Kolikon toinen puoli kannattaa tsekata. Voi olla kruuna klaavaa vihreämpi, tai toisin päin.

Normaali

Luuripuhelimista ja tatuoinneista

Syyssiivous – olen edellä aikaani, nythän on vasta loppukesä, ei suinkaan syksy – etenee. Nyt löytyi kaapin perukoilta vanha lankapuhelin. Vihreä. Niitähän oli olemassa kolme eri vaihtoehtoa: oli harmaita, viininpunaisia ja vihreitä, meillä siis vihreä. Vien sähkölaitekeräykseen.

Lankapuhelinaikaan puhelimeen vastatattiin monin eri tavoin. Muistan isän vastanneen ”Jaa,  haloo…” Äiti vastasi aina koko nimellään ”Alli Rautiainen” ja minä vastasin ”Rautiaisella, Minna puhelimessa”. Kun soitti lapsuuden kaverille, ja puhelimeen vastasi hänen isoveljensä, hän vastasi aina ” Täh?” Se oli varsin persoonallinen ja originelli tapa. Jotkut vastasivat kertaamalla oman puhelinnumeronsa. Muistan vielä lapsuudenkodin puhelinnumeron: 944 21652. Olisi aika outoa, jos nykyisin vastaisi kännykkään luettelemalla oman numeronsa.

Tykkäsin vastata puhelimeen. Aina sen soidessa ryntäsin vastaamaan ja sitten tärkeänä kailotin, ketä puhelimeen odotetaan. Kuulin juuri hauskan jutun veljentytöstä pienenä. Hän oli vastannut puhelimeen. Tyttö oli sanonut: ”Oota mää meen kakalle” ja jättänyt luurin killumaan seinälle – heillä oli sellainen seinäpuhelinversio lankapuhelimesta – ja jatkanut sitten kakalta palattuaan puhelua sujuvasti.

Tästä tuli taas mieleen nykyhetki ja puhelinmyyjät. Olen jostain syystä taas joutunut heidän hampaisiinsa. Lehtimyyjä soitti jälleen kerran. Mies kuuli rimpuiluni ja saatuani puhelun vihdoin päätökseen, ehdotti että ensi kerralla, kun puhelinmyyjä soittaa, hän voi huutaa vierestä: ”Ei se osaa lukea!” 

Lankapuhelimessa oli se hyvä puoli, että luuri pysyi näppärästi korvan ja olkapään välillä, kun päätä kallisti sopivasti sellaiseen mirjapyykkömäiseen kallistuskulmaan. Eihän se tietenkään ollut yhtä näppärää kun nappikuulokkeilla nykyään, mutta kuitenkin vapautti kädet muuhun toimintaan. Jos puhelu oli tylsänpuoleinen tai muuten vain pitkä tai kenties jonotti johonkin palveluun, puhelinpöydällä oli paperia ja kynä. Siinä oli kiva piirustella kaikenlaista, erilaisia geometrisiä kuvioita, kukkia, perspektiiviharjoitelmia tai harjoittaa omaa allekirjoitustaan ihastuksen sukunimellä varustettuna. Lopputulos oli sellainen sekasotku, sottapaperi.

Hellekesänä on paljastanut pintaa, ja on tullut havaituksi, kuinka yleisiä tatuoinnit ovatkaan. Tuntuu että yksi ikäluokka on tapetoitu kokonaan erilaisin kuvioihin. Heidän ihonsa muistuttaa niitä lankapuhelimen ääressä tehtyjä suttupapereita, on monenmoista geometrista kuviota, kukkaa, nimeä ja muuta. Yhdenkin miehen kalju pää oli täynnä kuvioita, oli kuin olisi musteella virkattu myssy päähään. Tekisi mieli kysyä, kaduttaako koskaan?

Mutta ehkä ei. Tai sitten: pitäähän ihmisellä olla katumisen aihetta. Mikä elämä se sellainen on, jos ei mitään kaduttavaa löydy? Elämätön. Mutta mieluummin itse kadun vaikka tekemättä jättämisiä kuin musteella virkattuja myssyjä päässä.

Virkkaaminen on muuten kivaa.

Normaali

Ei enää yksiäkään leggingsejä

Siirryin siivoamaan vaatekaappeja. Olen huomannut että tässä kohtaa vuotta kannattaa käydä läpi vaatevarastot. Kesän aikana unohtaa, mitä omistaa. Kesällä päällä on yleensä aina samat vaatteet, ne jotka kesän alussa sattuivat päällä olemaan. Jostain syystä siitä vaateparresta kehkeytyy lempivaate, jossa viihtyy koko kesän. Syksyn tullen en enää muista, mitä minulla vaatekaapissa syksyä ja talvea ja normaalielämää varten on. Siis on hyvä käydä kaikki läpi, ja samalla siivota pois pieneksi muuttuneet tai ne ikuisuusvaatteet, jotka vuodesta toiseen ovat kaapissa, mutta joita ei jostain syystä käytä.

Operaation kuluessa tulin siihen tulokseen, että minun ei enää ikinäkoskaan tarvitse ostaa leggingsejä. Niitä löytyy punaiset, leopardit, kultaiset, parit mustat ja valkoiset, maastonvihreät sekä sitten vielä tietenkin urheiluleggingsit, kahdet sellaiset. Toppejakin olen jostain syystä ostanut kaikkia mahdollisia värisävyjä, vaikka en erityisesti edes käytä toppeja. Nähtävästi olen joskus käyttänyt.

Koskaan ei enää tule tarvetta ostaa laamakerrastoja. Miten ihmeessä ja missä vaiheessa olen ostanut niin monta? Ihmettelen. Myöskään en tarvitse yhtään uutta mustaa mekkoa. Niitä on eri pituuksia ja eri materiaaleista ja jopa eri koossa. Voin lihoa tai laihtua, aina löytyy sopiva musta mekko!

Onneksi vaatekaappini on pieni. Nykyisinhän naisilla on käytössä vaatehuoneet, eli ihan eri tavalla tilaa vaatteille. Se on huono juttu, koska se mahdollistaa lisäostamisen. Minulla on pari kaappia, tila rajallinen, joten jos ostan jotain, jostain on luovuttava, pistettävä kiertoon. Olisi katastrofaalista jos minulla olisi kokonainen huone vaatteille!

Eteisessä on pitkä tanko takeille ja sen huomaa. Takkeja minulla on eniten. Mutta perustelen sitä sillä, että Suomen sää on niin monivivahteinen, joka säähän tarvitaan omanlaisensa. Kahdesta takista luovuin tässä siivouksessa. Molemmat olivat kirppislöytöjä, toinen jo kahdeksan vuotta sitten ostettu, itse asiassa tosi hyvä, pitkä parka, mutta hyvin slimmi malli ja jo pari vuotta ollut käyttämättä, kun ryhtyi kinnaamaan keskivartalon kohdilta. Toisen ostin viime kesänä Marienhamista, vanhan ruskean nahkatakin. Sitä en ole pitänyt kuin matkan Marienhamista kotiin. Vaikka onkin siisti ja hipsterille omiaan, keski-ikäinen näyttää siinä naispuoliselta Irwin Goodmanilta. Ei hyvä, kiertoon.

Olen kyllä hieman pettynyt itseeni. Monta vuotta ylevänä ihanteena on ollut vaatekaappi, missä ei olisi yhtään turhaa vaatetta. Olisi vain muutama luottovaate, joita kaikkia käyttäisin. Joissa näyttäisi ja tuntuisi hyvältä. Ei mitään röntsiä remppapaitoja, ei liian pieniä tai suuria, ei sitten-kun-vaatteita, ei parittomia sukkia, ei kutittavia neuleita, eikä harmaantuneita alusvaatteita. Mutta ei. Kaikkea tuota löytyy.

Pitänee kirjoittaa lompakkoon lappu: älä osta, et tarvitse, mihin meinaat laittaa?

Tätä samaa yltäkylläisyyttä tuli mietittyä jo kesällä, kun kokosimme pihavajaa. Se ostettiin pihakalusteille. Vuosien varrella ulkokalusteita oli kertynyt sen verran, että eivät enää mahtuneet mihinkään talvisäilöön, piti siis rakentaa niille oma varasto. Olisiko ollut fiksumpaa luopua osasta pihakalusteita sen sijaan? Miksi ostamme niin paljon, että sitten meidän tarvitsee ostaa lisää varastotilaa, mihin kaikki hankkimamme mahtuisi? Ja emme edes muista, mitä meillä on. Äsken löysin kaapista uudet harmaat housut. En muistanut niitä ostaneeni.

Normaali

Jatkoa edelliseen

Kyllästyin taivaskaton maalaamiseen ja päätin välityönä siivota kirjahyllyn. Sieltä tipahti kirjojen välistä kauan sitten minut hyvin tuntevalta ystävältä saamani kortti. Kortissa on piirroskuva tytöstä, ja tytön paidassa teksti: ”Save me from what I want.” Kortin toiselle puolelle ystävä oli kirjoittanut: ”Hyvää ystävänpäivää juuri sellaisena kuin olet!” 

Tuntuu kuin taivaan enkelit olisivat pudottaneet kortin eteeni juuri tänä epätoivon hetkenä. Ei olisi parempaan kohtaa voinut tulla! Nyt laitan kortin näkyvälle paikalle, että näen sen aina. Melkein tekisi mieli tatuoida teksti itseeni.

Minulla on neljä johtolausetta elämässäni. Kahvimukin teksti ”Do more of what makes you happy” kannustaa tekemään niitä asioita, jotka tuottavat minulle onnellisuutta ja iloa.

Kirjahyllystä tipahtanut kortin teksti hillitsee haluamista, tuo harkintaa.

Omakeksimäni ”Elä nyt niin olet elänyt” rohkaisee elämään tässä hetkessä, ei menneessä tai tulevassa.

Ja viimeisin, viime keväänä syntynyt ajatus: ”Kuljen kohti omaa päämäärääni” muistuttaa minua siitä, että meillä jokaisella on oma tie kuljettavana. Tehtävämme on kehittyä ja kasvaa, tulla parhaaksi versioiksi omasta itsestämme. Siinä elämäntehtävässä ei kannata vilkuilla sivuille, verrata itseä muihin. Jokaisella on omat haasteensa, ala-ja ylämäkensä, kehittymisen paikkansa niin kuin loisteensa, on paras keskittyä omaansa. Ja aina ajatella: The best is yet to come.

Nyt aion noudattaa kahvimukin tekstiä, tehdä jotakin, mikä tekee minut onnelliseksi. Laitan vaelluskengät jalkaan, otan kävelysauvat käteen ja lähden pitkälle kävelylenkille peltojen keskelle maalaismaisemaan. En ajattele mitään, annan ajatusten virrata vapaasti, katselen pilviä, enkä välitä siitä että en osaa maalata niitä kattoon. Voinhan aina nostaa katseeni ja nähdä ne ihan aitoina, alati muuttuvina ja kauniina.

Normaali