Firman juhlat ja kihlajaiset

Olisi tänään firman juhlat. Perustettu 30 vuotta sitten. Olin muistaakseni työntekijä nro 7 tai 9. Se oli henkilökohtaisen elämäni merkityksellisimpiä työpaikkoja. Yhä edelleen elämässäni on ihmisiä tuolta ajalta. Eikä tietenkään vähäisimpänä oma mieheni, joka oli sattumalta käymässä toimistossa, kun minä tulin sinne työpaikkahaastatteluun. Minä en tulevaa miestäni silloin bongannut, olin varmasti aika hermostunut tilanteesta, parikymppinen tyttö maalta pääkaupungissa, mutta hän oli minut noteerannut.

Sain työpaikan, en tosin ansioideni takia, eihän niitä ollutkaan, edellisessä kuussa olin valmistunut kauppaopistosta, sain työpaikan koska puhuin murretta ja olin ihan kelvollisen näköinen. Pojat etsivät mainostoimistonsa respaan vieraita vastaanottamaan ja puhelimeen vastaamaan nättiä tyttöä, joka vastaisi puhelimeen jollakin junttimurteella. Niinpä sain paikan.

Työpaikkahaastattelu oli erikoinen. Menimme ravintola Hulluun Kukkoon syömään ja juomaan pitkän kaavan mukaan. Ja sen jälkeen vielä porukalla jatkoille pomon asunnolle Neitsytpolulle. Oli siinä maalaistytölle menossa ihmettelemistä. Heräsin aamulla sohvalta ja tuumin että mitenkähän kävi, sainko työpaikan.

Mitään sopimatonta illan ja yön aikana ei tapahtunut. Minuun ei ”kajottu”, joten mitään häshtägmiituu-juttua tästä ei saa. Se oli vain sellaista juppikauden bailausta. Ehkä halusivat testata huumorintajuani ja sopivuutta mainosalalle, joka oli kyllä aika kostea ala silloin. Paljon juhlia, pitkiä lounaita ja erilaisia kissanristiäisiä.

Oi niitä aikoja!

En aio mennä firman 30-v. juhliin tänään. Vaikka ehkä pitäisi. Olen vähän huono ”luokkakokousihminen”. Firmassa on 30 vuoden aikana ollut töissä satoja ihmisiä, niiden alun kymmenen ihmisen jälkeen, joiden joukkoon minä kuuluin. Juhlissa olisi paljon ihmisiä joita en muista tai en edes tunne. Tuntisin oloni kiusaantuneeksi ja vaivautuneeksi. Syyttä tietenkin, mutta silti.

Pidämme samaan aikaan ”rouvien” kanssa omat vaimovarjot. Menemme illallisristeilylle.

Työpaikkahaastattelu oli kesäkuussa, ja heinäkuussa aloitin työt. Puolen vuoden päästä, loppiaisena,  tapasin mieheni ravintola Kaarle IX:ssa ja aloimme seurustella. Neljä vuotta siitä, menimme kihloihin Pariisissa Pyhän Sydämen kirkossa, Sacre Coeurissa. Se oli 1.9.1994. Huomenna siitä on 25 vuotta.

Normaali

Ihminen on tarpeeton

Olen möyrinyt viime viikot henkisesti liian matalissa vesissä. En ollenkaan niissä kirkkaissa, syvissa vesissä, missä on kiva polskia, vaan sellaisissa mutaisissa ryteiköissä, missä ei näe eteen päin, ei edes omia varpaitaan, saati rakasta napaansa.

Yleensä dyykkaan keväällä. Käpyrauhaseni ei ennätä tuottaa endorfiinejä siinä määrin kun olisi tarpeellista auringon valon yhtäkkiä lisääntyessä. Syksyisin olen parhaimmillani. Ehkäpä tämä oudon lämmin ja aurinkoinen kesä on saanut pääni ja hormonituotantoni sekaisin. Ehkä geeniperimäni on peräisin synkistä savutuvista, enkä kestä valoisia saleja. Elimistöni tarvitsee huonoa säätä ja pimeää.

Tai sitten minulla on vain keski-iän kriisi.

Olen saanut tuntemuksiini ja eksistentiaaliseen kriisiini lisää pökköä lehdistä ja kirjoista. Miten onkaan osunut silmiin artikkeleita, kirjoja ja filminpätkiä, jotka ovat olleet bensaa alakuloisille tuntemuksilleni.

Ari Kinnari kirjoitti Helsinsin sanomissa lauantaina 25.8. loistavan kolumnin ”Vinkkejä keski-ikäisen läheisille”. Osui ja upposi, kyllä nauratti, oli niin omaa elämää: ”Kyky olla läsnä heikkenee, kun ajatus ja virtsa karkailevat”. Tai: ”Keski-ikäisen päivän voi pelastaa kysymällä neuvoa, vaikka siitä ei olisikaan apua. Tilaisuus päteä saa keski-ikäisen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi.”

Siinä Kinnari osui asian ytimeen: tarpeellisuuden tunteeseen. Samasta asiasta puhuu ja kirjoittaa tiedemies Yuval Harari, jolta on juuri tullut uusi kirja 21 oppituntia maailman tilasta. En ole lukenut, sen sijaan lainasin kirjaston bestseller-hyllystä hänen edellisen kirjansa Homo Deus, Huomisen lyhyt historia.

Hyvä kirja, mutta huono masentuneelle. Olo ei juuri kohene, jos aamuyöstä ei saa unta ja lukee kirjaa, joka piirtää kuvaa ihmiskunnan historiasta ei kovin mairittelevin sanoin. Lyhyesti sanoen kaikki alkoi mennä pieleen siinä vaiheessa, kun ihminen keksi maatalouden. Siinä kohtaa ihminen otti paikkansa muita parempana, luomakunnan kruununa, joka saa alistaa eläimet ja luonnon omaan käyttöönsä. Sitä ennen, keräilyaikana, ihminen oli elänyt sopusoinnussa luonnon ja eläinten kanssa, paratiisissa.

Teistiset uskonnot syntyivät samaan syssyyn tukemaan ihmisen käsitystä itsestään muita parempana. Koska ihmiselle keksittiin sielu, eläimelle ei sitä suotu, ihmisen elämä ajateltiin olevan arvokkaampaa. Harari ei usko sielun olemassaoloon. Ihmisen vapaata tahtoa ei ole, ei pysyvää minää. Maailmankaikkeudella ja ihmisen elämällä ei ole tarkoitusta. Ei ole mitään suurta kertomusta, Jumalaa. ”Se on totuus. Koeta kestää” sanoo Harari.

Ihminen kokee olevansa nykyisessa maailmassa tarpeeton. Enää edes yhteiskunta ei ole kiinnostunut tavallisen ihmisen tarpeettomasta elämästä. Olemme vain haitaksi, riesaksi. Kuluttajina tarpeellisia kyllä pitämään talouden rattaita pyörimässä, mutta sekin vain tuhoaa enemmän, lisää ekokatastrofia.

Kun kirjojen lukeminen masensi, päädyin viihdyttämään itseäni surffailemalla netissä. Mutta eksyin ihan väärään paikkaan. Katselin Youtubesta syyskuun 11.tapahtumia New Yorkissa 2001. Katsoin, kun lentokone törmäsi pilvenpiirtäjään, miten ihmiset hyppäsivät ikkunoista kuolemaan, miten koko tornitalo romahti. Katsoin paniikkia, epätoivoa, katsoin Kymmenen uutiset siltä päivältä, miten Urpo Martikainen ja se toinen uutisankkuri yrittivät tulkita tapahtunutta. Päivää jolloin maailma muuttui toisenlaiseksi. Turvallisuus katosi, alkoi epävarmuuden ja terrorin aika.

Kyllästyttyäni katselemaan pilvenpiirtäjästä tippuvia ihmisiä, siirryin Romaniaan ja katselin diktaattori Nicolae Ceausescun viimeistä puhetta kansanjoukoille, mikä ei mennyt ihan putkeen. Kansa alkaa buuata, Ceusescu häkeltyy, mitä ihmettä, eivätkö ne rakastakaan minua,  vaimo Elena huutaa ohjeita viereltä. Lopulta kaikki päätyy pikaoikeudenkäyntiin ja teloitukseen.

Paha sai palkkansa, mutta vuosikymmenien aikana monet viattomat joutuivat kärsimään ja kuolemaan ennen sitä. Vieläkin muistan uutispätkiä romanialaisista lastenkodeista, missä lapset heijasivat tyhjin silmin sängyissään itseään edestakaisin saamatta koskaan osakseen toisen ihmisen kosketusta, lämpöä tai rakastavaa katsetta. He eivät oppineet edes puhumaan, kun kukaan ei koskaan puhunut heille.

Romanialaiset orpolapset tulivat mieleeni tiedemies Hararin kirjassaan kertomasta järkyttävästä apinakokeesta. Siinä apinanpoikaset erotettiin emostaan, kasvatettiin ilman kosketusta, hellyyttä, huonosti ravittuna. Kun nälkäinen apinanpoika kokeen lopuksi pistettiin valitsemaan, ottaako hän ruokaa robotilta vai meneekö pehmoisen, lämpimän apinaäitiä muistuttavan nuken syliin, mutta ei saa ruokaa, koeapinat valitsivat sylin. Mitähän niistä sylittömistä romanialaislapsista tuli, minkälaisiksi ihmisiksi kasvoivat?

Näitä juttuja lukiessa ja katsellessa ei oikein uni meinannut tulla. Tuntuu kuin happi loppuisi. Vaikea nähdä elämän mielekkyyttä. Vaikea katsoa tulevaisuutta avoimin positiivisin, toiveikkain mielin.

Kun vihdoin nukahdin, näin unta rotista. Heräsin siihen että yksi rotta viipotti ylitseni. Todellisuudessa se taisi olla meidän kissa.

Ajattelin, josko Hararin kirja päättyisi positiivisesti, antaisi toivoa tulevaan? Päätin vilkaista viimeisiä sivuja. Tulevaisuuden ismi on dataismi. ”Se horjuttaa tärkeintä auktoriteetin ja merkityksen lähdettämme ja enteilee valtavaa uskonnollista mullistusta, jonka kaltaista ei ole nähty sitten 1700-luvun. Locke, Humen ja Voltairen päivinä humanistit väittivät, että Jumala on inhmillisen mielikuvituksen tuote. Dataismi antaa nyt humanistien maistaa omaa lääkettään ja sanoo: Pitää paikkansa, Jumala on todellakin inhimillisen mielikuvituksen tuote, mutta inhimillinen mielikuvitus taas on biokemiallisten algoritmien tuote. 1700-luvulla humanismi syrjäytti Jumalan siirtymällä jumalakeskeisestä ihmiskeskeiseen maailmankuvaan. 2000-luvulla dataismi saattaa syrjäyttää ihmiset siirtymällä ihmiskeskeisestä dataistiseen näkemykseen.” Dataismi uhkaa tehdä Homo sapiensille sen, minkä homo Homo sapiens on tehnyt kaikille muille eläimille, kippaa meidät luomakunnan kruunun asemasta ja tuomitsee meidät tarpeettomiksi, kadotukseen ”mammuttien ja kiinalaisten jokidelfiinien seuraksi unohdukseen”.

No eipä tuonut oloon helpotusta tuo. Taidan etsiä helpotusta perinteisin menetelmin, marssin Alkoon ja ostan pullon pastista, muistelen menneitä.

Kun poika oli uhmaiässä, löysi akilleenkantapääni ja sanoi syyttävästi: ”Sinä olet täysin hyödytön!” Taisi olla oikeassa, ainakin samaa mieltä kuin Harari ja Kinnari. Mutta en minä vielä täysin tarpeeton ole. Minua tarvitaan pölyhuiskan jatkoksi, liikuttaman imuria, vaihtamaan lakanat, nostamaan keitetyt perunat liedeltä – ja välillä minua voi käyttää emotionaalisiin tarkoituksiin, voin olla omalle apinanpojalleni se ei-robottimainen äiti, se pehmeä ja lämmin.

Ja vielä yksi muisto menneestä. Kollegani ja ystäväni, jo edesmennyt, marssi työpaikamme, mainostoimiston tärkeilevän pikkupomon työhuoneeseen, joka oli iso ja hienosti sisustettu, tehty pönkittämään miehen asemaa ja egoa, ystäväni katseli huonetta ja tokaisi lopulta: ”On sulla hieno huone, mutta onko sulla idiksiä?” Asettui pikkupomo paikoilleen, hän oli ehkä pomo, mutta luova ihminen hän ei ollut, eikä sellaiseksi voinut tulla.

Samoin tekisi nyt mieli sanoa viisaalle tiedemies Hararille: ”Sinulla on hienoja teorioita ja voit olla oikeassakin, mutta oletko onnellinen?” 

Normaali

Rantasipi-hotellit

Loppukesällä tein pikavisiitin Keski-Suomeen, sinne mistä olen kotoisin. Yövyin Summassaaressa. Se on entinen Rantasipi-hotelli. Ihastuin paikkaan jälleen kerran. Vaikka saattaa olla, että ihastuksessa on mukana paljon nostalgiaa.

Summassaaren disco oli nuoruudessani se paikka, missä vietettiin perjantai ja lauantai illat. Muistan kerran oksentaneeni aulaan, ja muistan myös, kuinka siivosin sen. Se oli sitä Sinisten enkelien, Kuulalaakerien ja Ampiaisten aikakautta. Discossa soi Olivia Newton-Johnin Xanadu ja Fame, I’m gonna live forever, ja siltä se nuorena tuntuikin. Keski-iässä tuntemus on jo vähän toinen, on syntynyt epäilys, että ehkä en eläkään ikuisesti.

Rantasipi-ketjulla oli ihan oma strategiansa. Ne sijaitsivat luonnonkauniilla paikoilla, pois keskustoista. Summassaarikin sijaitsee noin 8-10 kilometrin päässä Saarijärven keskustasta kauniilla, kapean Haikankärjen harjun tuntumassa, puhdasvetisen järven rannalla. Rantasipien ideana oli, että asiakas tulee nauttimaan luonnosta hyvien palvelujen äärelle.

Minusta liikeidea kuulostaa nykypäivältä. Rantasipit taisivat olla edellä aikaansa. Luontoarvot ovat nousseet, ihmiset haluavat nauttia luonnosta, mutta eivät välttämättä yöpyä autiotuvassa vaan syödä valkeiden pöytäliinojen äärellä porsliilinilautasilta siikaa ja jakaa pullon viiniä. Mennä nukkumaan makuupussin sijaan puhtaisiin lakanoihin hyttysten ulottumattomiin.

Kävin aamu-uinnilla Summasjärvessä hotellin rannassa. Autio, puhdas hiekkaranta. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin tehnyt patikkaretken Linnan Liisaan 4,5 kilometriä tai Kusiaismäkeen 13 km. Harjulle oli rakennettu pitkät portaat. Niissä voisi tehdä porrastreenin. Oikeastaan tänne voisi tulla yhdistetylle kunto- ja ruskaretkelle.

Arkkitehtuuriltaan Summassaari on täydellistä 60-luvun lopun (vai 70-luvun alun) arkkitehtuuria. Punatiiltä, matalat katot, isot maisemaikkunat, kylpyhuoneessa vihreät kaakelit. Mutta sekin onnistuu olemaan niin lumoavaa! Erilaista ja autenttista. Huoneet olivat siistit ja myös niissä oli isot maisemaikkunat ulos luontoon. Ainoa miinus tulee lukulampun sijoittamisesta. Se oli isketty seinään suoraan sängyn yläpuolelle, vieläpä aika matalalle, niin että pää oli käytännöllisesti katsoen lampun sisässä. Lamppu pitäisi sijaita sängyn vierellä, ei yläpuolella, pienenä vinkkinä.

Nyt kun matkatoimistot ovat alkaneet järjestää etelän lomakohteisiin kuntoilumatkoja: lomamatkoja joiden ohjelmaa kuuluu ohjattua jumppaa, joogaa, kuntosalitreenjä, kotimaan hotellikohteet voisivat tehdä saman.

Jo nyt Summassaaressa järjestetään Kelan kuntoutusmatkoja, mutta tarkoitan sitä, että yksityinen, matkansa itse maksava ihminen voisi tulla ja rakentaa itselleen kuntoloman, joka sisältäisi sopivassa suhteessa sisätreeniä, ohjattua jumppaa ja venyttelyä, uintia ja kuntosalia sekä ulkoilua luonnossa patikoiden tai hiihtäen. Siihen sitten vielä päälle muutamat hoidot, hierontaa ja kauneushoitoja, iltaisin hyvää ruokaa ja juomaa, aamuisin ravitseva buffet.

Siinäpä täydellinen loma keski-ikäiselle rauhaa rakastavalle kotimaassa. Ehkäpä jo seuraavan syysloman meidän perhe viettää Summassaaressa kuntoillen ja ulkoillen. Ja ehkäpä illalla discossa soi jälleen Fame, I’m gonna live forever ja minä tilaan Sinisen enkelin.

Huoneeseen kömpiessäni en oksenna aulaan, lupaan sen.

Normaali

Kolikon toinen puoli on vihreämpi

Joka asiassa on joku hyvä puoli, kun oikein jaksaa kaivaa, sopeutua tai aikaa kuluu tarpeeksi kauan.

Kenkutti, kun kotoa paljastui yläkerrasta peräisin oleva vesivahinko, ja koti on sen takia sekaisin kuin Suomen sää.

Tavarat on siirretty keittiöstä ja eteisestä pois. Joka paikassa on joku nyssäkkä. Takit kasassa olohuoneen nurkassa. Samoin kissan vessa olohuoneessa. Tiskit pestään kylppärin lavuaarissa. Ostin pahvilautasia ja -mukeja, että ei tarvitsisi tiskata ollenkaan.

Jääkaappi on siirretty ruokasaliin, ruokasalin pöytä täynnä astioita, mikroaaltouuni, kahvinkeitin, leivänpaahdin. Ihan kuin olisimme retkellä sisätiloissa. Harmitti kun sauvasekoitin jäi jumiin keittiöön, enkä sitä sieltä enää saa, joten aamupalapirtelöt saavat odottaa.

Mutta on asiassa hyvätkin puolensa.

Minähän aina kitisen sitä, että en tykkää ruuanlaitosta. Aina pitää olla ruokaa laittamassa, ja pitäisi yrittää keksiä uusia, terveellisiä ja jänniä reseptejä. Nythän tästä pääsin! Edes kananmunaa ei voi paistaa. Tosin kekseliäs keksii keinot. Kananmunan voi keittää vedenkeittimessä. Vesi kiehumaan keittimeen ja kun kiehuu, kananmuna sinne. Antaa lillua 12 minuuttia siellä kuumassa vedessä, ja valmis!

Nyt voi ihan rauhassa ja hyvällä omallatunnolla ostaa perheelle jääkaapin täyteen eineksiä. Sieltä voi valita mieleisensä ja lämmittää mikrossa. Ja nyt tulee myös kaupungin ravintolatarjonta tutuksi. Eilen syötiin lounaaksi sushia ja päivällinen ostettiin Burger Kingistä. Seuraavaksi tilaan ruokaa Woltin kautta, jotain aasialaista. Tekee mieli kokeilla näitä uutuuksia, jotain dumplingeja, ja mitä näitä nyt on. Ramenkin on kokeilematta.

Lounastarjoukset ovat hyviä. Voi ostaa jonkun ravintolan lounastarjouksen take-away’nä ja lämmittää kotona päivälliseksi pojalle. Kunpa vielä vakuutusyhtiö korvaisi nämä lisääntyvät ruokakustannukset. Ehkä pitääkin ottaa kuitit vastedes talteen.

Eikä täällä oikeastaan voi edes siivota. Joka paikassa on niin paljon tavaraa, että ainoastaan makuuhuoneet ja kylppärin voi siivota. Niinpä olenkin keskittynyt niiden kaappien suursiivoukseen.

Vesivahingossa on siis puolensa. Nautin niin kauan kuin voin.

Tässä on vähän sama fiilis kuin paastotessa. Silloin suunnittelee, mitä syö heti kun voi. Minäkin katselen rauhallisin mielin ilman tekemisen ahdistusta lehtien reseptejä, ja pohdin, mitä tekisin ensimmäiseksi, kun keittiö on taas käytössä.

Mistä tuli mieleen, että paastoamiseen tämä aika kyllä olisi myös omiaan. Kesämöykystä pitäisi päästä eroon. Ja pakastimessa olisi vielä luulientä. Sillä eläisi ainakin viikon.

Se ollaan jo päätetty, mitä syödään, kun remontti on joskus ohi. Tehdään juustofondyy. Poika kyseli kesällä, että mitä se on. Siitä tuli idea, että juhlistetaan remontin päättymistä fondyyllä. Sitä olen syönyt edellisen kerran joskus viime vuosisadalla. Meillä oli oikein fondyy-pannukin. Ettei olisi ollut häälahja, peräti. Sen olen myynyt kirppiksellä jo aikoja sitten, mutta eihän siihen sellaista tarvita. paksupohjainen kattila riittää hyvin.

Mitä tästä opimme? Kolikon toinen puoli kannattaa tsekata. Voi olla kruuna klaavaa vihreämpi, tai toisin päin.

Normaali

Luuripuhelimista ja tatuoinneista

Syyssiivous – olen edellä aikaani, nythän on vasta loppukesä, ei suinkaan syksy – etenee. Nyt löytyi kaapin perukoilta vanha lankapuhelin. Vihreä. Niitähän oli olemassa kolme eri vaihtoehtoa: oli harmaita, viininpunaisia ja vihreitä, meillä siis vihreä. Vien sähkölaitekeräykseen.

Lankapuhelinaikaan puhelimeen vastatattiin monin eri tavoin. Muistan isän vastanneen ”Jaa,  haloo…” Äiti vastasi aina koko nimellään ”Alli Rautiainen” ja minä vastasin ”Rautiaisella, Minna puhelimessa”. Kun soitti lapsuuden kaverille, ja puhelimeen vastasi hänen isoveljensä, hän vastasi aina ” Täh?” Se oli varsin persoonallinen ja originelli tapa. Jotkut vastasivat kertaamalla oman puhelinnumeronsa. Muistan vielä lapsuudenkodin puhelinnumeron: 944 21652. Olisi aika outoa, jos nykyisin vastaisi kännykkään luettelemalla oman numeronsa.

Tykkäsin vastata puhelimeen. Aina sen soidessa ryntäsin vastaamaan ja sitten tärkeänä kailotin, ketä puhelimeen odotetaan. Kuulin juuri hauskan jutun veljentytöstä pienenä. Hän oli vastannut puhelimeen. Tyttö oli sanonut: ”Oota mää meen kakalle” ja jättänyt luurin killumaan seinälle – heillä oli sellainen seinäpuhelinversio lankapuhelimesta – ja jatkanut sitten kakalta palattuaan puhelua sujuvasti.

Tästä tuli taas mieleen nykyhetki ja puhelinmyyjät. Olen jostain syystä taas joutunut heidän hampaisiinsa. Lehtimyyjä soitti jälleen kerran. Mies kuuli rimpuiluni ja saatuani puhelun vihdoin päätökseen, ehdotti että ensi kerralla, kun puhelinmyyjä soittaa, hän voi huutaa vierestä: ”Ei se osaa lukea!” 

Lankapuhelimessa oli se hyvä puoli, että luuri pysyi näppärästi korvan ja olkapään välillä, kun päätä kallisti sopivasti sellaiseen mirjapyykkömäiseen kallistuskulmaan. Eihän se tietenkään ollut yhtä näppärää kun nappikuulokkeilla nykyään, mutta kuitenkin vapautti kädet muuhun toimintaan. Jos puhelu oli tylsänpuoleinen tai muuten vain pitkä tai kenties jonotti johonkin palveluun, puhelinpöydällä oli paperia ja kynä. Siinä oli kiva piirustella kaikenlaista, erilaisia geometrisiä kuvioita, kukkia, perspektiiviharjoitelmia tai harjoittaa omaa allekirjoitustaan ihastuksen sukunimellä varustettuna. Lopputulos oli sellainen sekasotku, sottapaperi.

Hellekesänä on paljastanut pintaa, ja on tullut havaituksi, kuinka yleisiä tatuoinnit ovatkaan. Tuntuu että yksi ikäluokka on tapetoitu kokonaan erilaisin kuvioihin. Heidän ihonsa muistuttaa niitä lankapuhelimen ääressä tehtyjä suttupapereita, on monenmoista geometrista kuviota, kukkaa, nimeä ja muuta. Yhdenkin miehen kalju pää oli täynnä kuvioita, oli kuin olisi musteella virkattu myssy päähään. Tekisi mieli kysyä, kaduttaako koskaan?

Mutta ehkä ei. Tai sitten: pitäähän ihmisellä olla katumisen aihetta. Mikä elämä se sellainen on, jos ei mitään kaduttavaa löydy? Elämätön. Mutta mieluummin itse kadun vaikka tekemättä jättämisiä kuin musteella virkattuja myssyjä päässä.

Virkkaaminen on muuten kivaa.

Normaali

Ei enää yksiäkään leggingsejä

Siirryin siivoamaan vaatekaappeja. Olen huomannut että tässä kohtaa vuotta kannattaa käydä läpi vaatevarastot. Kesän aikana unohtaa, mitä omistaa. Kesällä päällä on yleensä aina samat vaatteet, ne jotka kesän alussa sattuivat päällä olemaan. Jostain syystä siitä vaateparresta kehkeytyy lempivaate, jossa viihtyy koko kesän. Syksyn tullen en enää muista, mitä minulla vaatekaapissa syksyä ja talvea ja normaalielämää varten on. Siis on hyvä käydä kaikki läpi, ja samalla siivota pois pieneksi muuttuneet tai ne ikuisuusvaatteet, jotka vuodesta toiseen ovat kaapissa, mutta joita ei jostain syystä käytä.

Operaation kuluessa tulin siihen tulokseen, että minun ei enää ikinäkoskaan tarvitse ostaa leggingsejä. Niitä löytyy punaiset, leopardit, kultaiset, parit mustat ja valkoiset, maastonvihreät sekä sitten vielä tietenkin urheiluleggingsit, kahdet sellaiset. Toppejakin olen jostain syystä ostanut kaikkia mahdollisia värisävyjä, vaikka en erityisesti edes käytä toppeja. Nähtävästi olen joskus käyttänyt.

Koskaan ei enää tule tarvetta ostaa laamakerrastoja. Miten ihmeessä ja missä vaiheessa olen ostanut niin monta? Ihmettelen. Myöskään en tarvitse yhtään uutta mustaa mekkoa. Niitä on eri pituuksia ja eri materiaaleista ja jopa eri koossa. Voin lihoa tai laihtua, aina löytyy sopiva musta mekko!

Onneksi vaatekaappini on pieni. Nykyisinhän naisilla on käytössä vaatehuoneet, eli ihan eri tavalla tilaa vaatteille. Se on huono juttu, koska se mahdollistaa lisäostamisen. Minulla on pari kaappia, tila rajallinen, joten jos ostan jotain, jostain on luovuttava, pistettävä kiertoon. Olisi katastrofaalista jos minulla olisi kokonainen huone vaatteille!

Eteisessä on pitkä tanko takeille ja sen huomaa. Takkeja minulla on eniten. Mutta perustelen sitä sillä, että Suomen sää on niin monivivahteinen, joka säähän tarvitaan omanlaisensa. Kahdesta takista luovuin tässä siivouksessa. Molemmat olivat kirppislöytöjä, toinen jo kahdeksan vuotta sitten ostettu, itse asiassa tosi hyvä, pitkä parka, mutta hyvin slimmi malli ja jo pari vuotta ollut käyttämättä, kun ryhtyi kinnaamaan keskivartalon kohdilta. Toisen ostin viime kesänä Marienhamista, vanhan ruskean nahkatakin. Sitä en ole pitänyt kuin matkan Marienhamista kotiin. Vaikka onkin siisti ja hipsterille omiaan, keski-ikäinen näyttää siinä naispuoliselta Irwin Goodmanilta. Ei hyvä, kiertoon.

Olen kyllä hieman pettynyt itseeni. Monta vuotta ylevänä ihanteena on ollut vaatekaappi, missä ei olisi yhtään turhaa vaatetta. Olisi vain muutama luottovaate, joita kaikkia käyttäisin. Joissa näyttäisi ja tuntuisi hyvältä. Ei mitään röntsiä remppapaitoja, ei liian pieniä tai suuria, ei sitten-kun-vaatteita, ei parittomia sukkia, ei kutittavia neuleita, eikä harmaantuneita alusvaatteita. Mutta ei. Kaikkea tuota löytyy.

Pitänee kirjoittaa lompakkoon lappu: älä osta, et tarvitse, mihin meinaat laittaa?

Tätä samaa yltäkylläisyyttä tuli mietittyä jo kesällä, kun kokosimme pihavajaa. Se ostettiin pihakalusteille. Vuosien varrella ulkokalusteita oli kertynyt sen verran, että eivät enää mahtuneet mihinkään talvisäilöön, piti siis rakentaa niille oma varasto. Olisiko ollut fiksumpaa luopua osasta pihakalusteita sen sijaan? Miksi ostamme niin paljon, että sitten meidän tarvitsee ostaa lisää varastotilaa, mihin kaikki hankkimamme mahtuisi? Ja emme edes muista, mitä meillä on. Äsken löysin kaapista uudet harmaat housut. En muistanut niitä ostaneeni.

Normaali

Jatkoa edelliseen

Kyllästyin taivaskaton maalaamiseen ja päätin välityönä siivota kirjahyllyn. Sieltä tipahti kirjojen välistä kauan sitten minut hyvin tuntevalta ystävältä saamani kortti. Kortissa on piirroskuva tytöstä, ja tytön paidassa teksti: ”Save me from what I want.” Kortin toiselle puolelle ystävä oli kirjoittanut: ”Hyvää ystävänpäivää juuri sellaisena kuin olet!” 

Tuntuu kuin taivaan enkelit olisivat pudottaneet kortin eteeni juuri tänä epätoivon hetkenä. Ei olisi parempaan kohtaa voinut tulla! Nyt laitan kortin näkyvälle paikalle, että näen sen aina. Melkein tekisi mieli tatuoida teksti itseeni.

Minulla on neljä johtolausetta elämässäni. Kahvimukin teksti ”Do more of what makes you happy” kannustaa tekemään niitä asioita, jotka tuottavat minulle onnellisuutta ja iloa.

Kirjahyllystä tipahtanut kortin teksti hillitsee haluamista, tuo harkintaa.

Omakeksimäni ”Elä nyt niin olet elänyt” rohkaisee elämään tässä hetkessä, ei menneessä tai tulevassa.

Ja viimeisin, viime keväänä syntynyt ajatus: ”Kuljen kohti omaa päämäärääni” muistuttaa minua siitä, että meillä jokaisella on oma tie kuljettavana. Tehtävämme on kehittyä ja kasvaa, tulla parhaaksi versioiksi omasta itsestämme. Siinä elämäntehtävässä ei kannata vilkuilla sivuille, verrata itseä muihin. Jokaisella on omat haasteensa, ala-ja ylämäkensä, kehittymisen paikkansa niin kuin loisteensa, on paras keskittyä omaansa. Ja aina ajatella: The best is yet to come.

Nyt aion noudattaa kahvimukin tekstiä, tehdä jotakin, mikä tekee minut onnelliseksi. Laitan vaelluskengät jalkaan, otan kävelysauvat käteen ja lähden pitkälle kävelylenkille peltojen keskelle maalaismaisemaan. En ajattele mitään, annan ajatusten virrata vapaasti, katselen pilviä, enkä välitä siitä että en osaa maalata niitä kattoon. Voinhan aina nostaa katseeni ja nähdä ne ihan aitoina, alati muuttuvina ja kauniina.

Normaali

Huono idea

Kyllä oli pöhkö idea maalata kattoon pilvitaivas! Huonoin idea ikinä. Ei voi sanoa että talon jälleenmyytiarvo olisi tästä puuhasta varsinaisesti noussut. Voin miltei nähdä kiinteistövälittäjän ilmeen, kun hän astuu huoneeseen. Ei sinänsä että olisin taloa myymässä, mutta voihan sellainen päivä joskus eteen tulla.

Taivaan maalaaminen on vaikeaa. Miten ihmeessä kuvittelin pystyväni siihen? Kyllä tällaisia ideoita pitäisi toteuttaa vain jos on iso tukku rahaa, ja voi maksaa jollekin joka osaa homman tehdä hyvin ja hienosti.

Nyt kaikki aika ja voimat menevät katon maalaamiseen. Koska eihän sitä kesken voi jättää. Pakko tehdä loppuun. Ja käteen sattuu. Tenniskyynärpää vaivaa.

Vähän sama tilanne kun kutomisessa. Ei ne koskaan onnistu. Niistä tulee sellaisia tekeleitä, joita ei kehtaa käyttää. Paitsi villasukat. Ne onnistuvat, ainakin joskus. Yleensä niistäkin tulee toisesta sukasta suurempi kuin toisesta.

Nyt on hiukset siniset kuin Levyraadin Pirkolla. Kattoa kun maalaa, niin kaikki tippuu päälle.

Kesän hellejakso meni varastorakennuksen kokoamisessa ja nyt sitten tämä taivaskatto-projekti. Miksi ihmeessä kiusaan itseäni? Käyttäisin aikani johonkin järkevämpään. Nytkin voisin olla metsässä etsimässä sieniä. Mutta en jaksa sitä, koska taivaskatto vie voimat.

Voi miksi tulee ideoita?! Olisi parempi kun ei tulisi. Tästä lähtien en ainakaan ryhdy toteuttamaan yhtään ideaa, ensin teen väyryset ja nukun yön yli. Ehkä jopa viikon. Jos vielä viikon päästä idea tuntuu toteuttamiskelpoiselta, ryhdyn puuhaan. Tai ehkä en sittenkään, jotenkin pitäisi saada laitettua itsensä sellaiseen ideoiden toteuttamiskieltoon, että kerta kaikkiaan ei saisi toteuttaa mitään ideoita. Vähän niin kuin pelihimoiset voivat laittaa itsensä pelikieltoon.

Koska ihmisen voimat ja aikakin ovat rajallisia resursseja, pitäisi keskittää ne oleellisiin asioihin. Osata priorisoida. Mutta minulla on nyt selkeästi joku väärä vaihde päällä, säntäilen totetuttamaan järjettömiä ideoita, ja löydän itseäni väsyneenä pulasta.

 

Normaali

Tunnelmia kesän päätteeksi

Kyllä on ihanaa, kun ei ole enää helle! Äsken katsoin mittaria ja näytti +14C.  Wonderful! Super!

Laitoin sukat jalkaan ja legginsit. Ai kun tuntuvat ihanilta. Eikä hiosta yhtään. Ja jaksan tehdä, mitä vain! Kyllä tällaiselle kantasuomalaiselle, protestanttiselle, keski-ikäiselle naiselle sopii parhaiten viileys. Viileässä jaksaa paiskia hommia, ei hormonit kuumenna, ajatus kulkee, ihmisen on hyvä olla, ei happane elimistön rasvat. Hymiö.

Vein perheen kaupunkiin. Jännä juttu että jääkaappi tyhjeni täällä päässä täysin. Kissa ja minä ollaan vesivahinkopakolaisia ja jäätiin mökille. Kotona on sekasorto. Kaikki tavarat ei paikoillaan. Pölyä. Onneksi ei sentään enää saunakuuma, kun kuumailmapuhaltimet ovat pois, seuraavaksi alkavat rakennustyöt.

Jotenkin jo kaihoisasti katselin kaupunkiasumisen etuja. Olisi niin kiva katsella kun muut ajavat nurmikon, hoitavat kukkia, kitkevät, leikkaavat pensasaitoja, keräävät roskia, touhuavat. Kaupungissa ei tarvitse tehdä mitään pihatöitä, voi vain olla. Mökillä/maalla sellaista mahdollisuutta ei ole.

Entisaikain huvilaelämään kuului palveluskunta, joka hoiti arjen askareita. Nykymuotoisessa mökkiasumisessa ei tämänkaltaista henkilökuntaa ole.

On vain minä. Väkinäinen hymyhymiö.

Normaali

Rip Perttu Häkkinen

Harvoin uutinen itselle tuntemattoman ihmisen kuolemasta järkyttää ja jopa aiheuttaa ikävää. Nyt näin on. Perttu Häkkinen on kuollut, 39-vuotiaana.

Häkkinen oli harvinainen toimittaja. Älykäs ja sivistynyt. Hänen ohjelmansa käsittelivät outojakin aiheita, mutta koskaan Häkkinen ei paljastanut omia ajatuksiaan tai mahdollisia epäilyjään aihepiiriä kohtaan. Hän oli avarakatseinen ja kaikelle avoin ihminen. Hän suhtautui aina haastateltaviin kunnioittavasti ja arvostavasti. Ei tuonut itseään framille. Sitä oli ilo kuunnella.

Odotin jo Pertun palaamista lomalta. Tiistaisin tarkistin, josko uusi ohjelma olisi jo eetterissä. Mutta Perttu ei palannut lomalta.

Se on kuule,  Perttu, niin että valmiit saavat täältä lähteä. Kiitos vielä monista hyvistä ja mielenkiintoisista ohjelmista sinne toispuoljokkee.

Normaali

Kehopositiivisuudesta

Päivän sana, kehopositiivisuus. Avaapa minkä tahansa median, törmää tähän. Ihmisten oikeuteen olla oman painoisia, ilman laihdutuspaineita.

Ehkä ilmiötä pitäisi laajentaa koko ihmisyyteen. Meidän kaikkien oikeuteen olla sitä mitä olemme.

Juuri sen ikäisiä kuin olemme; lapsia, nuoria, aikuisia, keski-ikäisiä, vanhoja. Ilman paineita olla vanhempia tai nuorempia kuin olemme.

Oikeutta olla sairaita tai vammaisia tai mielisairaita tai neurologisesti poikkeavia.

Oikeutta olla työttömiä. Oikeutta olla asunnottomia.

Oikeutta olla alkoholisteja tai narkkareita. Tästä jälkimmäisestä tuli mieleen uutinen Töölön kirjastosta, missä oli ongelma siellä aikaansa viettävistä narkkareista. Heistä oli kaikenlaista häiriötä. Ongelma poistui helposti. Narkkareita alettiin tervehtiä.

Siitähän hyväksynnässä on kyse. Että huomataan, katsotaan silmiin, tervehditään, kohdellaan hyvin ja kunnioittavasti. Ei siinä mitään pokkurointia tai erityishuomiota tarvita, normaalia kanssakäymistä. Tai että katseessa ei ainakaan olisi vihaa, epäluuloa tai halveksuntaa, se olisi tärkeää.

Myös oikeus olla väärässä ja töpätä, olisi tarpeen. Varsinkin liikenteessä huomaa että kanssakulkijoille kelpaa vain täydellinen suoritus. Inhimillinen erehtyväisyys ei ole hyväksyttyä. Moka tulkitaan tahalliseksi teoksi. Tai tyhmyydeksi, joku juntti/dementikko liikenteessä. Pois sellaiset radalta, kun meikä tulee.

Eikö me kaikki joskus töpätä? Keskisormen sijaan olisi mukavampi saada tsemppiviesti, hashtagmetoo, minäkin olen joskus mokannut, kyllä se siitä. Sille pitäisi keksiä oma käsimerkki. Mikä voisi olla sellainen hyväksynnän ja ymmärryksen ja myötätunnon käsimerkki, jota voisi vilauttaa toiselle? Peukku ei toimi myötätunnon osoituksena.

Takaisin kehopositiivisuuteen. Olen joskus antanut painopalautetta. Tapahtui kauan sitten 90-luvulla. Alkoholilla oli osuutta asiaan. Olimme ystäväni kanssa kapakassa. Minulla oli ylläni itse virkkaamani kokopitkä mekko, räikeän värisistä raidoista tehty. Kuulostaa enemmän 70-luvun vaatteelta, mutta sellainen riepu päällä minulla silloin usein oli. En nähtävästi tuntenut minkäänlaista häpeäntunnetta. Oli itsetunto tapissa.

Muutaman lasillisen jälkeen sanoin ystävälleni että kannattaisiko hänen kenties vähän laihduttaa? Ystävä katsoi pitkään ja totesi: ” Sovitaanko niin, että sinä et puutu minun kiloihini, niin minäkään en välitä siitä, että sinä näytät pannulapulta!”

Näillä on menty tähän päivään ja mennään maailman loppuun, kohti ääretöntä ja sen yli. Ystäviä yhä, molemmat tyytyväisiä itseemme sellaisina kuin olemme, ei-täydellisinä.

Sillä sitähän me kai kaikki eniten olemme, ei-täydellisiä.

 

Normaali

Loppu mausoleumille

Onko siitä nyt kuusi vuotta vai peräti seitsemän, kun vanhempieni kuoleman jälkeen tyhjensimme yhdessä sisarusten kanssa lapsuuden kotia haikein mielin. Yksi ajanjakso elämässä oli päättynyt.

Pakkasin pakettiautoon äidin ja isän makuuhuoneen kaluston, vanhan krumeluurin. Yhdestä mökin vinttikamarista tein lapsuuteni ”mausoleumin”. Sinne vein kaikki lapsuudenkodistani mukaan ottamani huonekalut ja taulut, äidin ja isän muotokuvat, jotka eivät yhtään näytä äidiltä ja isältä, eivätkä varsinkaan kuvasta heidän luonteitaan. Muotokuvassa äiti on kopea ja ylväs nainen, isä hiirulainen. Todellisuudessa äiti ei ollut yhtään kopea eikä isä hiirulainen. Vai maalasiko taiteilija heidät tahallaan luonteidensa vastakohdiksi, tiedä häntä?

Näiden vuosien aikana vinttihuoneessa on muistaakseni yövytty kerran. Käly nukkui siellä poikaystävänsä kanssa, en muista enää kenen, kun variaatioita on vuosien varrella ollut. Ehkä huoneessa on ollut vähän liikaakin edesmenneitten henki. Itse olen käynyt siellä lähinnä hakemassa pakastimesta marjoja, koska pakastin nököttää saman huoneen nurkassa, ja joskus fiilistelemässä. Silloin laitan seinäkellon soimaan. Se on lapsuudenkodista ja siinä on kummallinen, kirkas ja korkea ääni. Se äänimaailma vie minut nopeasti muistoissani lapsuuden kotiin.

Aika tuli täyteen. Heräsin kuin unesta ja ihmettelin, miksi minulla on tällainen mausoleumi vintillä. Haluan huoneen omaan käyttöön. Teen siitä mieluumin oman mausoleumini. Kannoin huonekalut peräkärryyn ja roudasin 400 kilometrin päähän.

Kaikesta en luopunut. Vinttihuoneeseen jätin äidin kampauspöydän ja outoäänisen seinäkellon. Kampauspöydällä on äidin puuterihuiska ja pullo äidin käyttämää hajuvettä, Madame Rochasia. Tuoksu on jo mennyt vanhaksi, mutta kyllä se äidiltä tuoksuu. Seinälle jätin länkkärihenkisen valokuvapotretin äidistä ja isästä, siinä heillä on stetson-hatut päässä.

Vinttihuoneessa on sininen lattia ja sinivalkoiset tapetit. Aion maalata tapettien päälle ja kattoon sinisen taivaan ja kumpupilviä. Niin että tulisi tunne kuin olisi ylhäällä taivaassa pilvien seassa. Toivottavasti onnistuu… Jos ei onnistu, ostan valokuvatapettia, missä pilvitaivas ja tapetoin sillä katon ja seinät.

Sitten tarvitsen vielä ison pöydän. Sellaisen, minkä ääressä voi tehdä, mitä mieleen juolahtaa. Ommella? Maalata? Kirjoittaa? Olo on kuin Vanhan valtaajalla. Olen vallannut huoneen vanhalta.

Mieli täynnä suunnitelmia. Utopioita? Ehkä kenties. Mutta hyvällä tavalla kohti uutta, pois vanhasta.

Normaali

Miesluola vs. naisvaja

Nyt on suuressa maailmassa keksitty man caveille eli miesluolalle feminiini vastakohta; she shed eli naisvaja. Instagrammin haulla löytyi 43.000 kuvaa naisvajoista.

Uusimmassa Yhteishyvässä esiteltiin yksi she shed, vaikka muistaakseni jutussa ei tätä termiä käytetty. Aiheena oli bonuspisteet. Eräällä rouvalla pisteitä oli kertynyt yli neljäntuhannen euron edestä. Sillä rahalla hän sai teetettyä söpön mökin takapihalleen.

Naisvajalla tarkoitetaan leikkimökin aikuisesta vastinetta, pihan perällä sijaitsevaa pittoreskia pientä rakennusta, eräänlaista naisen omaa huvimajaa. Sinne nainen voi vetäytyä pakoon arkea ja perhettä ja velvollisuuksia, ihan niin kuin mies vetäytyy omaan luolaansa tai autotalliinsa. Lapset ja vanhukset jäävät sitten vissiin keskenään varsinaiseen taloon, kun äiti ja isä pakenevat omiin luola- & mökkikupliinsa.

Jos miesluola on sisustettu tikkataululla, biljardipöydällä, höyläpenkillä ja kaljakoreilla, on naisvajassa rottinkikalusteet, lankakori, naistenlehtiä, yrttiruukkuja ja skumppalasi. Ehkä koti on konmaritettu sisustuslehtisiistiksi ja sitten tarvitaan joku muu tila, jossa voi rönsyillä, saa olla kukkaprinttiä ja kitsiä?

Naisvajassa on kiva syödä mansikkakakkua ja juoda mansikkamehua ja kikattaa tyttömäisiä juttuja. Niinhän sitä kuvittelisi. Mutta voi olla todellisuus toinen. Minulla on tästä kokemusta, koska itse asiassa tajusin, että minullahan on takapihalla she shed! On ollut jo monta vuotta. Mutta ei siellä ole mansikkakakkuja maisteltu. Itse asiassa siellä on tultu oltua aika vähän. Johtuu vissiin siitä, että talvisin mökkerö on toiminut varastona, joten alkukesästä menee oma aikansa siihen, että se on tyhjennetty talven jäljiltä. Ehkä tähän tilanteeseen tulee nyt muutos, kun saimme tänä kesänä pystytettyä uuden varaston tavaroille, eikä niitä tarvitse enää tunkea ”kanalaan”.

Mökkerö rakennettiin aluksi kanalaksi, mutta toimi sellaisena vain yhden kesän, 2013. Sen jälkeen remppasin siitä pihamökin.Tarkoitus oli viedä sinne maalausteline, pensselit ja systeemit ja tehdä siellä omaa itetaidetta. Yhden taulun siellä sainkin aikaiseksi.

Jos nyt ihan totta puhutaan, niin olen kyllä sinne kerran tänä kesänä perhettä paennut ja salasiiderit juonut. Kylläpä se maistuikin hyvältä. Paljon paremmalta kuin normaalisti. On se jännä, miten salassa tehtyssä on aina oma viehätyksensä. Vaikka kukaan tuskin olisi mitään asiaan huomattanut, jos olisin sanonut meneväni kanalaan juomaan siiderin itsekseni. Ei olisi korvia lotkautettu.

Toisen kerran juotiin siellä appiukon kanssa oluet, kun oltiin yhdessä rakennettu minulle pieni kasvimaa. Ja sitten vielä kolmannet miehen kanssa, tauolla pihavajan pystytysurakasta. Että on sillä ollut käyttöä tänä kesänä kolme kertaa.

Joskus kanala on myös toiminut miehen ja minun romanttisena pakopaikkana. Mökillä ei välttämättä ole helppo löytää piilopaikkaa kaikelle toimannalle.

Oma naisvajani on toiminut myös juoppoputkana. Yhtenä kesänä kälyllä oli uusi poikaystävä, joka oli ensi visiitillä. Ei mennyt ihan putkeen. Oli juhannus. Mies paljastui juopoksi, oli juonut salaa itsekseen koko viinipönikän. Siitäkös älämölö syntyi, ja kälylle ja miehelle  riita ja bänät. Ja koska oli juhannus, mihin sen humalaisen miehen olisi lempannut, ei kulje bussit ei mitkään. Loppujen lopuksi käly hääti miehenrötiskön kanalaan häpeämään. Oli vähän outo juhannustunnelma, kun takatontilla asusteli melkein kutsumaton vieras, ja me muut jatkoimme keskenämme juhannuksen viettoa niin kuin ei mitään. Jossain vaiheessa kävin kysymässä, ottaisiko vaikka voileipää.

Kanala, salakapakka, juoppoputka, love room, ateljee. Kyllä on varsinainen tilaihme ja monikäyttötila tällainen naisvaja.

 

Normaali

Radiokanava Kuumat Aallot

Olen intohimoinen radionkuuntelija. Sitä vain olen ihmetellyt pitkään, mihin radiosta ovat kadonneet ikäiseni naistoimittajat? Radio Aallolla toimi pitkään mainio juontaja Olga K, joka kaiketi tuli tiettyyn ikään, ei sopinut enää kanavan ikäprofiiliin ja joutui lähtemään. Viime talvena sama tapahtui Anna Perholle, joka myös on hyvä toimittaja ja jota oli ilo kuunnella. En tiedä, olivatko nämä toimittajien lähdöt vapaaehtoisia vai pakotettuja, mutta ainakin oma mielikuvitukseni rakentaa aasinsiltaa iälle ja kanavien mielimälle kuuntelijakunnalle

Ylen kanavilla ovat äänessä miehet, maahanmuuttajat ja sukupuolivähemmistöt. En jaksa kuunnella ei-kantaväestöön kuuluvien ongelmista, enkä sukupuolivähemmistöjen huolista. Niin kuin en kolmekymppisten lapsiperheasioitakaan. En tarkoita, etteikö heidän huolensa olisi aiheellisia, mutta eivät hekään jaksaisi loputtomiin kuunnella tai lukea minun, keski-ikäisen naisen jorinoita. Kaipaan kuulla ikäiseni ihmisen puhetta. Vieläpä naisihmisen. Sellaisen, keneen voin samaistua. Joka muistaa Kekkosen ajan, Pinna-mehujään, Minttu-suklaaliköörin ja Diego-huuman.

Minulla olisi idea. Jos kaikki +40 – +60v naistoimittajat tekisivät kimpan ja perustaisivat oman radiokanavan ”Kuumat Aallot”. Mukaan voisi tulla edellämainittujen lisäksi Jenny Pääskysaari, ja Maria Veitola voisi olla koko kanavan boss, koska hänellä on jo radiokokemusta Radio Helsingin toimitusjohtajuudesta. Television ja lehdistön puolelta saattaisi löytyä lisää sopivaa toimittajakuntaa. Hesarin Anna-Stina Nykäsen jutut ovat aina hyviä, minkähänlainen radioääni hän olisi? Entäpä Inhimillisen tekijän Anne Flinkkilä radiossa?

Kanavan soittama musiikkigenre olisi suomalainen iskelmä, pikanttina pikkulisänä Suomi-pop. Iskelmäntekijät ovat kesän aikana kirjoitelleet eri medioissa omasta tuskastaan, kun levy-yhtiöt eivät ole kiinnostuneita julkaisemaan heidän tuontantoa, eivätkä radiokanavat soita, vaikka suuri yleisö kaipaa. Ongelmana lienee se, että tätä genreä kuuntelevat eivät ole löytäneet suoratoistopalvelujen pariin, eivätkä he välttämättä osta levyjä, tykkäävät kuitenkin kuulla musiikkia. Radiokanava Kuumat Aallot korjaisi tämänkin epäkohdan.

Homman alkuun saattamiseksi voitaisiin koettaa yhteisörahoitusta. Olisin valmis laittamaan muutaman satasen Kuumiin Aaltoihin. Kaija Koolta tilattaisiin kanavalle oma voimaannuttavaa naisenergiaa tursuava tunnaribiisi. Avot.

Mitenkäs tämän asian nyt saisi vireille ja tekeille? Hei, te kaikki ihanat naistoimittajat, liittykää yhteen: vapaus, sisaruus ja tasa-arvo!

Normaali