Time goes by

Meillä on mökillä rakas valokuva.

Siinä  olemme minä ja poika noin kymmenen vuotta sitten.

Rantakalliolla, vaatteet päällä märkinä.

Eikä mitkä tahansa vaatteet: minulla hattu ja mekko, pojalla puvun takki ja kravatti, uimalasit ja polvihousut. Meillä oli traditio hypätä kerran kesässä yhdessä käsi kädessä vaatteet päällä kalliolta mereen.

Joka ikinen kesä paitsi tänä kesänä.

Siinä kohtaa kalliolta on tosi syvää. Kun hyppää, jalat eivät edes välttämättä yletä pohjaan. Siellä on kylmää. Ja kai pimeää, mutta minä pidän aina silmät kiinni, kun sukellan, en katso.

Hyppääminen on pelottavaa, vaikka en tiedä miksi. Sieltähän pompsahtaa kuin korkki pintaan.

Poika täyttää syksyllä 15. Minä olen +50.Tuntuu iholla ja kehossa. En taitaisi uskaltaa enää edes hypätä. Eikä kai varsinkaan poika halua sitä tehdä, ja jos tehtäisiin, ei siitä ainakaan kuva saisi ottaa, edes itselle muistoksi. Silti. Vähän tuntuu luovuttamiselta. Tähänkö se nyt loppui. Toisaalta on sekin väärin, jos minä pidän traditiota yllä, ja se on pojasta kiusallista. Kuka 14-v haluaa hypätä käsi kädessä äidin kanssa uimaan, haloo.

Nyt sitten katselen kaiholla tuota iloista kuvaa menneisyydestä. Se aika ei palaa. Koskaan. On uusia aikoja. Uusia hyviä hetkiä.

Mutta käsi kädessä ei yhdessä uimaan enää hypätä, ei kai sitten.

Paitsi, ehkä teen niin, että sitten kun Poika on 25 ja minä 60, sanon että eikö hypättäisi, for sake of all times! Sitten mennään syvyyksiin. Nyt on tauko.

Niin se on. Tauko vain.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s