Yksinäisiä planeettoja

Kesäkuun 15.pvä kirjoitin blogissani veljestäni, josta minulla oli huoli. Veli on todennäköisesti vakavasti sairas, mutta ei suostunut menemään lääkäriin. Nyt asiassa on tapahtunut käänne.

Veli katosi. Ei vastannut puhelimeen. Samalla paikkakunnalla asuvat kaksi muuta vanhempaa veljeäni ryhtyivät salapoliisipuuhiin nuoremman veljen löytämiseksi. Auto löytyi poliisiaseman takapihalta. Kadonneen veljen kotitalon takaovi oli auki. Sisällä oli huomattavan epäsiistiä, vaikka veli on tunnetusti luonteeltaan hyvin siisti. Viherkasvit olivat miltei kuolleet, jääkaappi melkein tyhjä. Veljeä ei näkynyt missään.

Lopulta veli löytyi sairaalasta. Hän oli kolhinut toista autoa R-kioskin pihalla, ja poliisit olivat tulleet paikalle. Poliisit olivat huomanneet että kaikki ei ole hyvin ja tilanneet ambulanssin. Edes veljen jalat eivät kantaneet. En ymmärrä, miten hän on autoa ylipäätään voinut ajaa.

Nyt on pääkoppaa tutkittu ja kuvattu. Veli sairaalassa pyörätuolissa. Puheesta tuskin saa selvää. Ääni ei kuullosta hänen omaltaan. Kuin puhuisi hyvin vanhan ihmisen kanssa, vaikka veli on vain neljä vuotta minua vanhempi, 55-vuotias.

Hyvä asia on se, että nyt häntä hoidetaan ja tutkitaan. Ja onni oli se, että mitään pahempaa ei ennättänyt sattua. Yksin asuva huonokuntoinen ihminen, siinä olisi voinut syttyä tulipalo, ihmishenkiä vaarantava tilanne liikenteessä, onnettomuus. Nyt tuli vain pieni lommo autoon.

Keväällä, kun veli täytti 55, hänet kutsuttiin terveystarkastukseen ajokortin takia. Me muut sisarukset olimme toivoneet, että lääkäri huomaisi, kuinka sairas veli on. Mutta ei. Ainoastaan näkökyky oli lääkärin mukaan huonontunut, se ei riittänyt enää rekkakorttiin, mutta velipoika keksi ehdottaa, että riittääkö henkilöautokorttiin, siihen riitti. Lääkäri ei noteerannut vapinaa käsissä, leuassa, takkuilevaa puhetta, huonoa kävelyä. Vain neljä kuukautta ajokorttiterveystarkastuksesta ja veli on pyörätuolissa sairaalassa.

Minua järkyttää ja surettaa veljen kohtalo. Myös ihan omista syistä. Tämä nuorin veljeni oli minun kasvunkumppanini. Me elimme saman lapsuuden. Kaksi muuta veljeäni ovat minua huomattavasti vanhempia. He elivät jo nuorten aikuisten elämää, kun minä vielä leikin barbeilla. Heidän lapsuutensa aika on ihan eri kuin omani.

Nuorin veljistäni on ollut siteeni omaan lapsuuteeni. Hänellä on (ollut) vieläpä huomattavan hyvä muisti, toisin kuin minulla. Hänen kanssaan olemme voineet muistella lapsuutta. Vanhempamme ovat jo kuolleet.

Samaan aikaan myös kummitätini, äitini sisko, on vakavasti sairas. Hän sairastaa ALSia. Myös hän on ollut muistisiteeni lapsuuteeni ja edesmenneisiin vanhempiini.

Nyt nämä kaksi ihmistä ovat molemmat hyvin vakavasti ja peruuttamattomasti sairaita. Heidän mukanaan tulen menettämään paljon omaa historiaani. Juuret omaan lapsuuteni katkeavat. Jäljelle jää vain se, mitä minä itse kykenen muistamaan. Mutta ei ketään, kenen kanssa muistella.

Ja eipä kahta ilman kolmatta. Ennen kouluikää minulla oli vain yksi ystävä, Marjo. Marjo asui tien toisella puolella, yksinhuoltajan nelilapsisen perheen nuorimmaisena. Marjon isä oli kuollut, hän paloi auton alle. Marjon isällä oli pihapiirissä autokorjaamo. Likaiset haalarit olivat bensan tahrimat ja ne syttyivät palamaan, kun hän oli korjaamassa auton alapohjaa, kaiketi hitsaamassa jotakin. Paloi omalla kotipihallaan.

Kun Marjon äiti lähti töihin, Marjo tuli meille leikkimään. Leikimme koko päivän yhdessä, kunnes Marjon äiti tuli töistä ja hänen oli aika mennä kotiin. Joskus tämä leikkitoveruus hieman ahdistikin. Marjo oli aamulla jo odottamassa, kun heräsin. Hän myös matki minua ja se ärsytti. Leikkasimme paperinukkeja lehdistä. Avussa ja Seurassa oli hienoja paperinukkeja. Oi, olisivatpa vielä tallessa ne ihanat Armi Aavikko  ja muut julkkispaperinuket! Talvella leikimme pihalla vuorenkuningasta talonkorkuisissa lumikasoissa, laskimme mäkeä, rakensimme lumilinnoja. Kesällä uimme kotirannassa, kelluimme traktorin sisäkumilla.

Ala-asteen alussa olimme vielä samalla luokalla ja leikit jatkuivat. Myöhemmin tiet erosivat. En muista, että meillä olisi ollut mitään riitaa tai eripuraa. Aloimme vain harrastaa ja tehdä eri asioita, ystäväpiiri muuttui. Minä aloin harrastaa ratsastusta. Minusta tuli intohimoinen hevoshullu. Marjo ei käynyt talleilla. Marjo jäi. Elämä on julmaa.

Monta kertaa olen aikuisena miettinyt, mihin Marjon tie johti, missä hän mahtaa olla. Emme ole olleet yhteyksissä emmekä tekemisissä sitten varhaislapsuuden päivien.

Keväällä kuulin, että Marjo on palannut asumaan kotitaloonsa äitinsä luo, ja että hän on vakavasti sairas. Minun on pitänyt lähettää kortti. Mutta en keksi, mitä siihen kirjoittaisin, mitä sanoisin.

Lapsuuden leikkitoveri, veli, kummitäti. Kaikki, jotka ovat siteitä varhaislapsuuteeni, ovat hiipumassa pois.

Minusta tuntuu kuin olisimme kaikki yksinäisiä planeettoja elämän kiertoradalla. Tunne ja taju siitä, kuinka yksittäisiä ja irtonaisia me ihmiset olemme, tekee olon haikeaksi ja surulliseksi.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s