Kesäasukas terveyskeskuksessa

Ei mene kesää ettei joutuisi käyttämään terveyspalveluja oman terveydenhoitopiirin ulkopuolella. Joka kesä jotakin ilmaantuu. On viety anoppia vyöruusun takia hoitoon, tilattu ambulanssia hänelle tai viety marevan-tarkastukseen. Yhtenä kesänä naapurilla oli hengenlähtö lähellä, kun ampiainen pisti kaulaan, ja hän sai siitä ärhäkän allergisen reaktion.

Nyt jouduttiin sunnuntaiehtoona lähtemään päivystykseen 40 kilometrin päähän lähikaupunkiin. Edellisenä iltana oli pojalta poistettu punkki kivespussista. Joo, tosi ällöä ja vaivaannuttavaa. Älkää ihmeessä ikinäkoskaanmissäänmilloinkaan paljastako, että olen kertonut. Isä poisti, minä katsoin toisaalle. Hyvin irtosi, eikä poika edes älähtänyt. Kissa oli tainut tuoda tulleessan punkin pojan sänkyyn. Kissa tykkää siellä köllötellä.

Seuraavana päivänä samaan kohtaan oli ilmestynyt marmorikuulan kokoinen patti. Soitettiin päivystykseen ja kehottivat tulla näyttämään. Ei siinä mitään syytä huoleen sitten kuitenkaan ollut. Hyvä niin.

Edellisen kerran oltiin samassa paikassa pojan kanssa neljä vuotta sitten. Tippui puumajasta. Valitteli selkäänsä. Sanoivat päivystyksessä että kannattaa tulla näyttämään. Lapsilla saattaa tippuessa tulla vaurio munuaisiin.

Silloin poika oli vielä sen verran pieni, että huoli minut mukaan vastaanotolle, nykyisin odottelen käytävällä. Nuori kesälääkäri tutki laverilla makaavaa poikaa, paineli sieltä täältä ja kysyi, ”Miltä tuntuu?” Poika vastasi, ”Hyvältä”.  Ai että minua nauratti, mutta pidin pokan. Pojan vastauksesta päättelin että ei tässä mitään syytä huoleen ole, mutta kesälääkäri oli sitä mieltä että kannattaa kuitenkin varuilta mennä vielä isompaan kaupunkiin, keskussairaalaan, heillä on siellä laitteet ja vehkeet, joilla voi tutkia että kaikki varmasti on hyvin.

Siinähän se perjantaiehtoo sitten meni. Pojasta otettiin röntgeniä ja sitten sillä vekottimella, millä tutkitaan sikiötä, mikä se nyt on, laitetaan limaista geeliä vatsaan ja liikutellaan laitetta ja sitten kuvaruudusta näkyy, mitä sisällä on, sillä vekottimella tutkittiin pojan sisäelimet. Siellä oli, paikoillaan ja hyvin.

Itselläni oli ihan armoton selkäsärky. Sattui niin saakelisti. Vanha vaiva, joka vihoitteli. Ajattelin mielessäni, että voi, tutkikaa minutkin, antakaa lääkettä minullekin. Mutta eihän siinä auttanut, pysyin saattajan ja äidin roolissani ja narskuttelin hampaitani.

Keskussairaalakeikka kesti tietenkin aikansa. Ensinnäkin sinne oli päivystyskaupungista 80 km, ja tietenkin myös ruuhkaa itse vastaanotossa.

Meille tuli nälkä. Haaveilimme siitä, että kun pääsemme sieltä ikinäkoskaan pois, niin menemme välittömästi huoltoasemalle ja tilaamme lehtipihvit ranskalaisilla, aikuisten annokset molemmille.

Loppujen lopuksi kello oli jo yksi yöllä, kun pääsimme pois. Kesti aikansa että röntgenkuvien ja muiden testien tulokset tulivat. Olimme niin väsyneitä että emme jaksaneet mennä syömään. Poika nukahti heti autoon päästyään.

Tämä ikimuistoinen keikka tuli mieleen nyt kun odottelin sunnuntaiehtoona poikaa lääkärin vastaanotolta, siellä ”hyvältä-tuntuu-paikassa”. Itselläni oli nimittäin taas selkä kipeä. Se kipeytyi automatkalla, kun vein appivanhempia kaupunkiin. Autolla ajo on jostain syystä pahinta mahdollista aktiviteettiä selälleni.

Nyt oltiin taas pojan asialla terveyskeskuksessa ja minulla selkä kipeä. Mielessäni ajattelin taas: tutkikaa minuakin, antakaa lääkettä minullekin. Mutta pysyin roolissani  niin kuin edellisellä kertaakin.

Heti seuraavana arkipäivänä soitin kylän pieneen terveyskeskukseen. Sain ajan samalle päivälle, kipupiikin persuuksiin ja reseptin kolmiolääkettä. Merkillepantavaa oli että terveysasemalla ei ollut ketään muita potilaita. Lääkärillä ei ollut kiire. Pojan lääkärissäkäynti sunnuntaina ei maksanut mitään, minä jouduin pulittamaan omastani kaksikymppiä.

En tiedä sotesta, mutta täällä päin ainakin homma toimii nyt ja tällaisena. Hienoa, että kesäasukaskin saa tarvitsemaansa hoitoa. Olisi tuntunut tympeältä lähteä ajamaan kolme tuntia omalle terveysasemalle, varsinkin kun selkäkipu autolla-ajosta vain yltyisi, ja vaiva on vanha tuttu.

Toinen ilonaihe pikkupaikkakunnalla on kirjasto. Heillä on käytössä best-seller-kirjoille kahden viikon laina-aika. Se nopeuttaa kiertoa, ja kun lainaajiakin on vähän, uutuudet ovat näppärästi saatavilla. Juuri palautin loistavan Lucia Berlinin kirjan ”Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia”. Suosittelen! Paras kirja pitkiin aikoihin. Ystävä on jonossa isossa kaupungissa samasta kirjasta. Jonossa tällä hetkellä 794 henkilöä.

Tasapuolisuuden vuoksi pitänee kirjata ylös myös pikkupaikkakunnan (800 vakituista asukasta) huonot puolet. Ei saa comté -juustoa. Eikä levain -leipää. Muuta huonoa en nyt keksi. Jos asuisi pidempään, listakin olisi pidempi, tietty.

Muuta: yritin veistää puupäätä. Ei onnistunut. Pölkky ei pysy paikoillaan. Pitäisi olla höyläpenkki. Olin jo sellaisen huomannut huutokaupassa, mutta erehdyin, pahusvie, päivästä! Olin lähdössä peräkärryineni huutokauppaan sunnuntaina, kun huutokauppa oli ollut jo lauantaina. Meni höyläpenkki sivu suun. Joten puupää-projekti on nyt hitusen jäissä. Täytyy löytää uusi höyläpenkki. Ja sitä ennen saada selkä kuntoon. Luonto yrittänee kertoa minulle jotain: pitäisi hiljentää tahtia. Liikaa projekteja päällä ja vireillä. Mutta minä painan vain kaasua, en malta! God, save me from myself! Se pitäisi tatuoida kämmeneen, että näkisin ja muistaisin.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s