11.käsky: Älä leuhki

Voivoi, taas on ”pakko” kommentoida Hesarin lapsitoimittajien juttuja. Minustahan on kehkeytymässä varsinainen kukkahattutäti, joka tuon tuosta paheksuu nuorten toimittajien aivoituksia. Tässä kohtaa tuntuu menevän jonkinlainen ikäkausikuilu, ja minä olen auttamatta kuilun toisella puolella, ja kohta putoan. Plotsmojo, sinne meni mummo.

Tällä kertaa kummastutti Hesarin Lauantaiessee, jossa toimittaja tuskaili somen aiheuttaman itsetuntokriisin ja riittämättömyyden tunteen kourissa. Instagram-kuvat aiheuttavat kateutta ja tunnetta siitä, että muilla on paremmin. Juttunsa lopuksi toimittaja tulee siihen lopputulokseen, että on parempi keskittyä itseensä.

Höpöhöpö, itseensä ei kannata ikinä missään tilanteessa paeta! En ole vielä keksinyt elämäntilannetta tai tuskaa, johon parannuslääke olisi itseensä, omaan napaansa keskittyminen. Tyttöparka, pieleen menee, mutta kantapään kautta sitä elämässä opitaan. Niin on itsellänikin kovettumat kantapäissä, mutta toivoakseni ei sydämessä.

Samaisessa lehdessä oli juttu kolmesta matkabloggaajata, jotka olivat kuolleet yrittäessään ottaa hyviä kuvia vesiputoukselta. Samanlaisia uutisia kuolemantapauksista ja vaaratilanteista on kuultu aiemminkin. Ihmiset ovat valmiita vaarantamaan henkensä ottaakseen hienon kuvan blogiin tai Insta-tilille. Hulluja!

Muistan myös lukeneeni jostain naistenlehdestä kotimaisesta bloggaajasta, joka koki tunnontuskia siitä, että hän suunnittelee perheen ulkomaanmatkat sillä perusteella, mistä saa hienoimmat kuvat. Sillälailla.

Ehkä nämä Instagram-hienostelukuvat ovat jonkinlaisia kiiltokuva-albumeiden nykyversioita. Haluamme muodostaa itsestämme ja elämästämme kiiltokuvamaisen tulkinnan ja näyteikkunan muille. Kiiltokuvan takana elämä voi olla kuinka röpelöä tahansa.

Voin vielä jotenkin ymmärtää nuorten halun ottaa itsestään selfieitä tai esittää elämänsä kauniissa moodissa. Mutta erityisesti minua hämmentävät aikuisten ihmisten selfiet tai kuvat, jotka selvästi on otettu leuhkimistarkoituksessa.

Nyt huomaan että leuhka-sana on poistunut käytöstä lähes kokonaan. En muista kuulleeni ketään sanottavan leuhkaksi sitten 80-luvun juppiajan. Leuhkiminen oli ennen vanhaan paheksuttavaa, ja minusta se on sitä vieläkin. Tosin olen huomannut, että kaikkien mielestä ei enää. Aika paljon kuulee ja näkee leuhkimista. Se on kaiketi nykyisin ihan ok.

Minulla on kuitenkin vielä hitunen jäljellä luottamusta siihen, että ihminen voisi olla kehittyvä ja virheistään oppiva laji. Niinpä toivonkin että some-leuhkiminen on väistyvä trendi.

Mielestäni jokaisen pitäisi miettiä kuvan julkistaessaan omaa motiiviaan sen julkaisemiseen: toivooko kuvan aiheuttavan kateutta vai tuovan iloa. Jokaisen pitäisi ylipäätään ajatella omasta toiminnastaan ja elämästään, tuonko muille, omille läheisille, työkavereille ja muille ihmisille,  joiden kanssa olen tekemisissä, iloa? Onko maailma minun jälkeeni – ei välttämättä parempi – mutta edes hyvempi paikka?

Ps. Tässä linkki Hesarin Lauantaiesseeseen: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005746465.html

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s