Time goes by

Meillä on mökillä rakas valokuva.

Siinä  olemme minä ja poika noin kymmenen vuotta sitten.

Rantakalliolla, vaatteet päällä märkinä.

Eikä mitkä tahansa vaatteet: minulla hattu ja mekko, pojalla puvun takki ja kravatti, uimalasit ja polvihousut. Meillä oli traditio hypätä kerran kesässä yhdessä käsi kädessä vaatteet päällä kalliolta mereen.

Joka ikinen kesä paitsi tänä kesänä.

Siinä kohtaa kalliolta on tosi syvää. Kun hyppää, jalat eivät edes välttämättä yletä pohjaan. Siellä on kylmää. Ja kai pimeää, mutta minä pidän aina silmät kiinni, kun sukellan, en katso.

Hyppääminen on pelottavaa, vaikka en tiedä miksi. Sieltähän pompsahtaa kuin korkki pintaan.

Poika täyttää syksyllä 15. Minä olen +50.Tuntuu iholla ja kehossa. En taitaisi uskaltaa enää edes hypätä. Eikä kai varsinkaan poika halua sitä tehdä, ja jos tehtäisiin, ei siitä ainakaan kuva saisi ottaa, edes itselle muistoksi. Silti. Vähän tuntuu luovuttamiselta. Tähänkö se nyt loppui. Toisaalta on sekin väärin, jos minä pidän traditiota yllä, ja se on pojasta kiusallista. Kuka 14-v haluaa hypätä käsi kädessä äidin kanssa uimaan, haloo.

Nyt sitten katselen kaiholla tuota iloista kuvaa menneisyydestä. Se aika ei palaa. Koskaan. On uusia aikoja. Uusia hyviä hetkiä.

Mutta käsi kädessä ei yhdessä uimaan enää hypätä, ei kai sitten.

Paitsi, ehkä teen niin, että sitten kun Poika on 25 ja minä 60, sanon että eikö hypättäisi, for sake of all times! Sitten mennään syvyyksiin. Nyt on tauko.

Niin se on. Tauko vain.

Normaali

Varasto valmis

Vihdoin viimein: pihavarasto on valmis! Melkein loppuivat voimat & into. Ei muuten, mutta tämä helle ei suosi mitään tekemistä, varsinkaan rakentamista.  Erityisen tukalaa oli kattohuopien asennus. Ihan kuin olisi ollut asfalttitöissä. Mies muuttui katolla pavuksi.

Kaiken lisäksi kattohuovat loppuivat kesken. Lähin rautakauppa sijaitsee 15 kilometrin päässä, mutta heilläpä ei ollut juuri sitä kattohuopaa, jota olimme käyttäneet. Eipä tullut mieleen tällainen asia, että kattohuovat ovat erilaisia ja erivärisiä, ei voi kesken kaiken vaihtaa merkkiä, täytyy tehdä samalla merkillä katto loppuun.

Vihdoista viimein löytyi samaa kattohuopaa 60 kilometrin päästä. Ei kun sinne. Ja niin nippa nappa laskimme menekin että ylimääräistä jäi vain sentin levyinen kaistale. Hetken aikaa jo kauhistelimme että pitääkö vielä kerran ajaa hakemaan lisää kattohuopaa. Onneksi sentään ei.

On tämä kyllä ollut säiden puolesta aika outo kesä. Sitä on tottunut perinteiseen, kylmään ja sateiseen kesään, ei tällaiseen helteeseen. Onneksi meillä on ilmalämpöpumppu. Se hurisee sisäilman +19 asteiseksi. Ihanaa.

Tunnen itseni vanhaksi mummoksi, kun haluan olla sisällä. Ulkona on liian kuuma. Parasta on sisällä, ilmalämpöpumpun viilentämässä mökissä, verhot alhaalla, lukea kirjaa tai katsoa Yle Areenaa.

Nyt kun Trumputin-varasto on valmis, aion siirtyä sisätiloihin. Noin neljä päivää jäljellä. Aion olla tekemättä mitään. Olla sisällä viileässä ja lukea kirjaa.

Paitsi ehkä kannattaisi kuitenkin haravoida. Lehtipuiden lehdet ovat tippuneet, on niin kuivaa. Eli nythän ne kannattaisi haravoida.

Saattaapa olla että siinä se loppuloma menee.

En osaa levätä.

Mikä siinä on niin vaikeata?

Olla.

Normaali

Mustikkameditaatio

Meidän perheessä on sellainen työnjako, että mies poimii punaiset marjat eli vadelmat ja minä siniset eli mustikat. Puolitoista päivää olen nyt kontannut metsässä marjassa. Eiköhän talven smoothiemarjat tulleet nyt suurin piirtein poimituksi.

Viime kesänä innostuin ja keräsin liikaa. Nyt en jaksa enempää. Olen aivan uuvahtanut. Näillä helteillä se on hikistä puuhaa. Oli pakko sitoa huivi otsalle pannaksi stoppaamaan alas valuva hiki. Silmiä kirveltää. Ihmettelin, mihin silmäripset ovat kadonneet? Olenko hieronut ne talven aikana pois, kun allergia on vaivannut? Vuoteen en ole käyttänyt ripsiväriä, niin ei ole tullut tilannetta seurattua, mutta kyllä ovat käyneet ripset olemattomiksi. Ihan olen kohta kuin Saimi Hoyer. Vaikka eihän se haittaisi, Saimi Hoyer on kaunis nainen.

Ripset ja kulmakarvat ovat todellakin tarpeellisia; ne pysäyttävät hien. Kulmat ovat vähän niin kuin rännit talossa: ohjaavat enimmän kosteuden kasvojen reunoille. Tuntuu häijyltä silmissä, kun kaikki aurinkovoiteet ja hyönteiskarkoitteet valuvat hien mukana silmiin. Ennen vanhaan tennispelaajat käyttivät otsapantoja. Sellainen olisi helteellä mustikkametsässä tarpeen.

Kaikista pienistä harmeista huolimatta mustikassa olo on mitä parhainta meditaatiota. Siellä ajatus lähtee rullaamaan ihan uudella tavalla. Minäkin sain monta hyvää ideaa.

Joskus elämän horisontti katoaa näkyvistä.  Tuntuu kuin sumussa kulkisi, näköalattomalta. Sitten yhtäkkiä pilvi väistyy auringon edestä: valaistuminen! Ajatussää kirkastuu, näkee kaiken ihan selkeästi ja kirkkaasti, näinhän se on, näin se menee.

Kyllä on mustikka terveellinen marja! Kirkastaa ajatuksen.

 

 

Normaali

Sinkut Seatlessa ja kohtupussi

Oli taas mielenkiintoista luettavaa Hesarissa. Erityisesti päähän jäi muhimaan artikkeli sinkuista Settlessa, heidän pariutumisongelmistaan sekä toinen artikkeli laboratorio-olosuhteissa kohtupussissa kasvaneesta lampaan sikiöstä. Nämä kaksi artikkelia mielessä muhimalla alkoi tulevaisuus hahmottua.

Kyllähän sen jokainen normaalia heteroluomuelämää elänyt tietää, että rasittavaahan se on. On rasittavaa tutustua ja seurustella, rasittavaa perustaa perhe, rasittavaa olla raskaana ja rasittavaa synnyttää. Kaikkinensa pitkä prosessi, joka voi vielä mennä monessa kohtaa mönkään. Sitten ei auta kuin palata lähtöruutuun ja aloittaa koko homma alusta. Pahimmassa tapauksessa sitten on jo myöhäistä, time is out.

Ihminen tykkää välttää kaikkea, mistä on vaivaa ja mennä siitä kohtaa, mistä helpoin. Sillä tavoin ihmiskunta on tähänkin asti kehittynyt. Oli rasittavaa kerätä ruoka sieltä sun täältä ja metsästää, niinpä alettiin viljelemään ja kasvattamaan karjaa. Oli rasittavaa tehdä kaikki alusta asti itse, niinpä keksittiin työnjako ja tehtaat ja ostaminen. Jokapäiväisen elämän helpottaminen on ollut kehityksen kaasu tähän asti ja on sitä varmaan myös edelleen.

Saattaa hyvinkin tuntua kiinnostavalta ajatukselta tulevaisuuden nuoresta aikuisesta laittaa yhteiset dna:t pussiin ja laboratorioon kasvamaan. Sillä aikaa kun perillinen kasvaa pussissa valvotuissa olosuhteissa voi itse jatkaa täysillä 24/7 työntekoa, harrastaa potkunyrkkeilyä ja exreme-lajeja, juoda viiniä, polttaa, syödä sushia ja homejuustoa mielin määrin ilman huolta sikiövaurioista.

Sitten voi yhdeksän kuukauden kuluttua käydä laboratoriosta hakemasta valmiin vauvan. Ei paikat veny, ei rupsahda. Ei tarvitse lantionpohjajumppaa, ei pelätä virtsanlipsahtelua aivastaessa. Kroppa pysyy ehjänä. Vielä kun keksitään joku laboratorioutare, mikä tuottaisi ehtaa äidinmaitoa pullotettuna, niin avot!

Taitaa olla niin että ”normaali” – ts.perinteinen – perheenperustamismalli on tulevaisuuden perttilinkoloiden puuhaa. Pienen ekoluomuhippipiirin tapa. Suuri kuluttava enemmistö tuottaa lapsensa labrassa.

En kyllä tykkää ajatuksesta. Paheksun. Mutta eipä ole minun tulevaisuuttani, onneksi. Time out.

Normaali

Yksinäisiä planeettoja

Kesäkuun 15.pvä kirjoitin blogissani veljestäni, josta minulla oli huoli. Veli on todennäköisesti vakavasti sairas, mutta ei suostunut menemään lääkäriin. Nyt asiassa on tapahtunut käänne.

Veli katosi. Ei vastannut puhelimeen. Samalla paikkakunnalla asuvat kaksi muuta vanhempaa veljeäni ryhtyivät salapoliisipuuhiin nuoremman veljen löytämiseksi. Auto löytyi poliisiaseman takapihalta. Kadonneen veljen kotitalon takaovi oli auki. Sisällä oli huomattavan epäsiistiä, vaikka veli on tunnetusti luonteeltaan hyvin siisti. Viherkasvit olivat miltei kuolleet, jääkaappi melkein tyhjä. Veljeä ei näkynyt missään.

Lopulta veli löytyi sairaalasta. Hän oli kolhinut toista autoa R-kioskin pihalla, ja poliisit olivat tulleet paikalle. Poliisit olivat huomanneet että kaikki ei ole hyvin ja tilanneet ambulanssin. Edes veljen jalat eivät kantaneet. En ymmärrä, miten hän on autoa ylipäätään voinut ajaa.

Nyt on pääkoppaa tutkittu ja kuvattu. Veli sairaalassa pyörätuolissa. Puheesta tuskin saa selvää. Ääni ei kuullosta hänen omaltaan. Kuin puhuisi hyvin vanhan ihmisen kanssa, vaikka veli on vain neljä vuotta minua vanhempi, 55-vuotias.

Hyvä asia on se, että nyt häntä hoidetaan ja tutkitaan. Ja onni oli se, että mitään pahempaa ei ennättänyt sattua. Yksin asuva huonokuntoinen ihminen, siinä olisi voinut syttyä tulipalo, ihmishenkiä vaarantava tilanne liikenteessä, onnettomuus. Nyt tuli vain pieni lommo autoon.

Keväällä, kun veli täytti 55, hänet kutsuttiin terveystarkastukseen ajokortin takia. Me muut sisarukset olimme toivoneet, että lääkäri huomaisi, kuinka sairas veli on. Mutta ei. Ainoastaan näkökyky oli lääkärin mukaan huonontunut, se ei riittänyt enää rekkakorttiin, mutta velipoika keksi ehdottaa, että riittääkö henkilöautokorttiin, siihen riitti. Lääkäri ei noteerannut vapinaa käsissä, leuassa, takkuilevaa puhetta, huonoa kävelyä. Vain neljä kuukautta ajokorttiterveystarkastuksesta ja veli on pyörätuolissa sairaalassa.

Minua järkyttää ja surettaa veljen kohtalo. Myös ihan omista syistä. Tämä nuorin veljeni oli minun kasvunkumppanini. Me elimme saman lapsuuden. Kaksi muuta veljeäni ovat minua huomattavasti vanhempia. He elivät jo nuorten aikuisten elämää, kun minä vielä leikin barbeilla. Heidän lapsuutensa aika on ihan eri kuin omani.

Nuorin veljistäni on ollut siteeni omaan lapsuuteeni. Hänellä on (ollut) vieläpä huomattavan hyvä muisti, toisin kuin minulla. Hänen kanssaan olemme voineet muistella lapsuutta. Vanhempamme ovat jo kuolleet.

Samaan aikaan myös kummitätini, äitini sisko, on vakavasti sairas. Hän sairastaa ALSia. Myös hän on ollut muistisiteeni lapsuuteeni ja edesmenneisiin vanhempiini.

Nyt nämä kaksi ihmistä ovat molemmat hyvin vakavasti ja peruuttamattomasti sairaita. Heidän mukanaan tulen menettämään paljon omaa historiaani. Juuret omaan lapsuuteni katkeavat. Jäljelle jää vain se, mitä minä itse kykenen muistamaan. Mutta ei ketään, kenen kanssa muistella.

Ja eipä kahta ilman kolmatta. Ennen kouluikää minulla oli vain yksi ystävä, Marjo. Marjo asui tien toisella puolella, yksinhuoltajan nelilapsisen perheen nuorimmaisena. Marjon isä oli kuollut, hän paloi auton alle. Marjon isällä oli pihapiirissä autokorjaamo. Likaiset haalarit olivat bensan tahrimat ja ne syttyivät palamaan, kun hän oli korjaamassa auton alapohjaa, kaiketi hitsaamassa jotakin. Paloi omalla kotipihallaan.

Kun Marjon äiti lähti töihin, Marjo tuli meille leikkimään. Leikimme koko päivän yhdessä, kunnes Marjon äiti tuli töistä ja hänen oli aika mennä kotiin. Joskus tämä leikkitoveruus hieman ahdistikin. Marjo oli aamulla jo odottamassa, kun heräsin. Hän myös matki minua ja se ärsytti. Leikkasimme paperinukkeja lehdistä. Avussa ja Seurassa oli hienoja paperinukkeja. Oi, olisivatpa vielä tallessa ne ihanat Armi Aavikko  ja muut julkkispaperinuket! Talvella leikimme pihalla vuorenkuningasta talonkorkuisissa lumikasoissa, laskimme mäkeä, rakensimme lumilinnoja. Kesällä uimme kotirannassa, kelluimme traktorin sisäkumilla.

Ala-asteen alussa olimme vielä samalla luokalla ja leikit jatkuivat. Myöhemmin tiet erosivat. En muista, että meillä olisi ollut mitään riitaa tai eripuraa. Aloimme vain harrastaa ja tehdä eri asioita, ystäväpiiri muuttui. Minä aloin harrastaa ratsastusta. Minusta tuli intohimoinen hevoshullu. Marjo ei käynyt talleilla. Marjo jäi. Elämä on julmaa.

Monta kertaa olen aikuisena miettinyt, mihin Marjon tie johti, missä hän mahtaa olla. Emme ole olleet yhteyksissä emmekä tekemisissä sitten varhaislapsuuden päivien.

Keväällä kuulin, että Marjo on palannut asumaan kotitaloonsa äitinsä luo, ja että hän on vakavasti sairas. Minun on pitänyt lähettää kortti. Mutta en keksi, mitä siihen kirjoittaisin, mitä sanoisin.

Lapsuuden leikkitoveri, veli, kummitäti. Kaikki, jotka ovat siteitä varhaislapsuuteeni, ovat hiipumassa pois.

Minusta tuntuu kuin olisimme kaikki yksinäisiä planeettoja elämän kiertoradalla. Tunne ja taju siitä, kuinka yksittäisiä ja irtonaisia me ihmiset olemme, tekee olon haikeaksi ja surulliseksi.

Normaali

Kesäasukas terveyskeskuksessa

Ei mene kesää ettei joutuisi käyttämään terveyspalveluja oman terveydenhoitopiirin ulkopuolella. Joka kesä jotakin ilmaantuu. On viety anoppia vyöruusun takia hoitoon, tilattu ambulanssia hänelle tai viety marevan-tarkastukseen. Yhtenä kesänä naapurilla oli hengenlähtö lähellä, kun ampiainen pisti kaulaan, ja hän sai siitä ärhäkän allergisen reaktion.

Nyt jouduttiin sunnuntaiehtoona lähtemään päivystykseen 40 kilometrin päähän lähikaupunkiin. Edellisenä iltana oli pojalta poistettu punkki kivespussista. Joo, tosi ällöä ja vaivaannuttavaa. Älkää ihmeessä ikinäkoskaanmissäänmilloinkaan paljastako, että olen kertonut. Isä poisti, minä katsoin toisaalle. Hyvin irtosi, eikä poika edes älähtänyt. Kissa oli tainut tuoda tulleessan punkin pojan sänkyyn. Kissa tykkää siellä köllötellä.

Seuraavana päivänä samaan kohtaan oli ilmestynyt marmorikuulan kokoinen patti. Soitettiin päivystykseen ja kehottivat tulla näyttämään. Ei siinä mitään syytä huoleen sitten kuitenkaan ollut. Hyvä niin.

Edellisen kerran oltiin samassa paikassa pojan kanssa neljä vuotta sitten. Tippui puumajasta. Valitteli selkäänsä. Sanoivat päivystyksessä että kannattaa tulla näyttämään. Lapsilla saattaa tippuessa tulla vaurio munuaisiin.

Silloin poika oli vielä sen verran pieni, että huoli minut mukaan vastaanotolle, nykyisin odottelen käytävällä. Nuori kesälääkäri tutki laverilla makaavaa poikaa, paineli sieltä täältä ja kysyi, ”Miltä tuntuu?” Poika vastasi, ”Hyvältä”.  Ai että minua nauratti, mutta pidin pokan. Pojan vastauksesta päättelin että ei tässä mitään syytä huoleen ole, mutta kesälääkäri oli sitä mieltä että kannattaa kuitenkin varuilta mennä vielä isompaan kaupunkiin, keskussairaalaan, heillä on siellä laitteet ja vehkeet, joilla voi tutkia että kaikki varmasti on hyvin.

Siinähän se perjantaiehtoo sitten meni. Pojasta otettiin röntgeniä ja sitten sillä vekottimella, millä tutkitaan sikiötä, mikä se nyt on, laitetaan limaista geeliä vatsaan ja liikutellaan laitetta ja sitten kuvaruudusta näkyy, mitä sisällä on, sillä vekottimella tutkittiin pojan sisäelimet. Siellä oli, paikoillaan ja hyvin.

Itselläni oli ihan armoton selkäsärky. Sattui niin saakelisti. Vanha vaiva, joka vihoitteli. Ajattelin mielessäni, että voi, tutkikaa minutkin, antakaa lääkettä minullekin. Mutta eihän siinä auttanut, pysyin saattajan ja äidin roolissani ja narskuttelin hampaitani.

Keskussairaalakeikka kesti tietenkin aikansa. Ensinnäkin sinne oli päivystyskaupungista 80 km, ja tietenkin myös ruuhkaa itse vastaanotossa.

Meille tuli nälkä. Haaveilimme siitä, että kun pääsemme sieltä ikinäkoskaan pois, niin menemme välittömästi huoltoasemalle ja tilaamme lehtipihvit ranskalaisilla, aikuisten annokset molemmille.

Loppujen lopuksi kello oli jo yksi yöllä, kun pääsimme pois. Kesti aikansa että röntgenkuvien ja muiden testien tulokset tulivat. Olimme niin väsyneitä että emme jaksaneet mennä syömään. Poika nukahti heti autoon päästyään.

Tämä ikimuistoinen keikka tuli mieleen nyt kun odottelin sunnuntaiehtoona poikaa lääkärin vastaanotolta, siellä ”hyvältä-tuntuu-paikassa”. Itselläni oli nimittäin taas selkä kipeä. Se kipeytyi automatkalla, kun vein appivanhempia kaupunkiin. Autolla ajo on jostain syystä pahinta mahdollista aktiviteettiä selälleni.

Nyt oltiin taas pojan asialla terveyskeskuksessa ja minulla selkä kipeä. Mielessäni ajattelin taas: tutkikaa minuakin, antakaa lääkettä minullekin. Mutta pysyin roolissani  niin kuin edellisellä kertaakin.

Heti seuraavana arkipäivänä soitin kylän pieneen terveyskeskukseen. Sain ajan samalle päivälle, kipupiikin persuuksiin ja reseptin kolmiolääkettä. Merkillepantavaa oli että terveysasemalla ei ollut ketään muita potilaita. Lääkärillä ei ollut kiire. Pojan lääkärissäkäynti sunnuntaina ei maksanut mitään, minä jouduin pulittamaan omastani kaksikymppiä.

En tiedä sotesta, mutta täällä päin ainakin homma toimii nyt ja tällaisena. Hienoa, että kesäasukaskin saa tarvitsemaansa hoitoa. Olisi tuntunut tympeältä lähteä ajamaan kolme tuntia omalle terveysasemalle, varsinkin kun selkäkipu autolla-ajosta vain yltyisi, ja vaiva on vanha tuttu.

Toinen ilonaihe pikkupaikkakunnalla on kirjasto. Heillä on käytössä best-seller-kirjoille kahden viikon laina-aika. Se nopeuttaa kiertoa, ja kun lainaajiakin on vähän, uutuudet ovat näppärästi saatavilla. Juuri palautin loistavan Lucia Berlinin kirjan ”Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia”. Suosittelen! Paras kirja pitkiin aikoihin. Ystävä on jonossa isossa kaupungissa samasta kirjasta. Jonossa tällä hetkellä 794 henkilöä.

Tasapuolisuuden vuoksi pitänee kirjata ylös myös pikkupaikkakunnan (800 vakituista asukasta) huonot puolet. Ei saa comté -juustoa. Eikä levain -leipää. Muuta huonoa en nyt keksi. Jos asuisi pidempään, listakin olisi pidempi, tietty.

Muuta: yritin veistää puupäätä. Ei onnistunut. Pölkky ei pysy paikoillaan. Pitäisi olla höyläpenkki. Olin jo sellaisen huomannut huutokaupassa, mutta erehdyin, pahusvie, päivästä! Olin lähdössä peräkärryineni huutokauppaan sunnuntaina, kun huutokauppa oli ollut jo lauantaina. Meni höyläpenkki sivu suun. Joten puupää-projekti on nyt hitusen jäissä. Täytyy löytää uusi höyläpenkki. Ja sitä ennen saada selkä kuntoon. Luonto yrittänee kertoa minulle jotain: pitäisi hiljentää tahtia. Liikaa projekteja päällä ja vireillä. Mutta minä painan vain kaasua, en malta! God, save me from myself! Se pitäisi tatuoida kämmeneen, että näkisin ja muistaisin.

Normaali

Skarppaa diemiin!

Niinhän sitä sanotaan, ja siitä sisustustauluja tehdään: carpe diem, tartu hetkeen. Mutta käsi sydämellä, tuleeko tartuttua tilaisuuteen? Itse ainakin mennä pökötän mielelläni oman ennakkosuunnitelmani mukaan, enkä heppoisesti tee muutoksia meininkeihin.

Nyt tein poikkeuksen ja skarppasin diemiin. Olin viemässä appivanhempiani takaisin kaupunkiin, vihdoinkin. Pari viikkoa viettivät kanssamme, alkoi jo tuntua tunneskaalassa.

Helposti eivät lähteneet: piti lähteä jo maanantaina, mutta tuli paha olo, piti lähteä tiistaina, mutta tuli ripuli. En jäänyt kyselemään, miltä keskiviikkona tuntuu. Sanoin että nyt minä ainakin lähden. Jo lähti nauris maasta.

Tarkoitus oli vain kipata vanhukset kaupunkiin ja palata samoin tein mökille. Mutta tulikin yllätävä tarjous. Kaksi ystävätärtä olivat myös kaupungissa ja rantaravintolassa saaristolaisbuffee. Vesivahingon takia en voinut omassa kotona yöpyä, mutta toinen ystävättäristä asuu aivan rantaravintolan naapurissa, ja hän tarjosi yösijan luotaan.

Olipa kerrassaan hauska ilta! Rantaravintola oli lähes tyhjä. Vain pari pöytää oli varattuina. Ihan kuin ravintola olisi varattu meille yksityiskäyttöön. Varsinainen secret hideaway. Aurinko kimalteli merellä, lasit olivat täysiä. Tuntui kuin iloinen ilta ystävien seurassa olisi ollut elämän minulle järjestämä palkkio parin viikon uurastuksesta yksityisellä vanhustenhoitoalalla 24/7h.

Kyllä kannatti tarttua tilaisuuteen! Pitäisi useammin uskoa vanhoja viisauksia, joku järki niissä on. Elämä heittää eteen asioita, vähän kuin syöttejä. Kunpa vain uskaltaisimme tarttua niihin useammin. Unohtaa omat ennakkosuunnitelmat. Olla rohkeampia.

Paluumatkalla poikkesin lempikaupassani K-raudassa. Tämä ei ole mainos. Minulle ei kukaan mitään maksa, harmi. En ymmärrä, mistä ne bloggareiden rovot ropisevat, minulle ei ainakaan kukaan ole mitään taloudellista hyötyä tarjonnut. Mutta asiaan, eli lempikauppani K-rauta. Sieltä saa hyvää, ystävällistä ja asiantuntevaa palvelua. Lisäksi tuotteet ovat hyvälaatuisia, kunnon tavaraa.

Tällä kertaa ostin veistotaltan ja kuminuijan. Meinaan veistää puupään. Ostin myös mustaa väripigmenttiä. Keksin että voin käyttää viime kesänä ostamani maalin toisaalla, kun lisään siihen mustaa pigmenttiä. Ei mene maalinloppu hukkaan, eikä näin ollen synny turhaa jätettä.

Käväisin myös puutarhaosastolla ja kas; siellä oli tyrnipuun taimia myytävänä. Minulla on ollut mielessäni istuttaa tyrniä, mutta en ole onnistunut niitä näkemään. Muuta kuin naapurin pihalla. Menestyvät täällä päin hyvin. Naapurin tyrnit ovat jo usemman vuosikymmenen vanhoja ja näyttävät ihan oliivipuilta. Tyrni on sellainen kotimainen versio oliivipuusta. Niistä kasvaa parhaimmillaan parimetrisiä, käkkärävartisia ja lehdet ovat suipot, niin kuin oliivipuissa. Niitä pitää ostaa aina poika- ja tyttöpuita. Muuten ei tule marjoja. Ostin yhden pojan ja kaksi tyttöä. Nyt ne on jo kaivettu maahan, istutettu tontin aurinkoisimmalle paikalle.

Kyllä on nyt eletty lattariviisauden mukaan ja skarpattu diemiin, tosi on!

Normaali

11.käsky: Älä leuhki

Voivoi, taas on ”pakko” kommentoida Hesarin lapsitoimittajien juttuja. Minustahan on kehkeytymässä varsinainen kukkahattutäti, joka tuon tuosta paheksuu nuorten toimittajien aivoituksia. Tässä kohtaa tuntuu menevän jonkinlainen ikäkausikuilu, ja minä olen auttamatta kuilun toisella puolella, ja kohta putoan. Plotsmojo, sinne meni mummo.

Tällä kertaa kummastutti Hesarin Lauantaiessee, jossa toimittaja tuskaili somen aiheuttaman itsetuntokriisin ja riittämättömyyden tunteen kourissa. Instagram-kuvat aiheuttavat kateutta ja tunnetta siitä, että muilla on paremmin. Juttunsa lopuksi toimittaja tulee siihen lopputulokseen, että on parempi keskittyä itseensä.

Höpöhöpö, itseensä ei kannata ikinä missään tilanteessa paeta! En ole vielä keksinyt elämäntilannetta tai tuskaa, johon parannuslääke olisi itseensä, omaan napaansa keskittyminen. Tyttöparka, pieleen menee, mutta kantapään kautta sitä elämässä opitaan. Niin on itsellänikin kovettumat kantapäissä, mutta toivoakseni ei sydämessä.

Samaisessa lehdessä oli juttu kolmesta matkabloggaajata, jotka olivat kuolleet yrittäessään ottaa hyviä kuvia vesiputoukselta. Samanlaisia uutisia kuolemantapauksista ja vaaratilanteista on kuultu aiemminkin. Ihmiset ovat valmiita vaarantamaan henkensä ottaakseen hienon kuvan blogiin tai Insta-tilille. Hulluja!

Muistan myös lukeneeni jostain naistenlehdestä kotimaisesta bloggaajasta, joka koki tunnontuskia siitä, että hän suunnittelee perheen ulkomaanmatkat sillä perusteella, mistä saa hienoimmat kuvat. Sillälailla.

Ehkä nämä Instagram-hienostelukuvat ovat jonkinlaisia kiiltokuva-albumeiden nykyversioita. Haluamme muodostaa itsestämme ja elämästämme kiiltokuvamaisen tulkinnan ja näyteikkunan muille. Kiiltokuvan takana elämä voi olla kuinka röpelöä tahansa.

Voin vielä jotenkin ymmärtää nuorten halun ottaa itsestään selfieitä tai esittää elämänsä kauniissa moodissa. Mutta erityisesti minua hämmentävät aikuisten ihmisten selfiet tai kuvat, jotka selvästi on otettu leuhkimistarkoituksessa.

Nyt huomaan että leuhka-sana on poistunut käytöstä lähes kokonaan. En muista kuulleeni ketään sanottavan leuhkaksi sitten 80-luvun juppiajan. Leuhkiminen oli ennen vanhaan paheksuttavaa, ja minusta se on sitä vieläkin. Tosin olen huomannut, että kaikkien mielestä ei enää. Aika paljon kuulee ja näkee leuhkimista. Se on kaiketi nykyisin ihan ok.

Minulla on kuitenkin vielä hitunen jäljellä luottamusta siihen, että ihminen voisi olla kehittyvä ja virheistään oppiva laji. Niinpä toivonkin että some-leuhkiminen on väistyvä trendi.

Mielestäni jokaisen pitäisi miettiä kuvan julkistaessaan omaa motiiviaan sen julkaisemiseen: toivooko kuvan aiheuttavan kateutta vai tuovan iloa. Jokaisen pitäisi ylipäätään ajatella omasta toiminnastaan ja elämästään, tuonko muille, omille läheisille, työkavereille ja muille ihmisille,  joiden kanssa olen tekemisissä, iloa? Onko maailma minun jälkeeni – ei välttämättä parempi – mutta edes hyvempi paikka?

Ps. Tässä linkki Hesarin Lauantaiesseeseen: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005746465.html

Normaali

Elämän parasta aikaa

Pakko ”tunnustaa” .

Elän nyt, 51-vuotiaana, elämäni onnellisinta aikaa, kenties. Voihan sitä olla vielä parempaakin nurkan takana, mutta tällä hetkellä tämä tuntuu ihmiselon kliimaksilta.

Monta syytä.

Ei ole natiaisia vaivoina. Lapset ovat ihania, mutta myös aikamoisia energiasyöppöjä. Ajatuskin uuvuttaa. Ei saa nukkua milloin haluaa, ei saa lukea lehteä, syödä, ei saa mitään rauhassa. Koko ajan on tilanne päällä. Jos ei muuta niin täitä päiväkodissa.

Ei ole myöskään omia vanhempia vaivoina. Vanhuksissa, varsinkin sairaissa vanhuksissa, on sama huono puoli kuin lapsissa: ei saa syödä rauhassa, ei saa nukkua rauhassa, ei saa mitään rauhassa.

Ja aina tilanne päällä. Vanhuksissa on vielä se huono puoli, että kehitys ei kehity. Lapsissa on toivo siitä, että huomenna on tämä on ohi ja toisin, paremmin. Vanhusten kanssa elämä on taantumaa, huomenna vielä pahemmin kuin tänään. Siinä on vaikea pitää spirittiä yllä. Seen that, been there.

Ja lopulta, sekä vanhusten että lasten kanssa, jäljelle jää pelkkä syyllisyys. Teinkö oikein? Aiheutinko enemmän haittaa kuin hyötyä? Meninkö tämä nyt niin kuin strömsöössä, ei tainnut, tuskin, kaikkeni annoin ja yritin ja itseni väsytin. Melkein avioeron aiheutin, kun asialla omistauduin. Velvollisuudelle. Saakeli. Kuka sen velvollisuuden harteilleni asetti? Ihan minä itse sen tein. Nyt nyt tuli tähän semmoisena ryöpsäyksenä, ihan semmoisena sivujuonena, onnellisuudesta piti puhua, sorry.

Kolmas onnellisuuden syy: Oma lapsi on jo nuori, kohta aikuinen. Hänen kanssaan voi keskustella. Se on ihanaa! Eräänä iltana katsottiin yhdessä elokuva. Se on harvinaista. Kohta 15-v:n suurinta hupia ei ole katsoa yhdessä äidin kanssa elokuvaa, mutta ehkä kerran kesässä. Sitä paitsi, nykynuoren elämässä elokuva on formaattina extreme maraton, eihän ne leffoja katso, jotakin viiden sekunnin tubetuksia.

Elokuvan jälkeen keskustelimme siitä. Poika teki elokuvan käsikirjoituksesta oivaltavan huomion, jota itse en ollut ollenkaan älynnyt. Olin ihan hoomoilasena. Muna oli kanaa viisaampi. Kohta se on sitä aina. Kohta minä kysyn siltä neuvoja. Se on  jo minua pidempi. (Tarkoituksella laitoin se, en hän. En tiedä, miksi? Freudit voi analysoida.)

Se on ihanaa ja tekee minut onnelliseksi, että poika on minua pidempi! Se konkretisoi äsken kuvaamani.

Tuntuu hyvältä, kun poika muistaa joka kerta syötyään kiittää ruuasta. Aamulla toivottaa hyväthuomenet ja illalla hyvätyöt. Ja pesee hampaansa aamuinilloin. Ai että mä olen onnellinen! Laitoin tahallani mä: freudit voi halutessaan analysoida senkin,  jos tahtovat.

Neljäs syy: Oma minäkuva ja itsetunto on kunnossa. Tiedän, mitä osaan, mitä en, missä olen hyvä, missä en.

Vaikka on minulla vielä luuloja itsestäni: luulen osaavani pystyttää puutarhavajan, tehdä sille perustukset. Mutta olen itsensi suhteen toiveikas!

Tiedän, mistä pidän, mistä en. Minun ei tarvitse, enkä varsinkaan halua miellyttää ketään. Muuta kuin itseäni. Se on ihanaa. Tajuan, että miellyttämällä itseäni olen parhaimmillani ja miellytän myös muita. Minun ei tarvitse todistaa itsestäni mitään. Minussa ei ole mitään todistusaineistoa, hah!

Hyvällä tavalla koen että tämä oli tässä: enää en ehdi opiskella aivokirurgiksi, perustaa orpokotia, synnyttää suurperhettä. Tosin en mistään noista koskaan haaveillutkaan, paitsi suurperheestä. Minulla on yhä suurperhegeeni. Sen takia, kun teen ruokaa, sitä tulee aina hirveän paljon.

Tiedän, mikä tekee minut onnelliseksi ja mitä tarvitsen, ja se kaikki mitä tarvitsen on käteni ulottuvilla. Minun ei tarvitse lähteä etsimään onneani kaukaa.

Ne eivät ole isoja asioita. Tarvitsen hääräilyä luonnossa, mahdollisimman vähän kaupunkia ja ihmisvilinää, tarvitsen nikkarointia, omatekoista taidetta, kirjoittamista, tarvitsen yksinoloa, mutta tarvitsen välillä myös ystävien seuraa, erityisesti tarvitsen omaa perhettä: miestä, poikaa ja kissaa. Salaattia. Skumppaa. Hesarin ja aamukahvin vuoteeseen. Kynsiharjaa. Pellavaa. Silkkiä. Hunajaa. Puita. Kuuta ja tähtiä. Vihreää. Värejä ylipäätään. Mustaa en halua enää ikinä. Paitsi tänään ostin kyllä mustaa kattohuopaa Esko2-varastorakennukseen, jonka perustukset olen itse tehnyt, koska minulla on suuret luulot itsestäni ja osaamisestani.

I’m a very happy person. Tänään minulla on kaikki. Kirjoitan tätä porstuassa, ulkona ropisee sade. Ikkunasta näen vihreää, puita ja taivasta. Pöydällä on skumppa. Olen yksin, mutta tiedän että huomenna olen taas perheeni luona. Kirjoitan, ja päälläni on mukavat vaatteet ja jalassa villasukat. Jääkaapissa odottaa salaatti.

Mitä muuta voisi ihminen toivoa!

Tässä on kaikki. Kaikki syyt olla onnellinen. Ja minä olen.

 

Normaali

Tekarit

Omassa lapsuudessani kaikilla mummoilla ja papoilla oli tekohampaat. Ne laitettiin yöksi yöpöydälle vesilasiin. Lapsenlapsia huvitettiin lonksuttelemalla hampaita tai pelkästään olemalla ilman hampaita. Ihminen on aika hupaisan näköinen hampaattomana. Kyllä menee hampaiden mukana uskottavuus!

Siihen aikaan viisikymppinen sai lahjaksi tekarit ja keinutuolin. Hampaat otettiin kerralla kaikki pois, vaikka olisivat olleet ehjät. Toisaalta tällä systeemillä kaikkien mummojen ja pappojen hampaat näyttivät aika hyviltä. Ei ollut kellastuneita, harittavia hevosenhampaita vaan suorat rivit kaikilla ilman vetäytyviä ikeniä.

Mihin ovat tekohampaat kadonneet? Tulevatkohan vielä muotiin?

Ikä ei varsinaisesti tuo helpotusta hammashuoliin. Päinvastoin. Juuritulehdus voi viedä hengen. Ja hampaanpoisto aiheuttaa infarktin.

Voisikohan vanhassa systeemissä olla sittenkin järkeä? Hampaat otetaan pois vielä kun ihminen on suurinpiirtein terve ja vastustuskyky kunnossa. Sitten elellään loppuelämä huolettomina hammasvaivoista. Ei tarvitsisi hammaslangalla hinkuttaa, eikä hammaskiviä rapsututtaa. Sen kun tuuppaisi legot lasiin yöksi puhdistumaan.

Tähän olisi mielenkiintoista saada hammaslääkärin mielipide. Mahtaisiko suostua operaatioon? Mitähän tuumaisi, jos varaisi ajan hampaiden poistoon ja tekareiden tekoon?

Keinutuolihan minulla jo on.

 

Normaali

Kesäkommuuni

Joskus parikymppisenä muistan miettineeni, että kommuuniasuminen voisi olla kivaa.  Kauppaopistossa kadehdin luokkakavereita, jotka jakoivat kämpän. Heillä tuntui olevan aina jotakin kivaa kehitteillä, mistä yksinasuva jäi paitsi.

Uskoisin että yhteisöllinen asuminen sopii samassa elämäntilanteessa oleville, he hyötyvät siitä eniten. Mutta jos yhteen laitetaan kovin erilaisia ja eri elämänvaiheessa eläviä, sopua ja kaikkia miellyttävää arkea on vaikeampi ylläpitää. Ainakin se vaatii sääntöjä ja järjestelyjä, sopimuksia ja jokaiselle omaa, yksityistä reviiriä.

Tästä on nyt taas kantapääkokemusta parilta viikolta kesämökiltä. Iäkkäät appivanhemmat ovat olleet vieraanamme. Teini herää siinä vaiheessa, kun me muut olemme lounaalla. Itse olisin puolestani mieluusti syönyt lounaani jo paria tuntia aiemmin, koska herään aikaisin, ja syön herättyäni varsin keveästi. Viimeistään puolilta päivin haluaisin lounaan.

Vanhukset syövät tuhdin aamiaisen munakkaineen ja silleineen yhdeksän maissa ja heidän ideaali lounasaika olisi yhden-kahden välillä. Ja teini: hän herää yhdeltä ja syö lounaansa noin kello 16. Minä taas mielelläni olisin nukkumassa jo kello 22, mutta siihen aikaan teini lähtee lenkille ja alkaa lämmittämään saunaa.

Helpointa on luovuttaa, ja antaa kaikkien elää omaa rytmiään. Niinpä meillä on 24 h/vrk keittiö. Koko ajan on jollakin lounas/aamupala/päivällinen/iltapala. Päivän paras hetki on aamulla klo 6-9. Silloin kukaan muu ei ole hereillä. Keitän kahvit, haen Hesarin, käyn uimassa jääkylmässä meressä. Menen takaisin sänkyyn lukemaan lehteä ja juomaan kahvia, ihan rauhassa, ihanan viileässä ja hiljaisessa mökissä. Kissa tulee viereen kehräämään. Taivaalliset kolme tuntia.

Päivisin olen ulkoistanut itseni mökistä, ihan konkreettisesti. Onneksi säät ovat suosineet ulkona oloa. Anopilla on sydämen vajaatoimintaa ja häntä paleltaa koko ajan. Niinpä ilmalämpöpumppu on asennettu lämmittämään mökki 30 asteiseksi. Minulla taas on keski-ikäisen naisen kaipuu viileään ja ihannesisälämpötila noin 18 astetta. En voi oleskella kolmekymmentäasteisessa mökissä. Saan lämpöhalvauksen.

Mökin sisätilan helvetillisyyttä lisää televisio, joka pauhaa täysillä urheiluselostuksia. Appivanhemmilla on huono kuulo, televisio pitää olla täysillä, ja he rakastavat katsoa urheiluohjelmia. Parastaikaa tulee Keihäskarnevaalit. Minä taas inhoan urheiluohjelmia!  Viimeksi katsoin urheilua silloin kun Matti Nykänen hyppäsi ja Tiina Lillak heitti keihästä.

Mies kyllä tykkää katsoa urheilua, mutta hänkään ei voi olla sisällä, kun siellä on niin kuuma. Hän katsoo samaa keihäskisaa keinutuolissa pihalla läppäriltä.

Televisiomelu ei haittaa teiniä. Hän sotii mökin toisessa päässä kuulokkeet päässä omassa virtuaalitodellisuudessaan. Hän ei tiedä mökkikommuunitodellisuuden haasteista mitään. Ellei sitten herää kesken unien siihen, kun mummi komentaa ukkia apuun vessapuuhiin. Varsinainen komisaario pepponen.

Mummi ei jaksa mennä vessaan asti. Niinpä vessatuoli on laitettu siihen, missä minulla oli alkukesästä oma kesäparatiisini: tuulensuojainen nurkkaus terassilla, rottinkituoli ja pikkupöytä. Siinä on nyt mummin vessa. Rottinkituoli ja kesäparatiisini on saanut väistyä yhteisöasumisen realiteettien myötä.

Viime torstaina Hesarin torstailiitteessä joku sosiologi hehkutti laajennetun perhekäsityksen ja yhteisöasumisen puolesta. Enpä tiedä. Minun yhteisöllisyyskiintiö on kaksi viikkoa kesässä.

Normaali

Me ollaan kaikki stereotypioita

Voivoi aasi parkaa, kaikki pitävät sitä tyhmänä, vaikka oikeasti se on vain arka. Voivoi pöllö parkaa, kaikki pitävät sitä viisaana, vaikka se on vain lintu, jolla on kasvot. Voivoi keski-ikäistä naisparkaa, jota kaikki pitävät hössöttävänä, vaihdevuosissa kituvana ja zeitgeistista ymmärtämättömänä. Voivoi lapsi parkaa, sehän on vain…no, lapsi, ei se ymmärrä.

Suomalainen on juoppo, ruotsalainen kepeä. Englantilaisella on sentään vaihtoehtoja: hän voi olla joko punaniskajalkapallohuligaani tai sitten arrogantti oxfordtyyppi. Amerikkalaisella ei ole vaihtoehtoja, hän on kovaääninen, itsetietoinen, extrovertti, hölöttäjä. Japanilainen on hiljainen laumassakulkija, kiinalaiset eivät osaa käyttäytyä, venäläiset eivät välitä muista, saksalaiset vievät maidot maitolaiturilta ja tekevät eväsleivät hotellin aamiaispöydästä ja tykkäävät olla alasti.

Saamelainen on vielä enemmän humalassa kuin kantasuomalainen. Muut eivät tykkää meistä, tai eivät ainakaan arvosta. Teini-ikäiset pojat ovat aina pahanteossa. Teini-ikäiset tytöt kiljuvat liikaa ja käyttävät liian seksikkäitä vaatteita.  Kissanpennut ovat söpöjä. Naapuri on äänekäs. Suomalainen kesä on kylmä. Muualla on mukavampaa. Anoppi ei tule toimeen miniän kanssa ja on tunkeileva. Mummo on mukava. Poliitikko on vieraantunut todellisesta elämästä.

Intiaani osaa sanoa vain ”ugh”, suomalainen ”häh”. Savolaiset ovat kieroja, hämäläiset hitaita, pohjalaiset haluavat aina isomman kuin naapurilla.

Stereotypioita ollaan kaikki. Mitä väliä?

En ymmärrä, miksi stereotypioista loukkaannutaan? Eiväthän ne ole totuus, ainakaan koko totuus. Ne ovat mielikuvia. Mielikuvia on aina olemassa. Niitä voidaan luoda mainonnalla, viihteellä, propagandalla ja medialla. Mutta niitä syntyy myös ilman tietentahtoista mielikuvanmuokkausta. Ihmiset synnyttävät mielikuvia omilla teoillaan ja tekemättä jättämisillään. Kun satatuhatta suomalaista matkustaa Kanariansaarille, syntyy siellä mielikuva siitä, minkälainen on suomalainen.

Tämä blogi luo tahtomattani mielikuvaa siitä, minkälainen ihminen minä olen. Saatan olla mielikuvan mukainen tai sitten en, tai osittain.

Mitäpä ja mitenkä teetkin, sinusta syntyy mielikuva työtovereillesi, perheenjäsenillesi, ystävillesi, lähikaupan myyjälle. Tuolta se taas tulee, tuo joka ei koskaan hymyile ja ei sano päivää.

Mutta silti, mitä sillä on väliä? Mitä väliä on stereotypioilla ja mielikuvilla? Miksi niiden olemassaolo loukkaa meitä? Siksikö että ne ovat osittain totta, ja sen tajuaminen sattuu? Kalikka kalahtaa. Vai siksikö että okei, suomalaiset ovat sellaisia, mutta juuri minä en ole, enkä halua että suomalaisuuteni takia minut luokitellaan sellaiseksi. Arroganttia.

Ehkä en vain ymmärrä, koska olen zeitgeistia ymmärtämätön keski-ikäinen nainen. Stereotyyppi itsestäni.

Normaali