Runo & tanssi

En ole varsinaisesti ollut runotyttö. En lukenut nuorena runoja, saati että olisin sellaisia kirjoittanut. Olin enemmän Viisikko-tyyppiä, eväät reppuun ja kohti seikkailuja! Luulen että aivot kasvoivat minulle ylipäätään vasta yli kolmekymppisenä, sydän ainakin.

Aikuisena olen tähän lajityyppiin tutustunut, mutta vieläkin se on minulle suota, jolle uppoan. Jalat eivät kanna. Mutta on minullekin lempirunoja kerääntynyt. Yksi niistä on Eino Leinon Meri kuutamolla. Luulen että hän on kirjoittanut sen minusta.

”Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla.”

Minulla on just toi. Viihdyn hyvin omassa seurassani. Jopa liian hyvin. Tälläkin hetkellä pakoilen naapureita, yritän livahtaa portista niin että eivät huomaa. Ovat vähän liian seurallisia.

Saati sitten nämä pikkupaikkakunnan ihmiset! Ovat olleet täällä koko pitkän talven keskenänsä, ja nyt kun mökkiläiset ovat saapuneet, haluavat jutustaa, kuulla kuulumiset ja kertoa omansa. Luulen että paikkakunnan mammoilla on jonkinlainen päivystysjärjestelmä kylällä, ikään kuin kipinämikkovuorot. Sinne on nimittäin turha mennä ajatellen että käyn vain nopeasti hakemassa litran maitoa ja mansikoita. Ei onnistu! Heti pelmahtaa päivystäjä paikalle.

Kirjasto on paha paikka. Ei voi anonyymisti kirjoja valita. Olan takana on yksi sun toinen neuvomassa, ota toi, toi on hyvä. Eikä kirjastohiljaisuudesta olla kuultukaan. Täällä kirjastossa saa ja kuuluu puhua. Ei siitä kukaan häiriinny, kun ei täällä mennä kirjastoon lukemaan vaan tapaamaan ihmisiä – niin kuin joka paikkaan muuallekin.

Jokainen kysyy ensimmäiseksi saman asian: no oletkos täällä taas kesäsuntiona? Niin kuin eivät tietäisi. Tietenkin tietävät. Pikkupaikkakunnalla asiat tiedetään. Minä siinä sitten, että en ole. No miksi et? En tiedä, ei ole pyydetty. Sitten minulta odotetaan jonkinlaista selitystä, eikä minulla sitä ole, kun en itsekään tiedä, mistä on kysymys.

Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä minusta ajattelevat. Vaan voipi olla parempi ettei ole aavistustakaan. Anopilla oli muinoin hauska tapa esitellä kirjeessä itsensä hänet tuntemattomille: ”ihastutte kun näette”. Yritän pitää samaa asennetta ja uskoa itseen. Ehkä se on sellainen yleisinhimillinen ominaisuus, usko siihen että muut kyllä pitävät, olen mainio tyyppi. Onneksi olemme viattoman tietämättömiä mikä on asiain tila todellisuudessa ja selkämme takana.

Huomenna aion mennä naapuripaikkakunnan tanssilavalle. Siellä esiintyy Tango de norte. Minulle on hieman epäselvää, onko kyseessä tanssit vai konsertti. Laitan kaiken varalta nilkkaan siteen, teeskentelen että on nyrjähtänyt. En todellakaan halua tanssimaan, bändi kiinnostaa!

Se tulee olemaan kamalaa, jos ne on oikeasti tanssit! Olin kerran Lapissa Äkäslompolossa paikallisessa menopaikassa, kun siellä esiintyi lempibändini Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. Yritin piileskellä pilareiden takana. On niin sääli antaa pakit, se on iso kolaus itsetunnolle. Ehkä minun pitää laittaa kääreeseen käsikin, ettei vain jää epäselvyyttä motiiveista? Vai ottaisinko harjan ja rikkakihvelin mukaan ja teeskentelisin olevani siivooja?

Saa nähdä, miten käy. Laitan siitä sitten päivityksen jutun jatkoksi. Minulla on nyt näitä kirjoituksia ihan jonoksi asti, kun ei ole ollut parempaakaan tekemistä. ”Mee töihin”, sanoo teini joka päivä. Ehkä se on kannustus…

No niin, heippa tällä kertaa! Saa nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ps. En sitten mennyt Tango de norten keikalle. Olin jo mekko päällä lähdössä, kun satuin vilkaisemaan peiliin. Minusta näytin ihan keski-ikäiseltä kesäleskeltä, joka haluaa tanssia kiihkeästi kesäillassa. Luulen että kukaan ei olisi uskonut sitä että tulen tanssilavalle vain kuuntelemaan bändiä. Päätin että on parasta jäädä kotiin ja lukea kirjaa.

Normaali

Veli

Minulla on kolme veljeä. Hyvä asetelma: kolme isoveljeä, minä nuorin ja ainoa tyttö.

Yksi veljistä on erityinen.

Koskaan en ole tavannut yhtä epäsosiaalista ihmistä. Kukaan ei ole tiettävästi käynyt tämän veljen luona kylässä koskaan – paitsi minä ja poika.

Eikä meitäkään ole kutsuttu, on vain tuppauduttu aamukahville, kun olemme yöpyneet viereisessä kylmässä myllyrakennuksessa, mihin ei tule vesi, ei sähkö.  Röyheä kaupunkilainen voi tuppautua kukonlaulun aikaan aamukahville kutsumatta. On se avannut. Oi että minä olen ärsyttävä!

Vähän töksähtelevä ja äksy veli kyllä on, mutta ei se minua hämää. Siihen on tottunut, kuuluu persoonaan. Koti on huomattavan siisti. Paljon siistimpi kuin omani.

Veli on todennäköisesti sairas, en tarkoita mentaalisesti, tarkoitan alzheimeria tai parkinsonia. Kädet vapisevat, puhe takkuaa, kaikki on vähän vaikeaa. Olen seurannut tilanteen pahenemista muutaman vuoden. Mutta hän ei halua lääkäriin, eikä halua että asiasta edes puhutaan. En voi tehdä asialle mitään. En ole lähiomainen, kukaan ei ole.  Hänellä ei ole omaa perhettä. On poikamies. Olen joskus yrittänyt ottaa asian puheeksi, meni välit melkein poikki. Omasta mielestään hän ei ole sairas.

Kerran soitin terveysasemalle, selostin tilanteen, kysyin voisiko hänet kutsua terveystarkastukseen. Ystävällinen terveydenhoitaja kertoi, että tehtävissä ei ole mitään, ellei kyseinen henkilö ole vaaraksi ympäristolle. Ketään ei voi pakottaa. Hoitoon pitää hakeutua itse.

Yritän hyväksyä tilanteen ja veljeni oikeuden olla menemättä lääkäriin. Olen tehnyt voitavani, sanonut asiasta, tarjonnut apuani. Pitää hyväksyä jokaisen oman elämänsä itsemääräämisoikeus. Joskus se voi tarkoittaa hyvinkin paljon erilaisempia ratkaisuja kuin mitä itse tekisi. Lopulta emme kuitenkaan elä täällä muiden mieliksi, elämme kukin omilla ehdoillamme. Vastaamme itse tekimisistämme ja tekemättä jättämisistä. Ja itse vastaamme myös omasta onnellisuudestamme.

Mikä minä olen muille yhtään mitään sanomaan. Ei minun mielikseni tarvitse lääkäriin mennä.

Minun pitää hyväksyä tämä tilanne ja se että en voi sille mitään.

 

Normaali

Eri ihminen

On se jännä, miten ihminen on erilainen kesällä. On kesäminä ja talviminä.

Talvella en pidä ruuanlaitosta, toistan samaa viittä-kuutta perusreseptiä viikosta toiseen, minulta puuttuu kekseliäisyys ja viitseliäisyys. Kesällä olen luova huippukokki, joka taikoo jääkaapin jämistä ja pihan antimista toinen toistaan parempia herkkuja. En ymmärrä, mistä on kysymys.

Tänään loihdin nyhjää tyhjästä aterian, syntyi tuoretomaattipastaa. Pihalta basilikat, jääkaapissa oli lehtikaalin jämä, riivin sen joukkoon, sipulia, valkosipulia, pieniä sydäntomaatteja halkaistuna, parmesaania ja lopulta, kun annos on lastattu lautaselle, päälle reilu loraus balsamico-tököttiä. Oli hyvää.

Tämän kesän löydös on varhaiskaali. Siitä saa helpon ja herkullisen lisukkeen lihalle. Silppua kaalia ohuiksi siivuiksi, paista voissa hitaasti ja kauan, lisää suolaa ja kohtuudella siirappia. Syntyy sellainen kaalilaatikon kevytversio. Vissiin siihen voisi laittaa vähän sipuliakin, mutta en ole vielä sitä kokeillut. Todellakin halpa ja erinomainen lisuke saunamakkaralle. Pitääkin ostaa lisää kaalia, kun ensi kerralla menen kauppaan.

Ehkä tässä kesäkokkitaituruudessa on lopulta kysymys viitseliäisyydestä. Kotona kaupungissa K-kauppa ja Alepa sijaitsevat melkein yhtä lähellä kuin oma jääkaappi. On helppoa ostaa Pirkka kana-taco-salaatti tai toinen suosikkini Falafel-salaatti, kun on nälkä. Ei tarvitse tehdä mitään itse, jos ei huvita. Ja minuahan ei yleensä huvita. Mieluummin teen muuta kuin ruokaa. Pahuksen aikaa viepää ja nälkä tulee monta kertaa päivässä! Tulisi edes vain kerran!

Mutta mökillä asiat on toisin. On pakko viitsiä, koska isompi paha on raahautua mökkiläisten ruuhkauttamaan kauppaan. Katson siis jääkaappiin ja elän sen mukaan, mitä siellä on. Nyt kun sydäntomaatit ja lehtikaalit ja parmesankin on syöty, jäljellä on kylmäsavulohta ja kurkkua ja kermaa. Täytynee taikoa niistä huomenna lohipastaa. En tiedä, miten kurkku siihen käy, yleensä käytän parsakaalia, mutta jos kurkun pilkkoisi tulitikuiksi, laittaisi hetkeksi tillietikkaliemeen, ja heittäisi lopuksi kastikkeen sekaan?

Yhden hengen kokkisota alkakoon. Olen oman elämäni sikkesumari ja julistan itseni etukäteisvoittajaksi.

ps. Ei kannata kokeilla lohi-kurkkupastaa, aika eksoottista oli! Nälkääni söin, mutta santsiannos jäi ottamatta. Joten: älä kokeile sitä kotona!

 

 

Normaali

Pysy nuorena

Katselin Yle Areenalta Prisma-dokumenttia ”Pysy nuorena”.

Siinä oli mielenkiintoinen kaksostutkimus, missä elintavoiltaan hyvin erilaiset mutta geeneiltään identtiset, 55-vuotiaat kaksoset laitettiin verikokeeseen, jonka perusteella pystyttiin sanomaan, kuinka paljon omaa biologista ikäänsä nuorempia tai vanhempia he ovat. En osaa selittää, miten se verikokeesta oli nähtävissä, mutta sellainen koe joka tapauksessa on olemassa, vaikka ei kaiketi ihan Hus Labissa. Kaksoset matkustivat Lontooseen verikokeeseen.

Toinen naisista teki uraa Washingtonissa, hänellä oli mielenkiintoinen työ, runsas sosiaalinen elämä, hän söi terveellisesti ja harrasti liikuntaa. Nainen näytti terveyden perikuvalta.

Hänen sisarensa oli toista maata. Asui maalla, hoiti siellä hevosiaan, oli ylipainoinen, tykkäsi herkutella, ei harrastanut mitään liikuntaa, mutta liikkui kyllä paljon arkiaskareissaan.

Jos ulkonäon perusteella olisi pitänyt sanoa, kumpi naisista on nuorempi, olisin veikannut washingtonilaista. Tutkimustulos kuitenkin paljasti että sen toisen naisen solut olivat pari vuotta sisaren soluja nuorempia. Kaikki johtui stressistä. Stressi vanhentaa.

Kaiken huippu oli se että ohjelman juontaja, noin kolmekymmentäviisivuotias mies oli  saman tutkimuksen mukaan jopa kahdeksan vuotta biologista ikäänsä vanhempi. Hän halusi syödä joka päivä possua, ja paiskoi kolmea työtä yhtäaikaa. Päällisin puolin mies näytti terveeltä ja hyvinvoivalta.

Ohjelmassa perehdyttiin myös Saksassa tehtyyn tutkimukseen, missä tarkoitus oli selvittää, mikä liikuntamuoto on paras ikääntyville. (Hassu sana tuo ikääntyvät, kaikki ihmisethän joka ikävaiheessa ikääntyvät. Ihan syntymästään lähtien.)

Tutkittavat oli jaettu kahteen eri ryhmään. Toinen ryhmä harrasti kuntosalia ja lenkkeilyä, toinen tanssia. Puolen vuoden kuluttua katsottiin, miten treeni oli vaikuttanut. Tanssijat voivat joka mittarilla paremmin. Tanssi on samalla aivojumppaa, pitää muistaa liikeradat.

Päätin välittömästi aloittaa tanssiharrastuksen. Tai siis että sitten syksyllä aloitan. Ainoa ongelma on, että en ole musikaalinen ihminen. Olen antimusikaalinen. Joten tanssi on minulle kaikkein vaikein liikuntamuoto ja epäsopivin. Tanssi olisi ehkä viimeisin urheilulaji nyrkkeilyn jälkeen, minkä aloittaisin. Ei tule olemaan helppoa.

Googlailin eri vaihtoehtoja. Mihinkään tanssiopistoon en todellakaan voi mennä. Ne jutut on tarkoitettu ihan eri porukoille. Niille jotka pysyvät tahdissa. Sinne en voi  mennä itseäni nolaamaan.

Lopulta päädyin paikallisen kansalaisopiston sivuille. Sen järjestämät tanssitunnit ovat lähellä, pääsääntöisesti lähikoululla. Vaihtoehtoja oli Samba, Zumba, Bollyfit, Bollywood Star ja Nia.

Youtubetin mitä ne tarkoittavat. Päädyin Niaan. En ollut ikinä kuullutkaan moisesta: Neuromuscular Integrative Action. Siinä yhdistyy kaikki mahdollinen, kamppailulajeista lähtien, varsinainen liikunnallinen kesäkeitto. Ilmoittauduin kurssille. Syyskuussa alkaa. Kerran viikossa + yksi lauantain kolmen tunnin perehdytys.

Toivottavasti  tämä menee paremmin kuin viime syksyinen lasihimmelikurssi. Siltä lähdin lounastauolla pois, kun en jaksanut liian hidasta etenemistä. Varsinaista tuhnuuta oli. Miten tässä nyt sitten käy, kun tanssi ei ole tosiaan ominta alaa? Edellytykset ovat varsin huonot. Mutta jos tämä on hinta terveenä pysymisestä niin olkoon, yrittänyttä ei laiteta.

Pelottaa ajatellakin, minkälaisen tuloksen verikokeesta itse saisin. Montako vuotta nuorempi/vanhempi soluiltani olen? Vai voisiko siinä olla vaihtelevuutta sen suhteen, missä solut sijaitsevat? Jospa aivosolut – ne mitä ovat jäljellä –  ovat todellista ikää nuoremmat, ihosolut ovat kyllä vanhempia, sen verran on kortisonivoiteet kurtistaneet.

Tänään tulee seuraava jakso ”Pysy nuorena” -ohjelmasta nähtäväksi Yle Areenaan. Saa nähdä, mihin sen jälkeen ilmoittaudun.

Jälleen tulee mieleen se hyvän ystävän aikoinaan minulle lähettämä postikortti, missä lukee ”God, save me from myself!”

Normaali

Vesivahinko

Loppukevät ja alkukesä ovat olleet varsin vauhdikasta aikaa. Palloja on ollut yhtäaikaa ilmassa liian paljon ja usein. Erilaisia itse ja muiden aiheuttamia elämän haastetehtäviä on riittänyt. Eikä loppua ole näköpiirissä.

Mukana tapahtumavyöryssä on onneksi myös kivoja, iloisia ja ikimuistoisia asioita. Silti, mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tykkää tavallisesta tapahtumaköyhästä arkielämästä. Sitä on ollut liian vähän viimeiseen puoleentoista kuukauteen.

Pieni kertaus: Toukokuu alkoi pojan konfirmaatiolla, jonka kohdehenkilö itse otti peilityynesti, mutta äiti-ihmiselle se oli tunteikas päivä. Lasta ei enää ole, on nuori. Yksi elämänvaihe lopullisesti eletty. Juhla oli onnistunut ja kaunis. Dramatiikkaa päivään toi keskellä yötä puhelimeen tupsahtanut itsemurha-aikomusviesti lähisukulaiselta. Onneksi se osottautui vain humalaisen ja sekavan mielen aikaansaannokseksi.

Äitienpäivän vietin jälleen tunnetiloissa, koska olin yksin. Poika ja mies olivat keskenään matkoilla, näin oli sovittu jo talvella, eikä se silloin tuntunut yhtään pahalta. Jonkun täytyy jäädä kissavahdiksi ja minulle se sopi mainiosti, en ole niin kova matkustamaan. Silti äitienpäivä yksin jotenkin korosti konfirmaatiosta alkanutta tunnepaatosta.

Tässä välissä anoppi oli saanut aivoverenkiertohäiriön ja joutunut sairaalaan.

Seuraavaksi mies lähti perinteiselle keväiselle kaverireissulle ja minä jäin viikonlopuksi pojan kanssa kotiin. Siitäkään viikonlopusta ei selvitty ilman dramatiikkaa.

Oli erittäin kuuma, suorastaan helle. Päätimme lähteä yhdessä uimarannalle. Siellä pikkutyttö itki rantapalloaan, joka oli karannut ulottumattomiin. Tytön äiti ei piitannut tippaakaan, ei edes yrittänyt auttaa tai lohduttaa tyttöä. Kysyin pojalta, joka on erittäin hyvä uimaan ja harrastanut uintia vuosia, voisiko hän hakea tytön rantapallon. Poika sanoi että toki, ja säntäsi pelastustehtäviin. Pahaksi onneksi tuuli tarttui palloon ja vei sitä koko ajan kauemmaksi. Yritin huutaa pojalle, että anna olla. Vesi oli vielä kylmää. Minua alkoi pelottaa tilanne, poika ja pallo olivat jo kaukana rannasta. Huomasin kaksi miestä vesiskoottereilla rannassa vähän etäänpänä. Juoksin sinne, selitin tilanteen. Poika oli saanut pallon kiinni. Kiltti vesiskootterimies haki pojan ja pallon takaisin rantaan. Olin kovasti järkyttynyt koko tilanteesta, ja siitä että olin laittanut oman pojan vaaraan mokoman pallon takia. Huh, siitä selvittiin säikähdyksellä, Luojan kiitos!

Tällä välin anoppi oli päässyt takaisin kotiin. Kävimme noutamassa hänelle pyörätuolin ja tilasimme Tenalta laatikollisen vaippoja.

Välistä puuttuvat omat allergiakohtaukset, joita on ollut pitkin ajanjaksoa. Kaksi viiden päivän kortisonikuuria ja lääkärikäynti, josta ei ollut merkittävää apua. Ja oikean käden rasitusvamma, tenniskyynärpää, jonka sain liiasta rehkimisestä pihatöiden parissa. Piti saada mökin ympäristö kuntoon ennen miehen 60-vuotisjuhlia, jotka osuivat kesäkuun alkuun.

Kevättalvella, kun mietimme juhlapäivän viettoa, mieheni sanoi haluavansa viettää syntymäpäiväänsä pienellä porukalla mökillä. Kutsua joitakin tärkeitä henkilöitä elämän varrelta, ja istua iltaa heidän kanssaan. Lupauduin pitopalveluksi.

Rupesi hieman arveluttamaan, kun päivämäärä läheni. Tulikohan luvattua liikoja? Joskus asiat tuntuvat kaukaa katsottuna helpommilta kuin mitä sitten todellisuudessa ovatkaan.

Metsästin ympäri kaupunkia valkoisia juhlakatoksia, jotka voisimme virittää terassille ja laittaa siihen alle pitkän pöydän, jonka ääreen kaikki mahtuisivat. Pulttasimme katoksen kiinni terassin lautoihin. Juhlapäivän aamuna heräsimme ryminään. Tuulen suunta on muuttunut ja etelätuuli heitti katokset mökin katolle. Ehdimme juuri ja juuri purkaa viritelmän ennen vieraiden saapumista.

Muuten meni hyvin. Ruokakin onnistui, hauskaa oli. Päivänsankari oli ikionnellinen. Hyvin onnistui myös lahja, tai oikeastaan kaksi lahjaa. Tilasin miehelle Englannista bourgundinvärisen silkkisen ”ukkopyjaman”. Lisäksi ostin kaksi Adirondack-tuolia, pojalle ja miehelle kummallekin omansa. Käsinojiin tuli laatat, joissa vuosiluku ja heidän nimensä ja iät, toinen 15, toinen 60. Molemmilla kun on merkkivuosi meneillään. Jälkeen päin tajusin että olisin voinut tilata myös kolmannen tuolin appiukolle, hän täytti tänä vuonna 85.

Mutta sitten. Juuri kun ajattelin että kaikki suuret tunteet ja tapahtumat ovat tällä erää takana, voi keskittyä arkeen, tavanomaisuuden helppouteen, huomasin huokaisseeni liian aikaisin.

Mies ja poika lähtivät kaupunkiin. Minä jäin kissan kanssa mökille, kissaa on vaikea siirtää paikasta toiseen, sille tulee autossa paha olo. Sen kannattaa olla mökillä koko kesä. Siispä perhe jakaantui jälleen kerran kahtia.

Kaupunkiin menijöitä odottikin yllätys. Vesivahinko. Yläkerran pesukoneen poistoputki oli irronnut, ties milloin, vesi lorotellut meidän eteiseen ja keittiöön. Nyt siellä ovat käyneet vahinkotarkastajat, purku-ja kuivaustyöt alkanevat pian. Projekti kestää kuulemma pitkään, ainakin elokuun puoliväliin. Katto ja yksi seinä pitää purkaa, vähintään. Lopullisen työmäärän näkee sitten kun kaikki kohdat on auki.

Sillä lailla.

Nyt sitä jotenkin vain toivoisi, että ei tapahtuisi yhtään mitään, ei hyvää, ei pahaa. No nothing. Jospa kaikki pallot olisivat nyt maassa, eikä yhtään niistä tarvitsisi pystyä pitämään ylhäällä.

Normaali

Havukka-ahonajattelua, osa 2: ”Maapallon massa”

Kesämökki sijaitsee kallioisella tontilla meren rannalla. Jossakin vaiheessa tajusin että eipä sijaitse ikuisesti ellen ryhdy putsaamaan kallioita. Aivan meren rannassa kalliot toki pysyvät meren ja tuulen vaikutuksesta puhtaina, mutta heti kun tullaan siltä vaikutusalueelta pois, tilanne muuttuu.

Puista tippuu käpyjä, havunneulaisia, oksia, jotka maatuvat mullaksi ja johon tippuu käpy ja siitä kasvaa uusi puu, joka taas tuottaa lisää omaa jätettään, joka maatuu mullaksi. Pikku hiljaa aiemmin avoin kallio on peittynyt kokonaan maan sisään. Ellei sitä säännöllisesti puhdista, ja haravoi puista tippuvat jutut pois.

Tämä huomio sai minut ajattelemaan. Maatumista tapahtuu kaikkialla, missä on puita tai ylipäätään kasveja. Ne maatuvat paikoilleen, muuttuvat mullaksi. Syntyy uusi kerros edellisen päälle.

Eli maapallo kasvaa koko ajan. Maapallon on täytynyt olla ennen pienempi. Kuinka pieni se on alkujaan oikeastaan ollut? Kuinka paljon maapallo on ihmisen olemassaolon aikana kasvanut? Ihminen lisää omilla jätöksillään vielä enemmän maapallon pinta-alaa kuin joku yksittäinen mänty. Jos ajattelee yhden länsimaisen ihmisen tuottamaa jätekasaa, joka maatuu jossakin kaatopaikalla, kyllä siitä syntyy jonkunlainen läjä. Ja meitä ihmisiä on koko ajan enemmän. Joten maapallon massa lisääntyy koko ajan kiihtyvällä vauhdilla.

Ja koska maapallo on pyöreä ja pyörii, ja jos sen massa kasvaa, sitä nopeammin pallo pyörii. Kuinka paljon maapallon pyörimisnopeus on aikojen saatossa lisääntynyt? Mikä merkitys pyörimisnopeuden lisääntymisellä on? Vaikuttaako se vuorokausirytmiin, vuodenaikoihin,  kuun vetovoimaan, aikaan, mihin kaikkeen?

Olisipa mielenkiintoista tietää vastaus.

 

 

Normaali

Havukka-ahonajattelua, osa I: ”Parta”

Kuukausiliitteessä oli juttu miesten parroista. Joitakin vuosia sitten parrat palasivat katukuvaan hispseri-Helsingissä. Nyt normikolmekymppinen näyttää jo oudolta ilman partaa. Edellisen kerran parrat olivat muotia 1800-luvulla. Komealta näyttävätkin sen ajan vanhoissa mustavalkokuvissa ja nykyisin instan kuvavirrassa.

Minulla on teoria. Mitä yhteistä on 1800-luvulla ja 2000-luvulla? Mihin mies tarvitsee partaa? Koska tarpeestahan kaikki lähtee. Nainen ostaa kalliin käsilaukun osoittaakseen asemansa muiden naisten joukossa. Käsilaukku on sama kuin natsat olkapäillä univormussa. Mies tarvitsee partaa näyttääkseen olevansa mies, rakentaakseen miesidentiteettiään, jonka kokee – todennäköisesti tiedostamattaan – uhatuksi.

1800-luvulla miehisyyttä uhkasi kaupungistuminen ja teollistuminen. Miehisyys oli perustunut maaseutuelämään: miehet laskivat jokia tukkien päällä uitossa, kaatoivat karhut ja hongat, ja omin käsin rakensivat torpat. Pikkuhiljaa pitikin lähteä kaupunkeihin, muuttaa Amerikkaan, laskeutua puusta, astua savutorpasta ulos ja mennä tehtaaseen töihin, lyödä kellokorttia koneeseen, opetella uudenlainen elämänmuoto ja miehisyys. Ehkä siinä oli identiteetti hakusessa. Vaikka ei siihen aikaan tietenkään sellaisia asioita analysoitu tai puhuttu.

2000-luvulla on uusi ihmiskunnan kehitysvaihe: internetyhteiskunta. Ammatit ovat taas katoamassa, tarvitaan toisenlaista osaamista, tarvitaan toisenlaisia miehiä, pehmeitä ja perhekeskeisiä. Ammatit ovat samat miehille ja naisille, kaikki on samaa miehille ja naisille.

Lisäksi on tullut ilmi uusia sukupuolen muotoja, uusia tapoja olla ihminen. Enää ei tarvitse olla mies tai nainen, voi olla jotakin muuta tai siltä väliltä. Perinteiset miestenseurat joutuvat paineen alla hyväksymään naisia jäsenikseen. Edes vessa ei ole enää välttämättä vain miehille.

Niin kuin anorektikko ajattelee; ainoa mitä voin elämässäni kontrolloida on painoni, syönkö vai enkö; samoin mies ajattelee, että ainoa, mistä voin itsessäni ja elämässäni päättää on se, kasvatanko parran vai enkö. Kun mitään muuta ei ole enää jäljellä niin parta on, se tekee miehen mieheksi, sitä ei voi ottaa pois.

En tiedä, onko teoria totta, mutta tällaisia mietin.

 

Normaali