Laura Ingallsia ei saa sensuroida

Johan karahti aamupulla kitalakeen. Kuten sanottua, aloitan aina Hesarin Kulttuurisivuista, ja nyt en päässyt C10-sivua pidemmälle. Sieltä löytyi HS Analyysi otsikolla: Laura Ingalls Wilderin on aika jäädä historiaan.

Ei ole. Perustelut tässä.

Se että sensuroimme historiaa, fiktiivistä tai todellista,  on asioiden vääristelyä ja niiden lakaisemista maton alle. Pieni talo preerialla -kirjasarjan kirjoittaja on elänyt aikakautena, jolloin intiaaneja ei pidetty ihmisinä. Sama koskee Tarzan-kirjoja: mustat eivät olleet ihmisiä, eikä heillä ollut ihmisarvoa. Se näkyy, koskee ja tuntuu Tarzan-kirjoissa ja -elokuvissa.

Meidän ei tule hävittää näitä kirjoja, sensuroida tai edes muuttaa niitä. Ne ovat tärkeitä todisteita kolonialismista ja valkoisen, länsimaisen ihmisrodun hegemoniasta ja vallan väärin käytöstä. Ajattelusta, että valkoinen länsimainen ihminen on muita parempi ja oikeutettu ottamaan haluamansa. Tästä samasta ajattelusta on yhä näkyvissä piirteitä matkailussa ja politiikassa.

Mielestäni näitä kirjoja ja niistä tehtyjä elokuvia ja sarjoja pitää päin vastoin näyttää. Ne kertovat jotakin tärkeää meistä itsestämme: näin typerästi on ajateltu muista vielä vähän aikaa sitten. Niitä voi katsoa ja lukea lasten kanssa ja yhdessä ihmetellä ja kauhistella, miten asioista on voitu ajatella.

Vähän aikaa sitten valkoiset, kristityt, säännöllisesti joka sunnuntai kirkossa käyvät pitivät ihan asiallisena toimintana että Afrikassa napataan mustaihoisia kiinni, lastataan laivaan ja tuodaan heille orjiksi.

Tai toisaalla: ihan vähän aikaa sitten kristityt, eurooppalaiset ihmiset pitivät ihan asiallisena toimintana, että juutalaiset suljetaan leireihin ja tapetaan kaasukammioissa.

Tai toisaalla: ihan vasta viime viikolla kristityt, valkoiset, länsimaiset ihmiset, Laura Ingaus Widerin maanmiehet pitivät ihan asiallisena toimintana erottaa maahanmuuttajien lapset vanhemmistaan ja sulkea leireille häkkeihin.

Sensuuri ei ole vastaus. Peili on vastaus.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005735143.html

ps. Lisähuomatus & tarkennus: Olen itse valkoihoinen, kristitty, länsimaalainen. Edustamani ihmisryhmän ja rodun kulttuurihistoria hävettää minua.

Normaali

Myrskypäivä

Huonosti nukuttu yö. Tuuli kolisteli nurkissa, savupiipun hormissa, kissa ramppaili edestakas sisäänulos. Myrsky jatkuu, taivas on harmaa, mutta ei haittaa: harmaa on lempivärini!

Varastosta löytyi vielä viimekesäistä harmaata maalia pieni purkki. Maalasin sillä vanhan pikkupöydän. Onneksi tein sen eilen aamulla, koska tänään maalaushommat eivät olisi onnistuneet.

Vietän myrkyistä aamupäivää sohvalla. Luen; Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, katson sarjoja Yle Areenalta; Näytön paikka. Mökillä luonto asettaa rajat tekemiselle. Huonoilmasäällä kaikki pysähtyy. Pakko lopettaa touhuaminen, pysähtyä odottamaan säätyypin vaihtumista. Luonnon keskellä eletään luonnon rytmissä. Hengähdyspäivä.

Jos sää suo, huomenna kaivan perustuskivet maahan puutarhavajalle. Tilasin sellaisen netistä. Mies ei usko, että osaamme sen pystyttää itse ja omin voimin, mutta minä olen vielä toiveikas. Ainakin sitä täytyy kokeilla. Varasto muodostuu elementeistä, jotka ruuvataan kiinni toisiinsa. Siis vähän niin kuin iso legotalo.

Eilisen päivän yritimme koota casablancaa kattoon. Senkin tilasin netistä. Tuli jo kesäkuun alussa Saksasta. Ohjeet oli saksaksi ja englanniksi. Itse häkkyrän olisi vielä osannut koota, mutta sähkökytkökset olivat sangen monimutkaiset. Kaukosäädin lisäsi haastetta.

Lopulta oli pakko luovuttaa. Pakattiin vekotin takaisin laatikkoon ja soitettiin paikalliselle sähkömiehelle. Tulee sitten kun ehtii sen laittamaan paikoilleen.

Netistä on kyllä helppo tilata asioita, mutta loppu voi olla oletettua vaikeampaa. Ehkäpä en enää tilaile mitään tänä kesänä. Että saadaan nämä tähän asti tilatut kootuksi ja kasaan tämän kesän aikana.

Reidar Sädestöniemi -kimono sentään tuli käyttövalmiina. Kissakin siitä tykkää. Jos unohdan sängynpäälle, kissa menee oitis päälle köllöttämään. Ja kissa on kyllä vaativa. Valitsee aina parhaimman paikan.

Toissa iltana kissa toi sisälle hiiren suussaan. Siis elävän. Alkoi armoton taistelu elämästä ja kuolemasta makuusopen nurkassa juuri kun minä olin käynyt yöpuulle ja rauhoittunut lukemaan kirjaa. Lopulta hiiri onnistui pakenemaan kissaa ja piiloutui sohvan alle jemmattuun mattokääröön. Mies kantoi maton, jonka sisällä vikisi, pihalle. Hiiri pääsi pakoon. Kissa suuttui meille. Mutta elämä mökissä hiljeni yhdeksi yöksi jälleen. La dolce vita.

 

Normaali

Täysikuuturinat

Jo useampana aamuna olen herännyt ihailemaan miehen yöllä ottamia kuvia kuusta. Mies on katsonut jalkapallokisoja ja siinä ohessa ihaillut kasvavaa kuuta. Joskus kolmen aikaan yöllä kuu on vastapäisen pienen saaren yllä. Minä tietenkin nukun sikeästi. Pyysin että herättäisi minutkin kuuta ihailemaan, mutta ei ole hannonut.

Viime yönä sitten heräsin ihan oma-aloitteisesti kello kaksi yöllä. Outoa oli se että heräsin kahvintuoksuun. Vaikka ei täällä kukaan kahvia keittänyt. Tuoksu oli vain unta. Tai tervehdys edesmenneeltä äidiltä. Tänään on nimittäin hänen syntymäpäivänsä, täyttäisi 87 vuotta. Äiti oli kova juomaan kahvia. Ja heräsi aamulla aina ensimmäisenä, usein jopa neljän aikaan keittämään kahvit ja nauttimaan aamun hiljaisuudesta. Kahvin kanssa äiti söi itseleipomansa jäisen pullan. Jäinen pulla ja kuuma kahvi oli kuulemma hyvä yhdistelmä. Kerran kokeilin, mutta en saanut ihan samoja fiboja yhdistelmästä. Ehkä en ole vielä kehityksen siinä vaiheessa.

Mutta siis; nähtävästi äiti herätti kahvintuoksulla ihailemaan täysikuuta. Kylläpä olikin komea. Ja käkikin kukkui jossain kaukana, meri oli peilityyni. Otin kuvan, tietenkin. Nykyihminenhän ei voi enää nauttia mistään ottamatta siitä kuvan.

Olen aina pitänyt erityisesti täysikuusta, kukapa ei. Nuorempana merkkasin kalenteriin täysikuut ja vietimme mökillä täysikuuturinoita. Se tarkoitti sitä että valvottiin, juteltiin ja juotiin valkoviiniä. Ihailtiin kuuta. Nyt ei olla vietetty täysikuuturinota moneen vuoteen ehkä jopa vuosikymmeneen. Luulen että ne taisi loppua pojan syntymään. Mutta ehkäpä tässä voisi turinat ottaa taas käyttöön. Ennen seuraavaa täysikuuta ehtivät jo jalkapallokisatkin loppua, sitten mieskin joutaa kanssani turisemaan.

Eilen olimme yhdessä ruokaostoksilla paikallisessa Salessa. Vitsailin että tämäkö on nyt tänä kesänä sitä meidän yhteistä parisuhdeaikaa, kun käydään ruokakaupassa. Appivanhemmat ovat olleet kesävieraina luonamme nyt viikon verran ja kyllähän se vaikuttaa paljon tekemiseen ja olemiseen. Heidän ehdoillaan mennään. Iltaisin on pelattu Canastaa. On ollut mukava nähdä anopin ilmeen kirkastuvan, kun kortti kulkee. Hänellä on hauska tapa elävöittää peliä oudoilla vanhoilla savolaisilla sutkautuksilla, tyyliin ”Lisää tulee kun pyllistää” tai ”Kuningas ja rouva kuksimaan ei jouda”. 

Aloitan Hesarin lukemisen aina kulttuurisivuista. Pari päivää sitten siinä oli juttu nuoresta muotisuunnittelijasta, joka oli ottanut Reidar Särestöniemen taulut kankaidensa aiheiksi. Googlasin heti merkin (Hálo) ja tilasin itselleni Reidar-kimonon. Se tuli jo eilen postissa ja on ihana! Nyt liihoittelen kimono päällä jaloissani aiemmin keväällä ostamani kultaballeriinat. Salen myyjät kehuivat, sanoivat että onpas se rouva nyt tyylikäs kultakengissä ja kimonossa. Sanoin että joo, vain tiara puuttuu päästä. Täytyyhän sitä pukeutua viehättävästi, kun viettää parisuhdeaikaa Salessa!

Normaali

Yhdessä eteenpäin

Vaikka edellisessä viestissä mäkätin suorituskeskeisyydestä, ei siinä toki koko totuus ole: suorittamisesta voi päästä irti, jos ymmärtää alkaa tehdä asioita, joista pitää.

Itse olen itselleni ostanut kahvikupin, jossa lukee: ”Do more of what makes your happy”. Vaikka sitä joka aamu tuijotan, ei meinaa mennä jakeluun. Lopulta se kuitenkin menee, viimeistään siinä vaiheessa, kun malja täyttyy.

Kulminaatiopiste osui juhannusaamuun. Ajattelin, että minäpä en lähde lenkille kuten normaalisti, minäpä en tee aamiaista muille (mies lupasi sen loihtia), minäpä juon omassa sängyssä ihan rauhassa kupin kahvia ja siivun pullaa, sitten otan pyörän alle ja retkeilen kyläkauppaan. Sieltä ostin siiderin.

Mielessäni oli paikallinen ukko: monta vuotta meidän perheen vitsinä on ollut eräs paikallinen ukko, joka istuu pussikaljalla kannon nokassa pöpelikössä tien vieressä. Ukko luulee ettei häntä näe, vaikka hyvin on näkyvissä. Luulee juovansa kaljaa rauhassa ja katselevansa näkymättömyydessä ohi ajavia. Joskus lauantaisin kaupan jälkeen ajamme ihan huviksemme ukkopaikan ohi  pelkästään hänet bongataksemme.

Nyt tuli metsäukko mieleen, ja ajattelin tehdä samat. Ostin siis sidukan, pyöräilin pöpelikköön, istahdin alas ja nautin elämästäni viisitoista minuuttia. Ai että teki hyvää! Elämäni muuttui! Juhannukseni suunta muuttui! Do more of what makes your happy. Se voi tarkoittaa pieniä asioita. Mutta riittäviä tekemään päivästä hyvän.

Kun rämmin mummopyörinäni kanssa metsästä ihmisten ilmoille, ohi ajeli real kuntopyöräilijä. Hän katsoi hieman hämmentyneenä minua. Totesin: ”Maastopyöräily on muotia”. Ja jatkoin matkaani.

Palasin mökille ja aloimme appiukon kanssa puuhata pihalla. Teimme yrttimaan ja rakensimme kiveyksen kukkapenkille.

Oli mukava puuhastella puutarhassa apen kanssa. Hän on koulutukseltaan biologi, joten asiantunteva neuvonantaja oli käytettävissä. Oli mukava voida kysyä puutarha-asioista ja appi nautti voidessaan neuvoa.

Voi olla, että minusta – round-up-kädestä – vielä puutarhuri kehkeytyy. Ainakin minulla on suunnitelmia, ja ensi kertaa tajuan, että kasvit eivät halua kasvaa siellä, missä minä ne haluaisin laittaa: minun pitää ottaa huomioon, missä kasvi haluaa olla ja elää! Kasvi on kaiken lähtökohta, en minä.

Canastaakin pelattiin pitkästä aikaa. Se on kiva peli, joskin pitkä. Yksi matsi kestää hyvinkin pari tuntia. Kaikki on kiinni onnesta, mutta myös se, miten osaa pelata yhteen parin kanssa, vaikuttaa.

Lopulta kokkokin poltettiin, tosin vasta juhannuspäivänä, kun myrsky oli tyyntynyt. Ja ilman painepesuria se ei olisi onnistunut, olisi palanut ainakin lähipuut jos ei mökkikin. Mutta painepesurilla pidettiin tuli aisoissa.

Naapurit kutsuttiin kokolle. Sekin oli hyvä ratkaisu. Mieltä oli jo painanut ettemme olleet heitä vielä kutsuneet kylilemään, vaikka kesä on jo tässä vaiheessa. Mutta nyt oli aika ja tilaisuus.

Tässä vaiheessa juhannusta ja kesää pipo on ihanan löysä! Löysäpipokesää kaikille! Menkää metsään, jos ahdistaa. Vartti riittää, ja evääksi tölkki sidukkaa.

 

Normaali

Sukurasitteena suorittaminen

Yksi keski-ikäisyyden ongelmista on suorituskeskeisyys. Tai ainakin minulla on. Tämä koskee erityisesti juhlapyhiä, ja aiheuttaa minulle kireyttä pipossa ja mielessä. On vaikea päästä juhlatunnelmaan, kun passaa muita ja päässä on henkistä pissaa ja tatti.

Huomaan myös että tämä on selvästi sukurasite. Muistan vieläkin kireyden äidin olemuksessa jouluna. Juhannusta meillä ei erityisemmin vietettykään. Korkeintaan ajeltiin katsomaan kylän kokkoa. Mutta jouluna äiti hoiti yksin kaikki järjestelyt, ei pyytänyt apua, enkä ole varma olisiko sitä huolinutkaan. Laittoi ruuan isolle joukolle, siivosi ja hääräsi, yksin.

Eräänä jouluna yritimme kuvata kaitafilmikameralla, mutta äiti imuroi. Ei onnistunut kuvaus, taustalla pöhisi äänekäs imuri. Pyydettiin että josko äiti ei nyt aattona imuroisi.

Kun olin ihan pieni, sanoin äidille hänen hääräämistään ja väsymystään katsellessani, että kun minä olen iso, teen kaiken ja äiti saa vain levätä. Nyt on se aika, paitsi että äitiä ei enää ole, on muita joille tehdä kaikki ja jotka saavat vuorostaan levätä.

Minä seuraan reippain askelin äitini jalanjäljissä. Suu viivana ja kesähattu kireällä kokkaan aterioita juhannusväelle, tiskaan, kuivaan, moppaan roskia lattialta, lämmitän saunan, teen vastat, väkerrän kukka-asetelmia, sytyttelen kynttilöitä, teen tunnelmaa ja juhlaa muille. Iltayhdeksältä kaadun rättipoikki lepäämään, jalkoja kivistää ja toivon että maailmasta loppuisivat juhlapyhät ja kyläilevät sukulaiset.

Tässä kohtaa henkilökohtainen kehitys on mennyt alamäkeä. Nuorempana osasin paremmin. Olin juhlapyhinä iloisempi ja heittäydyin juhlahumuun. Toisaalta ihmekös se; nuorena ei tätä järjestysvastuuta ollutkaan. Silloin juhlia vietettiin kaveriporukassa ja siinä kaikki teki osansa. Jossain vaiheessa ystävät on juhannuksista kaikonneet ja tilalle tulleet toisenlaiset vieraat.

Mutta niin kuin sanonta kuuluu, aika aikaansa kutakin. Vielä tulee toisenlaisia juhannuksia, kuten esimerkiksi sellaisia, että olen Lapissa, istun jossain kannonnokassa, kuuntelelen linnunlaulua, katselen ohi lipuvia pilviä ja valvon koko yön ihan vain kokeakseni kerran elämässäni Lapin yöttömän yön kokonaisuudessani. Aamukuudelta menen nukkumaan. Ehkä jo ensi juhannuksena?

 

Normaali

Nyt treenaamaan

Kuusi päivää löhölomailin yksin mökillä. Matot kyllä pesin. Rakensin oman leirin terassille: rottinkituolin ja sen viereen pöydän, pöydällä  kopassa oleelliset eli silmälasikotelo, aurinkorasva, käsivoide ja lyjykynä sudokujen tekemistä varten, pari naisenlehteä ja vaihtelevasti viinilasi, vesilasi, kahvikuppi tai ruokakippo. Oli ihanaa.

Paikallis-Alkossa käydessäni heti oli alkuasukas helmoissa. Valehtelin että ystävätär tulossa kyläilemään, että tässä juorupulloa olen hankkimassa. Kukaan ollut mitään tulossa, itselleni ostin. Mutta ei se ihan täysin valettakaan ollut. Viiniä lipitellessäni kävin samanaikaisesti chattailua watsaupissa Etelä-Ranskassa asuvan ystävän kanssa, joka hänkin oli yksin kotona. Se on kätevää tämä nykyaika, kun ei aina tarvitse olla läsnä ollakseen läsnä.

Luimme samaa naistenlehteä Euroopan  eri puolilla ja asemoimme itsemme luxushipeiksi. Vaikka käsite onkin yhtä outo kuin köyhä juppi.

En ole ainakaan vuoteen lukenut kirjoja. Nyt kävin kirjastossa ja lainasin kolme. Kävi niin kuin minulle aina tuppaa käymään: innostun liikaa, unohdan kohtuullisuuden. Luin kaksi kirjaa yhteen pötköön non-stoppina. Luulen että lihoin liikkumattomuudessa ainakin viisi kiloa. Se on lukemisen ehdottomasti ikävin haittavaikutus. Tekee mieli lukemisen lomassa napsia milloin mitäkin. Täytynee yrittää tehdä joku sääntö asiaan. Että lukiessa ei syö mitään ikinä. Esimerkiksi.

Toinen lukemisen haittavaikutus minulla on se että nukahdan helposti kun luen. Tämä ominaisuus oli oikea riesa 90-luvun puolivälissä kun yritin opiskella valtiotieteellisessä viesintää. Ei siitä mitään tullut: nukahdin aina tenttikirjoja lukiessa. Lukuasennolla ei ole mierkitystä. Nukahdan esimerkiksi myös kyynärvarsien varaan jos luen mahallani. Koettu on.

Tämä lukunarkolepsia osaltaan vaikutti siihen että lopetin lukemisen tyystin. Ja valtiotietellisen. On hankala pysyä tai edes päästä juoneen kiinni, jos joka sivun puolessa välissä nukahtaa. Iltalukemisena kirjat eivät siten oikein edenneet. Nytkin lukiessa nukahdin päivän aikana ainakin parikymmentä kertaa, mutta se ei haitannut, kun ei ollut muuta tehtävää kuin lukea. Saattoi heti jatkaa siitä mihin jäi.

Mutta nyt on otettava liikunta mukaan ohjelmaan. Kuuden löhöpäivän jälkeen seitsemäntenä Jumalakin tekisi jo jotain. Niinpä minäkin aloitin tämän päivän lenkillä ja lihaskuntotreenillä. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta lenkki oli lyhyt ja lopuksi lankutin ja tein vatsalihaksia. Aika vaatimatonta oikeastaan.

Lenkillä huomasin myös että vatsanseudulla oli liikettä. Joku löllö pomppi siinä edestakaisin. Päätin aloittaa myös enotreenit mahapahkuran kadottamiseksi. Minulla on yksi eno, varmaan kohta jo satavuotias. En ole häntä nähnyt sitten äidin hautajaisten vuonna 2012, mutta eno on hoikka, hyväkuntoisen näköinen mies, vaikka ikänsä on pottanut tupakkaa kuin korsteeni. Liikuntaa eno ei ole harrastanut, hän on korvannut sen hytkymisellä. Enon teorian mukaan hytkymällä pysyy kunnossa.

Hytkyntä tapahtuu siten että nostetaan kädet korkealle ja nojataan niillä hieman viistossa asennossa seinään tai puuhun. Sitten noustaan varpaille ja aloitetaan hytkyminen. Siinä tippuvat löllöt. Niin on eno pysynyt hoikkana ja timminä. Nyt meinaan kokeilla tehoaisiko enon hytkymistreeni minuun. Hytkyn vähän joka päivä, katsotaan katoaako möykky.

Toisaalta  ostin myös pitkon. Täällä saa paikalliselta huoltamolta aivan ihanaa itsetehtyä pullaa. Me kutsumme huoltamoa Turhapuron huoltamoksi, koska pienenä poika väitti että siellä on kuvattu Uuno Turhapuron huoltamokohtaukset. Kieltämättä yhdennäköisyys on iso, paikka on jäänyt 70-luvulle. Toivottavasti eivät ikinä uudista. Se on viehättävä juuri sellaisena kuin on.

Päivä alkoi muutenkin hienosti ja epätavallisesti: teini kehui. Sanoi että en näyttänyt vanhalta, että näytti siltä kuin olisin nuorentunut. Arveli että se johtui siitä liemestä. Tarkoitti luulientä, jota keittelin keväällä ja jota vieläkin on pakastin puolillaan. En viitsinyt sitä roudata tänne mökille. Jatkan luuliemikuuria sitten syksyllä.

On minulla muitakin kikkoja nuorentuneeseen olemukseen. Yksi on kollageenijauhe. Otan sitä nyt kun ei ole luulientä ja tulin purkin ostaneeksi. On kyllä järkyttävän pahaa. Maistuu veteen sekoitetulta valkovuodolta. En tiedä, minkä joukkoon sitä laittaisi että maku katoaisi. Ehkä viskin kanssa maistuisi.

On muuten ärsyttävä kirjoittaa läppärillä auringonpaisteessa. Miksi ei ole insinööri keksinyt sellaista äppiä että läppärin näyttö näkyisi. Vielä kun on aurinkolasit silmillä niin on ihan sokeainkirjoitusta tämä.

No kohtahan tästä päästään. Katsoin säätiedotusta. Näyttäisi siltä että ensi viikko ja juhannus menisi sateessa. Onneksi sisälläkin voi lukea, kirjoittaa – ja hytkyä.

 

Normaali

Ikigai

Ikigai on japania ja tarkoittaa olemisen syytä.

Eräällä paikkakunnalla Japanissa on poikkeuksellisen paljon yli satavuotiaita. Asiaa ryhdyttiin tutkimaan ja selvisi että ruokavalion ohella yksi syy oli ikigai. Vanhuksia arvostettiin, he olivat aktiivinen osaa yhteisöä. Oli itsestään selvää että jokaisella, myös vanhuksella, oli aamulla herätessään ikigai, syy olla olemassa, syy herätä.

On niin paljon ihmisiä joilta puuttuu ikigai. Joilta se on otettu pois.

Luulen että meillä jokaisella on ikigai, kun synnymme: se on saada hymy äidin ja isän kasvoille. Vauva saa siitä voimaa ja kehittyy, kun näkee vanhempiensa hyväksyvät kasvot. Se on vastasyntyneen ikigai.

Meille muille ikigai onkin sitten huomattavasti vaikeampi juttu.

Voin hyvin kuvitella että ihmiseltä pakolaisleirillä, tai Suomeen tulleelta, täältä turvapaikan saaneelta, mutta yhteiskuntaan niin vaikeasti mukaan pääsevältä, puuttuu ikigai.

Voin hyvin kuvitella, miten nuorelta ilman opiskelupaikkaa puuttuu ikigai.

Miten vastavalmistuneelta ilman koulutuksen mukaista työpaikkaa puuttuu ikigai.

Ulossaneeratulta puuttuu ikigai.

Konkurssin tehneeltä puuttuu ikigai.

Eläkkeelle jääneeltä puuttuu ikigai.

Miten jokaiselta vuoteeseen sairauden takia jätetyltä puuttuu ikigai.

Japanissa kansalaisten ikigai on otettu yhdeksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi.

Ehkä meidänkin pitäisi.

On sääli, että mieltä, sen merkitystä ja vaikutusta ei länsimaissa arvosteta eikä ymmärretä.

Olemme arvokkaita kansalaisia vain taloudellisessa merkityksessä: kuluttajina, veronmaksajina ja bruttokansantuotteen kasvattajan rooleissa sekä uusien veronmaksajien siittäjinä. Valtio ei ole meitä varten, me olemme ja elämme valtiota varten. Jos jossakin kohtaa tökkii, mene lääkäriin, siihen on olemassa lääke, jota voi ottaa. Pian olet taas terve ja voit taas kuluttaa, tehdä työtä ja kasvattaa uusia veronmaksajia, olla hyvä kansalainen. Palkkioksi siitä saat valita, missä jonotat lääkärille.

Se on länsimaisen ihmisen ikigai.

Ei ihme että idän ihmeet kiinnostavat. Jos jossakin on tarjolla jotakin muuta kuin ikuisen suorittajan/kulutusorjan rooli, voi olla että ruoho rupeaa vihertämään entistä kauempana.

Olisi aika ottaa huomioon ihmisen mieli.

Kun aamulla heräät, onko sinulla ikigai? Se ei tarvitse olla mitään ihmeellistä, sen ei tarvitse olla ”tuottavaa”, järkevää, muiden silmissä arvostettavaa. Se voi olla lapsenlapset, puutarha, kalastus, tietty määrä askelia askelmittariin, se voi tehdä sinusta satavuotiaan.

Normaali

Runo & tanssi

En ole varsinaisesti ollut runotyttö. En lukenut nuorena runoja, saati että olisin sellaisia kirjoittanut. Olin enemmän Viisikko-tyyppiä, eväät reppuun ja kohti seikkailuja! Luulen että aivot kasvoivat minulle ylipäätään vasta yli kolmekymppisenä, sydän ainakin.

Aikuisena olen tähän lajityyppiin tutustunut, mutta vieläkin se on minulle suota, jolle uppoan. Jalat eivät kanna. Mutta on minullekin lempirunoja kerääntynyt. Yksi niistä on Eino Leinon Meri kuutamolla. Luulen että hän on kirjoittanut sen minusta.

”Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla.”

Minulla on just toi. Viihdyn hyvin omassa seurassani. Jopa liian hyvin. Tälläkin hetkellä pakoilen naapureita, yritän livahtaa portista niin että eivät huomaa. Ovat vähän liian seurallisia.

Saati sitten nämä pikkupaikkakunnan ihmiset! Ovat olleet täällä koko pitkän talven keskenänsä, ja nyt kun mökkiläiset ovat saapuneet, haluavat jutustaa, kuulla kuulumiset ja kertoa omansa. Luulen että paikkakunnan mammoilla on jonkinlainen päivystysjärjestelmä kylällä, ikään kuin kipinämikkovuorot. Sinne on nimittäin turha mennä ajatellen että käyn vain nopeasti hakemassa litran maitoa ja mansikoita. Ei onnistu! Heti pelmahtaa päivystäjä paikalle.

Kirjasto on paha paikka. Ei voi anonyymisti kirjoja valita. Olan takana on yksi sun toinen neuvomassa, ota toi, toi on hyvä. Eikä kirjastohiljaisuudesta olla kuultukaan. Täällä kirjastossa saa ja kuuluu puhua. Ei siitä kukaan häiriinny, kun ei täällä mennä kirjastoon lukemaan vaan tapaamaan ihmisiä – niin kuin joka paikkaan muuallekin.

Jokainen kysyy ensimmäiseksi saman asian: no oletkos täällä taas kesäsuntiona? Niin kuin eivät tietäisi. Tietenkin tietävät. Pikkupaikkakunnalla asiat tiedetään. Minä siinä sitten, että en ole. No miksi et? En tiedä, ei ole pyydetty. Sitten minulta odotetaan jonkinlaista selitystä, eikä minulla sitä ole, kun en itsekään tiedä, mistä on kysymys.

Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mitä minusta ajattelevat. Vaan voipi olla parempi ettei ole aavistustakaan. Anopilla oli muinoin hauska tapa esitellä kirjeessä itsensä hänet tuntemattomille: ”ihastutte kun näette”. Yritän pitää samaa asennetta ja uskoa itseen. Ehkä se on sellainen yleisinhimillinen ominaisuus, usko siihen että muut kyllä pitävät, olen mainio tyyppi. Onneksi olemme viattoman tietämättömiä mikä on asiain tila todellisuudessa ja selkämme takana.

Huomenna aion mennä naapuripaikkakunnan tanssilavalle. Siellä esiintyy Tango de norte. Minulle on hieman epäselvää, onko kyseessä tanssit vai konsertti. Laitan kaiken varalta nilkkaan siteen, teeskentelen että on nyrjähtänyt. En todellakaan halua tanssimaan, bändi kiinnostaa!

Se tulee olemaan kamalaa, jos ne on oikeasti tanssit! Olin kerran Lapissa Äkäslompolossa paikallisessa menopaikassa, kun siellä esiintyi lempibändini Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. Yritin piileskellä pilareiden takana. On niin sääli antaa pakit, se on iso kolaus itsetunnolle. Ehkä minun pitää laittaa kääreeseen käsikin, ettei vain jää epäselvyyttä motiiveista? Vai ottaisinko harjan ja rikkakihvelin mukaan ja teeskentelisin olevani siivooja?

Saa nähdä, miten käy. Laitan siitä sitten päivityksen jutun jatkoksi. Minulla on nyt näitä kirjoituksia ihan jonoksi asti, kun ei ole ollut parempaakaan tekemistä. ”Mee töihin”, sanoo teini joka päivä. Ehkä se on kannustus…

No niin, heippa tällä kertaa! Saa nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ps. En sitten mennyt Tango de norten keikalle. Olin jo mekko päällä lähdössä, kun satuin vilkaisemaan peiliin. Minusta näytin ihan keski-ikäiseltä kesäleskeltä, joka haluaa tanssia kiihkeästi kesäillassa. Luulen että kukaan ei olisi uskonut sitä että tulen tanssilavalle vain kuuntelemaan bändiä. Päätin että on parasta jäädä kotiin ja lukea kirjaa.

Normaali

Veli

Minulla on kolme veljeä. Hyvä asetelma: kolme isoveljeä, minä nuorin ja ainoa tyttö.

Yksi veljistä on erityinen.

Koskaan en ole tavannut yhtä epäsosiaalista ihmistä. Kukaan ei ole tiettävästi käynyt tämän veljen luona kylässä koskaan – paitsi minä ja poika.

Eikä meitäkään ole kutsuttu, on vain tuppauduttu aamukahville, kun olemme yöpyneet viereisessä kylmässä myllyrakennuksessa, mihin ei tule vesi, ei sähkö.  Röyheä kaupunkilainen voi tuppautua kukonlaulun aikaan aamukahville kutsumatta. On se avannut. Oi että minä olen ärsyttävä!

Vähän töksähtelevä ja äksy veli kyllä on, mutta ei se minua hämää. Siihen on tottunut, kuuluu persoonaan. Koti on huomattavan siisti. Paljon siistimpi kuin omani.

Veli on todennäköisesti sairas, en tarkoita mentaalisesti, tarkoitan alzheimeria tai parkinsonia. Kädet vapisevat, puhe takkuaa, kaikki on vähän vaikeaa. Olen seurannut tilanteen pahenemista muutaman vuoden. Mutta hän ei halua lääkäriin, eikä halua että asiasta edes puhutaan. En voi tehdä asialle mitään. En ole lähiomainen, kukaan ei ole.  Hänellä ei ole omaa perhettä. On poikamies. Olen joskus yrittänyt ottaa asian puheeksi, meni välit melkein poikki. Omasta mielestään hän ei ole sairas.

Kerran soitin terveysasemalle, selostin tilanteen, kysyin voisiko hänet kutsua terveystarkastukseen. Ystävällinen terveydenhoitaja kertoi, että tehtävissä ei ole mitään, ellei kyseinen henkilö ole vaaraksi ympäristolle. Ketään ei voi pakottaa. Hoitoon pitää hakeutua itse.

Yritän hyväksyä tilanteen ja veljeni oikeuden olla menemättä lääkäriin. Olen tehnyt voitavani, sanonut asiasta, tarjonnut apuani. Pitää hyväksyä jokaisen oman elämänsä itsemääräämisoikeus. Joskus se voi tarkoittaa hyvinkin paljon erilaisempia ratkaisuja kuin mitä itse tekisi. Lopulta emme kuitenkaan elä täällä muiden mieliksi, elämme kukin omilla ehdoillamme. Vastaamme itse tekimisistämme ja tekemättä jättämisistä. Ja itse vastaamme myös omasta onnellisuudestamme.

Mikä minä olen muille yhtään mitään sanomaan. Ei minun mielikseni tarvitse lääkäriin mennä.

Minun pitää hyväksyä tämä tilanne ja se että en voi sille mitään.

 

Normaali

Eri ihminen

On se jännä, miten ihminen on erilainen kesällä. On kesäminä ja talviminä.

Talvella en pidä ruuanlaitosta, toistan samaa viittä-kuutta perusreseptiä viikosta toiseen, minulta puuttuu kekseliäisyys ja viitseliäisyys. Kesällä olen luova huippukokki, joka taikoo jääkaapin jämistä ja pihan antimista toinen toistaan parempia herkkuja. En ymmärrä, mistä on kysymys.

Tänään loihdin nyhjää tyhjästä aterian, syntyi tuoretomaattipastaa. Pihalta basilikat, jääkaapissa oli lehtikaalin jämä, riivin sen joukkoon, sipulia, valkosipulia, pieniä sydäntomaatteja halkaistuna, parmesaania ja lopulta, kun annos on lastattu lautaselle, päälle reilu loraus balsamico-tököttiä. Oli hyvää.

Tämän kesän löydös on varhaiskaali. Siitä saa helpon ja herkullisen lisukkeen lihalle. Silppua kaalia ohuiksi siivuiksi, paista voissa hitaasti ja kauan, lisää suolaa ja kohtuudella siirappia. Syntyy sellainen kaalilaatikon kevytversio. Vissiin siihen voisi laittaa vähän sipuliakin, mutta en ole vielä sitä kokeillut. Todellakin halpa ja erinomainen lisuke saunamakkaralle. Pitääkin ostaa lisää kaalia, kun ensi kerralla menen kauppaan.

Ehkä tässä kesäkokkitaituruudessa on lopulta kysymys viitseliäisyydestä. Kotona kaupungissa K-kauppa ja Alepa sijaitsevat melkein yhtä lähellä kuin oma jääkaappi. On helppoa ostaa Pirkka kana-taco-salaatti tai toinen suosikkini Falafel-salaatti, kun on nälkä. Ei tarvitse tehdä mitään itse, jos ei huvita. Ja minuahan ei yleensä huvita. Mieluummin teen muuta kuin ruokaa. Pahuksen aikaa viepää ja nälkä tulee monta kertaa päivässä! Tulisi edes vain kerran!

Mutta mökillä asiat on toisin. On pakko viitsiä, koska isompi paha on raahautua mökkiläisten ruuhkauttamaan kauppaan. Katson siis jääkaappiin ja elän sen mukaan, mitä siellä on. Nyt kun sydäntomaatit ja lehtikaalit ja parmesankin on syöty, jäljellä on kylmäsavulohta ja kurkkua ja kermaa. Täytynee taikoa niistä huomenna lohipastaa. En tiedä, miten kurkku siihen käy, yleensä käytän parsakaalia, mutta jos kurkun pilkkoisi tulitikuiksi, laittaisi hetkeksi tillietikkaliemeen, ja heittäisi lopuksi kastikkeen sekaan?

Yhden hengen kokkisota alkakoon. Olen oman elämäni sikkesumari ja julistan itseni etukäteisvoittajaksi.

ps. Ei kannata kokeilla lohi-kurkkupastaa, aika eksoottista oli! Nälkääni söin, mutta santsiannos jäi ottamatta. Joten: älä kokeile sitä kotona!

 

 

Normaali

Pysy nuorena

Katselin Yle Areenalta Prisma-dokumenttia ”Pysy nuorena”.

Siinä oli mielenkiintoinen kaksostutkimus, missä elintavoiltaan hyvin erilaiset mutta geeneiltään identtiset, 55-vuotiaat kaksoset laitettiin verikokeeseen, jonka perusteella pystyttiin sanomaan, kuinka paljon omaa biologista ikäänsä nuorempia tai vanhempia he ovat. En osaa selittää, miten se verikokeesta oli nähtävissä, mutta sellainen koe joka tapauksessa on olemassa, vaikka ei kaiketi ihan Hus Labissa. Kaksoset matkustivat Lontooseen verikokeeseen.

Toinen naisista teki uraa Washingtonissa, hänellä oli mielenkiintoinen työ, runsas sosiaalinen elämä, hän söi terveellisesti ja harrasti liikuntaa. Nainen näytti terveyden perikuvalta.

Hänen sisarensa oli toista maata. Asui maalla, hoiti siellä hevosiaan, oli ylipainoinen, tykkäsi herkutella, ei harrastanut mitään liikuntaa, mutta liikkui kyllä paljon arkiaskareissaan.

Jos ulkonäon perusteella olisi pitänyt sanoa, kumpi naisista on nuorempi, olisin veikannut washingtonilaista. Tutkimustulos kuitenkin paljasti että sen toisen naisen solut olivat pari vuotta sisaren soluja nuorempia. Kaikki johtui stressistä. Stressi vanhentaa.

Kaiken huippu oli se että ohjelman juontaja, noin kolmekymmentäviisivuotias mies oli  saman tutkimuksen mukaan jopa kahdeksan vuotta biologista ikäänsä vanhempi. Hän halusi syödä joka päivä possua, ja paiskoi kolmea työtä yhtäaikaa. Päällisin puolin mies näytti terveeltä ja hyvinvoivalta.

Ohjelmassa perehdyttiin myös Saksassa tehtyyn tutkimukseen, missä tarkoitus oli selvittää, mikä liikuntamuoto on paras ikääntyville. (Hassu sana tuo ikääntyvät, kaikki ihmisethän joka ikävaiheessa ikääntyvät. Ihan syntymästään lähtien.)

Tutkittavat oli jaettu kahteen eri ryhmään. Toinen ryhmä harrasti kuntosalia ja lenkkeilyä, toinen tanssia. Puolen vuoden kuluttua katsottiin, miten treeni oli vaikuttanut. Tanssijat voivat joka mittarilla paremmin. Tanssi on samalla aivojumppaa, pitää muistaa liikeradat.

Päätin välittömästi aloittaa tanssiharrastuksen. Tai siis että sitten syksyllä aloitan. Ainoa ongelma on, että en ole musikaalinen ihminen. Olen antimusikaalinen. Joten tanssi on minulle kaikkein vaikein liikuntamuoto ja epäsopivin. Tanssi olisi ehkä viimeisin urheilulaji nyrkkeilyn jälkeen, minkä aloittaisin. Ei tule olemaan helppoa.

Googlailin eri vaihtoehtoja. Mihinkään tanssiopistoon en todellakaan voi mennä. Ne jutut on tarkoitettu ihan eri porukoille. Niille jotka pysyvät tahdissa. Sinne en voi  mennä itseäni nolaamaan.

Lopulta päädyin paikallisen kansalaisopiston sivuille. Sen järjestämät tanssitunnit ovat lähellä, pääsääntöisesti lähikoululla. Vaihtoehtoja oli Samba, Zumba, Bollyfit, Bollywood Star ja Nia.

Youtubetin mitä ne tarkoittavat. Päädyin Niaan. En ollut ikinä kuullutkaan moisesta: Neuromuscular Integrative Action. Siinä yhdistyy kaikki mahdollinen, kamppailulajeista lähtien, varsinainen liikunnallinen kesäkeitto. Ilmoittauduin kurssille. Syyskuussa alkaa. Kerran viikossa + yksi lauantain kolmen tunnin perehdytys.

Toivottavasti  tämä menee paremmin kuin viime syksyinen lasihimmelikurssi. Siltä lähdin lounastauolla pois, kun en jaksanut liian hidasta etenemistä. Varsinaista tuhnuuta oli. Miten tässä nyt sitten käy, kun tanssi ei ole tosiaan ominta alaa? Edellytykset ovat varsin huonot. Mutta jos tämä on hinta terveenä pysymisestä niin olkoon, yrittänyttä ei laiteta.

Pelottaa ajatellakin, minkälaisen tuloksen verikokeesta itse saisin. Montako vuotta nuorempi/vanhempi soluiltani olen? Vai voisiko siinä olla vaihtelevuutta sen suhteen, missä solut sijaitsevat? Jospa aivosolut – ne mitä ovat jäljellä –  ovat todellista ikää nuoremmat, ihosolut ovat kyllä vanhempia, sen verran on kortisonivoiteet kurtistaneet.

Tänään tulee seuraava jakso ”Pysy nuorena” -ohjelmasta nähtäväksi Yle Areenaan. Saa nähdä, mihin sen jälkeen ilmoittaudun.

Jälleen tulee mieleen se hyvän ystävän aikoinaan minulle lähettämä postikortti, missä lukee ”God, save me from myself!”

Normaali

Vesivahinko

Loppukevät ja alkukesä ovat olleet varsin vauhdikasta aikaa. Palloja on ollut yhtäaikaa ilmassa liian paljon ja usein. Erilaisia itse ja muiden aiheuttamia elämän haastetehtäviä on riittänyt. Eikä loppua ole näköpiirissä.

Mukana tapahtumavyöryssä on onneksi myös kivoja, iloisia ja ikimuistoisia asioita. Silti, mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tykkää tavallisesta tapahtumaköyhästä arkielämästä. Sitä on ollut liian vähän viimeiseen puoleentoista kuukauteen.

Pieni kertaus: Toukokuu alkoi pojan konfirmaatiolla, jonka kohdehenkilö itse otti peilityynesti, mutta äiti-ihmiselle se oli tunteikas päivä. Lasta ei enää ole, on nuori. Yksi elämänvaihe lopullisesti eletty. Juhla oli onnistunut ja kaunis. Dramatiikkaa päivään toi keskellä yötä puhelimeen tupsahtanut itsemurha-aikomusviesti lähisukulaiselta. Onneksi se osottautui vain humalaisen ja sekavan mielen aikaansaannokseksi.

Äitienpäivän vietin jälleen tunnetiloissa, koska olin yksin. Poika ja mies olivat keskenään matkoilla, näin oli sovittu jo talvella, eikä se silloin tuntunut yhtään pahalta. Jonkun täytyy jäädä kissavahdiksi ja minulle se sopi mainiosti, en ole niin kova matkustamaan. Silti äitienpäivä yksin jotenkin korosti konfirmaatiosta alkanutta tunnepaatosta.

Tässä välissä anoppi oli saanut aivoverenkiertohäiriön ja joutunut sairaalaan.

Seuraavaksi mies lähti perinteiselle keväiselle kaverireissulle ja minä jäin viikonlopuksi pojan kanssa kotiin. Siitäkään viikonlopusta ei selvitty ilman dramatiikkaa.

Oli erittäin kuuma, suorastaan helle. Päätimme lähteä yhdessä uimarannalle. Siellä pikkutyttö itki rantapalloaan, joka oli karannut ulottumattomiin. Tytön äiti ei piitannut tippaakaan, ei edes yrittänyt auttaa tai lohduttaa tyttöä. Kysyin pojalta, joka on erittäin hyvä uimaan ja harrastanut uintia vuosia, voisiko hän hakea tytön rantapallon. Poika sanoi että toki, ja säntäsi pelastustehtäviin. Pahaksi onneksi tuuli tarttui palloon ja vei sitä koko ajan kauemmaksi. Yritin huutaa pojalle, että anna olla. Vesi oli vielä kylmää. Minua alkoi pelottaa tilanne, poika ja pallo olivat jo kaukana rannasta. Huomasin kaksi miestä vesiskoottereilla rannassa vähän etäänpänä. Juoksin sinne, selitin tilanteen. Poika oli saanut pallon kiinni. Kiltti vesiskootterimies haki pojan ja pallon takaisin rantaan. Olin kovasti järkyttynyt koko tilanteesta, ja siitä että olin laittanut oman pojan vaaraan mokoman pallon takia. Huh, siitä selvittiin säikähdyksellä, Luojan kiitos!

Tällä välin anoppi oli päässyt takaisin kotiin. Kävimme noutamassa hänelle pyörätuolin ja tilasimme Tenalta laatikollisen vaippoja.

Välistä puuttuvat omat allergiakohtaukset, joita on ollut pitkin ajanjaksoa. Kaksi viiden päivän kortisonikuuria ja lääkärikäynti, josta ei ollut merkittävää apua. Ja oikean käden rasitusvamma, tenniskyynärpää, jonka sain liiasta rehkimisestä pihatöiden parissa. Piti saada mökin ympäristö kuntoon ennen miehen 60-vuotisjuhlia, jotka osuivat kesäkuun alkuun.

Kevättalvella, kun mietimme juhlapäivän viettoa, mieheni sanoi haluavansa viettää syntymäpäiväänsä pienellä porukalla mökillä. Kutsua joitakin tärkeitä henkilöitä elämän varrelta, ja istua iltaa heidän kanssaan. Lupauduin pitopalveluksi.

Rupesi hieman arveluttamaan, kun päivämäärä läheni. Tulikohan luvattua liikoja? Joskus asiat tuntuvat kaukaa katsottuna helpommilta kuin mitä sitten todellisuudessa ovatkaan.

Metsästin ympäri kaupunkia valkoisia juhlakatoksia, jotka voisimme virittää terassille ja laittaa siihen alle pitkän pöydän, jonka ääreen kaikki mahtuisivat. Pulttasimme katoksen kiinni terassin lautoihin. Juhlapäivän aamuna heräsimme ryminään. Tuulen suunta on muuttunut ja etelätuuli heitti katokset mökin katolle. Ehdimme juuri ja juuri purkaa viritelmän ennen vieraiden saapumista.

Muuten meni hyvin. Ruokakin onnistui, hauskaa oli. Päivänsankari oli ikionnellinen. Hyvin onnistui myös lahja, tai oikeastaan kaksi lahjaa. Tilasin miehelle Englannista bourgundinvärisen silkkisen ”ukkopyjaman”. Lisäksi ostin kaksi Adirondack-tuolia, pojalle ja miehelle kummallekin omansa. Käsinojiin tuli laatat, joissa vuosiluku ja heidän nimensä ja iät, toinen 15, toinen 60. Molemmilla kun on merkkivuosi meneillään. Jälkeen päin tajusin että olisin voinut tilata myös kolmannen tuolin appiukolle, hän täytti tänä vuonna 85.

Mutta sitten. Juuri kun ajattelin että kaikki suuret tunteet ja tapahtumat ovat tällä erää takana, voi keskittyä arkeen, tavanomaisuuden helppouteen, huomasin huokaisseeni liian aikaisin.

Mies ja poika lähtivät kaupunkiin. Minä jäin kissan kanssa mökille, kissaa on vaikea siirtää paikasta toiseen, sille tulee autossa paha olo. Sen kannattaa olla mökillä koko kesä. Siispä perhe jakaantui jälleen kerran kahtia.

Kaupunkiin menijöitä odottikin yllätys. Vesivahinko. Yläkerran pesukoneen poistoputki oli irronnut, ties milloin, vesi lorotellut meidän eteiseen ja keittiöön. Nyt siellä ovat käyneet vahinkotarkastajat, purku-ja kuivaustyöt alkanevat pian. Projekti kestää kuulemma pitkään, ainakin elokuun puoliväliin. Katto ja yksi seinä pitää purkaa, vähintään. Lopullisen työmäärän näkee sitten kun kaikki kohdat on auki.

Sillä lailla.

Nyt sitä jotenkin vain toivoisi, että ei tapahtuisi yhtään mitään, ei hyvää, ei pahaa. No nothing. Jospa kaikki pallot olisivat nyt maassa, eikä yhtään niistä tarvitsisi pystyä pitämään ylhäällä.

Normaali

Havukka-ahonajattelua, osa 2: ”Maapallon massa”

Kesämökki sijaitsee kallioisella tontilla meren rannalla. Jossakin vaiheessa tajusin että eipä sijaitse ikuisesti ellen ryhdy putsaamaan kallioita. Aivan meren rannassa kalliot toki pysyvät meren ja tuulen vaikutuksesta puhtaina, mutta heti kun tullaan siltä vaikutusalueelta pois, tilanne muuttuu.

Puista tippuu käpyjä, havunneulaisia, oksia, jotka maatuvat mullaksi ja johon tippuu käpy ja siitä kasvaa uusi puu, joka taas tuottaa lisää omaa jätettään, joka maatuu mullaksi. Pikku hiljaa aiemmin avoin kallio on peittynyt kokonaan maan sisään. Ellei sitä säännöllisesti puhdista, ja haravoi puista tippuvat jutut pois.

Tämä huomio sai minut ajattelemaan. Maatumista tapahtuu kaikkialla, missä on puita tai ylipäätään kasveja. Ne maatuvat paikoilleen, muuttuvat mullaksi. Syntyy uusi kerros edellisen päälle.

Eli maapallo kasvaa koko ajan. Maapallon on täytynyt olla ennen pienempi. Kuinka pieni se on alkujaan oikeastaan ollut? Kuinka paljon maapallo on ihmisen olemassaolon aikana kasvanut? Ihminen lisää omilla jätöksillään vielä enemmän maapallon pinta-alaa kuin joku yksittäinen mänty. Jos ajattelee yhden länsimaisen ihmisen tuottamaa jätekasaa, joka maatuu jossakin kaatopaikalla, kyllä siitä syntyy jonkunlainen läjä. Ja meitä ihmisiä on koko ajan enemmän. Joten maapallon massa lisääntyy koko ajan kiihtyvällä vauhdilla.

Ja koska maapallo on pyöreä ja pyörii, ja jos sen massa kasvaa, sitä nopeammin pallo pyörii. Kuinka paljon maapallon pyörimisnopeus on aikojen saatossa lisääntynyt? Mikä merkitys pyörimisnopeuden lisääntymisellä on? Vaikuttaako se vuorokausirytmiin, vuodenaikoihin,  kuun vetovoimaan, aikaan, mihin kaikkeen?

Olisipa mielenkiintoista tietää vastaus.

 

 

Normaali

Havukka-ahonajattelua, osa I: ”Parta”

Kuukausiliitteessä oli juttu miesten parroista. Joitakin vuosia sitten parrat palasivat katukuvaan hispseri-Helsingissä. Nyt normikolmekymppinen näyttää jo oudolta ilman partaa. Edellisen kerran parrat olivat muotia 1800-luvulla. Komealta näyttävätkin sen ajan vanhoissa mustavalkokuvissa ja nykyisin instan kuvavirrassa.

Minulla on teoria. Mitä yhteistä on 1800-luvulla ja 2000-luvulla? Mihin mies tarvitsee partaa? Koska tarpeestahan kaikki lähtee. Nainen ostaa kalliin käsilaukun osoittaakseen asemansa muiden naisten joukossa. Käsilaukku on sama kuin natsat olkapäillä univormussa. Mies tarvitsee partaa näyttääkseen olevansa mies, rakentaakseen miesidentiteettiään, jonka kokee – todennäköisesti tiedostamattaan – uhatuksi.

1800-luvulla miehisyyttä uhkasi kaupungistuminen ja teollistuminen. Miehisyys oli perustunut maaseutuelämään: miehet laskivat jokia tukkien päällä uitossa, kaatoivat karhut ja hongat, ja omin käsin rakensivat torpat. Pikkuhiljaa pitikin lähteä kaupunkeihin, muuttaa Amerikkaan, laskeutua puusta, astua savutorpasta ulos ja mennä tehtaaseen töihin, lyödä kellokorttia koneeseen, opetella uudenlainen elämänmuoto ja miehisyys. Ehkä siinä oli identiteetti hakusessa. Vaikka ei siihen aikaan tietenkään sellaisia asioita analysoitu tai puhuttu.

2000-luvulla on uusi ihmiskunnan kehitysvaihe: internetyhteiskunta. Ammatit ovat taas katoamassa, tarvitaan toisenlaista osaamista, tarvitaan toisenlaisia miehiä, pehmeitä ja perhekeskeisiä. Ammatit ovat samat miehille ja naisille, kaikki on samaa miehille ja naisille.

Lisäksi on tullut ilmi uusia sukupuolen muotoja, uusia tapoja olla ihminen. Enää ei tarvitse olla mies tai nainen, voi olla jotakin muuta tai siltä väliltä. Perinteiset miestenseurat joutuvat paineen alla hyväksymään naisia jäsenikseen. Edes vessa ei ole enää välttämättä vain miehille.

Niin kuin anorektikko ajattelee; ainoa mitä voin elämässäni kontrolloida on painoni, syönkö vai enkö; samoin mies ajattelee, että ainoa, mistä voin itsessäni ja elämässäni päättää on se, kasvatanko parran vai enkö. Kun mitään muuta ei ole enää jäljellä niin parta on, se tekee miehen mieheksi, sitä ei voi ottaa pois.

En tiedä, onko teoria totta, mutta tällaisia mietin.

 

Normaali

Mökillä ei ehdi harrastaa

Keväällä Kunto+ -lehdessä oli perinpohjainen artikkeli pyöräilystä. Siinä esiteltiin erilaisia pyöräilyharrastustapoja. Nykyisinhän pyöriä on kuin irtokarkkeja Citymarketissa. On hybridiä, sähköä, fitnesspyörää, maastopyörää, maantiepyörää, en edes muista mitä.

Innostuin, niin kun tuppaan tehdä. Pyöräiy olisi oiva keski-ikäisen harrastus, ei nivelet rasitu. Mielessäni näin itseni pyöräilemässä mutkittelivia, sopivasti mäkisiä maalaisteitä, halki peltojen ja metsien, tukka hulmuten, itikat hampaiden välissä.

Ajatus pyöräilystä vei takaisin lapsuuden muistoihin. Minä ajoin pyörällä kouluun läpi talven, kaksi ja puoli kilometriä oli koulumatkaa. Satulan päälle oli talveksi viritetty sellainen lämmitysistuin ettei pylly jäädy. Siihen maailman aikaan talvella kun tuppasi Keski-Suomessa olemaan oikeasti pakkasta.

Lapsuuden koulumatkoista on jäänyt sellainen ajotapa että ajan aina täysillä. Silloin oli kiire kotiin katsomaan uusin jakso Mustasta Orista, Happy Daystä tai lukemaan Aku Ankkaa ja syömään äidin tekemiä viinereitä. Yhä vieläkin ajan samalla nopeudella, täysillä. Vaikka tietenkin vauhti on vuosien myötä hidastunut. Täysillä tänään on ihan eri juttu kuin täysillä kaksitoistavuotiaana.

Tästä onkin nolo takauma. Ajoin kerran pyörätietä kirkonkylältä kotiin, olisinko ollut kirjastosta tulossa, ja täysillä niin kuin tapani on. Tuntematon mies ajoi samaa matkaa kuin minä, täysillä hänkin, välillä mies ohitti minut, välillä minä pääsin hänen ohitseen. Siinä vaiheessa kun mies kääntyi pois pyörätieltä, niin kuin minäkin, tilanne alkoi ahdistamaan ja lopulta tokaisin tuskastuneena, että mitä sinä oikein seuraat minua, jätä rauhaan! Mies katsoi kummastuneena ja tokaisi olevansa menossa iltavuoroon. Asuimme ihan tehtaan vieressä ja miesparka taisi olla myöhässä työvuorostaan. Kylläpä minua nolotti. Olisin voinut pyöräillä maan alle.

Pyöräilystä intoutuneena päätin mennä urheilukauppaan ja ostaa vähän tarvittavaa välineistöä. Ostin pyöräilyshortsit, joissa on pehmustettu takapuoli, että ei pitkäkään matka satu. Ajatuksissani tietenkin pyöräilin varsin pitkiä pyörämatkoja. Ostin myös ajohanskat ja kännykälle telineen pyörän tankoon, ja heijastinkankaisen ajotakin ja sähäkänvärisen ajopaidan, että autot varmasti erottavat. Kypärää on ostanut, kun en niistä tykkää. Enkä pyörää, kun en osannut päättää, minkä sortin pyöräilijä oikein olisin. Sitä paitsi pyörät ovat kalliita, ei viitsi ostaa hutia. Pitäisi päästä kokeilemaan niitä käytännössä. Luulen että fitnesspyörä olisi minulle paras. Tai sitten sähköpyörä, kyllä sekin kiinnostaa. Jäi siis pyörä ostamatta. Ja taitaa jäädäkin. Enhän minä ehdi pyöräillä!

Talven aikana olin tyystin unohtanut minkälainen työleiri kesämökki on. Ei hetken lepoa. Juuri kun on saanut kaiken valmiiksi, joku käpy tippuu puusta ja haravoinnin saa aloittaa alusta. Pitää kastella, putsata ja puunata, pestä matot, maalata ikkunanpielet, ensin tietenkin rapsuttaa vanhasta maalista pois, korjata ja maalata ja hinkata ja hioa. Ja maalissa on tietenkin sitä formaldehydiä ja käsiä kutittaa,  ja teinillä on koko ajan nälkä, joten hommat keskeytyvät vähän väliä ruuanlaittopuuhiin. Sitä ennen on grilli hinkattava puhtaaksi talven jäljiltä. Jäisikö siinä sitten vielä voimia lähteä monen kymmenen kilometrin pyöräretkelle, kun ei päivän päätteeksi jaksa edes saunaa lämmittää, tyytyy kylmänsorttiseen suihkuun pohjoistuulen kylmentämässä saunassa.

Joo, ei. Ei ole aikaa harrastaa. Ihmettelen, miksi tänne on lepotuoleja auringonottoa varten ostettu? Kuka niissä istuu ja milloin. Niistäkin vain saa käydä ravistelemassa havunneulaisia pois ja jynssäämässä linnunkakkaa.

Kyllä on outo olemisen muoto mökkeily. Ei se ihme ole, ettei nuoria aikuisia kiinnosta. Mutta lähes kolmekymmenvuotisen mökkeilyn kokemuksesta tiedän, että tämä on tämä alkurasitusvaihe. Pitää odottaa hetki, kohta tulee se vaihe lomaa että ei viitsi korvaansa lotkauttaa, ajattelee, että no voihan se olla noinkin, vähän rempallaan. Silloin on fengshuit kohdallaan.

Normaali

Formaldehydiallergia

Kauhistuksen kanahäkki.

Sain vuosi sitten allergiasairaalasta diagnoosin. Siinä todettiin että minulla on formaldehydiallergia. Saatekirje on lyhyt ja ytimekäs: ”Hei, ohessa formaldehydi allergiaohje. Terveisin, Iho- ja allergiasairaala”.

Ohjeessa on INCI-luettelo formaldehydin salanimistä tuoteluettelossa, sekä CAS-koodeja. En tiedä, mitä ne ovat. Nähtävästi tuoteselosteessa olevia numerosarjoja, jotka paljastavat, onko formaldehydejä vai ei.

Sain kirjeen ja diagnoosin vuosi sitten, mutta en ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Olen kuitenkin normiälyinen ja vaalikelpoinen ihminen. Mielestäni minulle olisi pitänyt kertoa suorasanaisesti, mitä diagnoosi tarkoittaa, mihin asioihin minun kannattaa kiinnittää huomiota, miten suojautua. Formaldehydi on  karsinogeeni, joten sille altistuessani, altistun syövälle.

Tämä kaikki on selvinnyt minulle vasta nyt, kun olen jäänyt pois töistä allergian takia ja alkanut itse  ottaa selvää, mistä formaldehydihallergiassa on kysymys. Missä ja missä muodossa saatan formaldehydiin elämässäni törmätä. Miten voin siltä suojautua. Vuosi sitten lähdin Allergiasairaalasta kotiin A4:n kanssa, sen sisältöä sisäistämättä.

Vuosi sitten ajattelin, että helppoa. Jos jossakin lukee versaalilla, että sis.formaldehydiä, kierrän kaukaa. Oikeasti olen raapinut itseäni verille, syönyt antihistamiineja, kortisonia kolme kuuria, ja käyttänyt kortisonivoiteita liikaa. Silmäluomet ovat turpeat ja silmien katse kuin koe-eläinrotalla.

Olen käynyt terveyskeskuslääkärillä viime kesän jälkeen neljä kertaa, kerran yksityisellä ihotautilääkärillä (120€/ 15 minuuttia). Näissä kohtaa ei ole  koskaan tullut esille formaldehydia-allergia. Josta kuitenkin sain diagnoosin jo vuosi sitten, ja olen aina ruksannut rastin ruutuun, että tietojani saa välittää eteen päin, haluan että terveydestäni huolta pitävillä on kaikki riittävä tieto siihen, ovathan he asiantuntijoita, minä en ole.

Nyt olen tullut siihen tulokseen, että minun tulee olla asiantuntija ihan itse.

Voi hevonvitunhumppa.

Olen ihmetellyt, miksi minua kutittaa kun käyn suihkussa,  kylpy on ihan ok. Olen pohtinut, olisiko vedessä kemikaali, mihin olen allerginen. TÄNÄÄN, vuosi diagnoosista, tajusin, ja kaiken englanninkielisen materiaalin netistä lukeneena ymmärrän, että suihkukaappi on maalattu. Maalista erittyy ilmaan kostuessa formaldehydiä. Siksi saan allergisen reaktion suihkussa, en kylvyssä. Kylpyammeen ympäristö on  kaakeloitu, maaliton.

Formaldehydiä on autossa.  Tämän tiedon löysin myös englanninkielisiltä fromaldehyde alleregy -sivuilta, Oli ihmetellyt, miksi silmät turpoavat ja  kädet kutisevat ajaessa.

Formaldehdiä on vaatekaupoissa. Väriaineissa ja sisustusmateriaaleissa. Jos lähden kulkemaan kaupungille, saan todennäköisesti allergisen reaktion.

Sanomalehtipaperissa. Luen aamulehdet puuvillahanskat käsissä, silti kutittaa.

Sitä on sohvien likaahylkivissä kankaissa, en voi köpsähtää mille tahansa kangassohvalle lepäämään. Aspratamiini vapauttaa formadehydiä, joten light-juomat eivät käy.

Oikeastaan missä tahansa voi olla formaldehydia tai sen vapauttajaa.

Edelleenkään en voi ymmärtää, miksi näitä asioita ei minulle kerrottu vuosi sitten, kun sain diagnoosin. Olisin säästynyt paljolta. Vuoden aikana oireet ovat pahentuneet. Vuosi sitten minulla ei ollut silmäoireita. Kävin niiden takia ensi kerran terveyskeskuksessa syyskuussa 2017. Ja sen jälkeen neljä kertaa. Missään vaiheessa ei tullut puheeksi että keväällä diagnosoitu formaldelyhdiallerigia voisi olla oireiden taustalla.

Voi että minua harmittaa. Olisin ollut ihan kelpo ihminen vielä vuosi sitten, mutta nyt minusta tuntuu, että olen liiaksi allergisoitunut. En voi tehdä työtä, josta pidän.

Autoon aioin ostaa pitkävartiset ajohanskat, suojaavat formaldehydiltä, mutta tuskin  Sakari Sauson hienoimpiin saa kelakorvausta. Siihen asti päristelen puuvillahanskoilla, mutta ei ne oikeasti toimi. Se myrkky tulee niiden hanskojen läpi.

Ihokosketuksessa olevat vaatteet olen pessyt etikkavedellä. Kohta haisen ja kuullostan happamelta koko muija!

En tiedä, miten tässä käy. Ennen kaikkea harmittaa suomalainen tervydenhuolto, en voi oikein luottaa siihen kaiken kokemani jälkeen. Vika ei ole ihmisissä, yksittäisissä lääkäreissä tai hoitajissa, he varmasti yrittävät parhaansa, mutta tieto ei kulje, eikä sitä ole.

En haluaisi olla oman terveyteni asiantuntija, enkä haluaisi saada hoito-ohjeita vaivoihini internetistä kaivamani tiedon perusteella. Siellä kun on niin paljon ”tietoa”.

Mutta tässä asiassa koen olevani yksin ja ilman auktorisoitua apua. Help.

 

 

Normaali

Kesäkekkerit

Kammoan sosiaalisia tilanteita, joissa pitää pakkoseurustella ventovieraiden kanssa. Höpöttää niitä näitä. Olla olevinaan kiinnostunut siitä, mistä vieruskaveri tykkää puhua, vaikka sitten formulasta, vaikka itse vähät välittää.

Mutta kuulkaa, olen tainnut parantua tästä vaivasta. Ja itse asiassa taidan olla jopa aika hyvä tämänkaltaisessa sosiaalisessa pakkopullassa. Juttua tulee kuin Ostostv:n juontajalta.

Ihmeparantuminen tapahtui pari päivää sitten. Mies oli saanut avec-kutsun kesäjuhliin, jotka olivat ihan hoodeilla, kauniissa paikassa lähisaaressa. Koska tapahtuma oli niin omilla nurkilla, olimme reteästi ilmoittautuneet mukaan. Olin mielessäni visioinut tilaisuuden kepeäksi kesäkokkareiksi, missä napsitaan buffetpöydästä sormiruokaa ja tarjoilijat kiertävät täysien tarjottimien kanssa puutarhassa. Paikalta voisi poistua vaihvihkaa syötyään ja juotuaan massun täydeksi.

No ei se niin mennyt. Tietenkään. Ensin oli esitelmä. Onneksi mielenkiintoinen. Tulevaisuustutkija kertoi, mihin maailma on menossa. Ja sen jälkeen oli dinneri. Piti siis istua paikoillaan pöydän ääressä, tutustua ja seurustella ventovieraiden kanssa. Murinaa. Ei ole minun pala kakkua. Mutta otin ”kakunpalan” ja päätin selviytyä tilanteesta kunnialla.

Ja siitähän tulikin ihan hauska ilta. Vasemmalla istui joku mölö tuppisuu, joka ei edes esittäytynyt paikalle istuessaan, joten päätin jättää ukon oman onnensa nojaan. Mutta oikealla puolella istui viehättävä vanhempi pariskunta, ja pöydän toisella puolella nuoripari, jonka rouva oli viimeisillään. Heidän kanssaan kehkeytyi mielenkiintoiset keskustelut kaikesta mahdollisesta: vanhusten kotihoidosta, liito-oravista, Helsingin kaupungin liikennesuunnittelusta, mökkirempasta. Ruoka oli hyvää ja tarjoilijat täyttivät laseja tiiviiseen tahtiin.

Ilta oli oikein onnistunut. Jotenkin minusta tuntuu nyt että olen tämän kokemuksen myötä ”parantunut” sosiaalisesta rajoittuneisuudestani. Ei ne muut ole sen kummempia. Samanlaisia asioita miettivät kuin itsekin. Rohkeasti vain suu auki ja keskustelemaan.

On se ihmeellistä: ihminen kehittyy keski-iässäkin.

Normaali