Laura Ingallsia ei saa sensuroida

Johan karahti aamupulla kitalakeen. Kuten sanottua, aloitan aina Hesarin Kulttuurisivuista, ja nyt en päässyt C10-sivua pidemmälle. Sieltä löytyi HS Analyysi otsikolla: Laura Ingalls Wilderin on aika jäädä historiaan.

Ei ole. Perustelut tässä.

Se että sensuroimme historiaa, fiktiivistä tai todellista,  on asioiden vääristelyä ja niiden lakaisemista maton alle. Pieni talo preerialla -kirjasarjan kirjoittaja on elänyt aikakautena, jolloin intiaaneja ei pidetty ihmisinä. Sama koskee Tarzan-kirjoja: mustat eivät olleet ihmisiä, eikä heillä ollut ihmisarvoa. Se näkyy, koskee ja tuntuu Tarzan-kirjoissa ja -elokuvissa.

Meidän ei tule hävittää näitä kirjoja, sensuroida tai edes muuttaa niitä. Ne ovat tärkeitä todisteita kolonialismista ja valkoisen, länsimaisen ihmisrodun hegemoniasta ja vallan väärin käytöstä. Ajattelusta, että valkoinen länsimainen ihminen on muita parempi ja oikeutettu ottamaan haluamansa. Tästä samasta ajattelusta on yhä näkyvissä piirteitä matkailussa ja politiikassa.

Mielestäni näitä kirjoja ja niistä tehtyjä elokuvia ja sarjoja pitää päin vastoin näyttää. Ne kertovat jotakin tärkeää meistä itsestämme: näin typerästi on ajateltu muista vielä vähän aikaa sitten. Niitä voi katsoa ja lukea lasten kanssa ja yhdessä ihmetellä ja kauhistella, miten asioista on voitu ajatella.

Vähän aikaa sitten valkoiset, kristityt, säännöllisesti joka sunnuntai kirkossa käyvät pitivät ihan asiallisena toimintana että Afrikassa napataan mustaihoisia kiinni, lastataan laivaan ja tuodaan heille orjiksi.

Tai toisaalla: ihan vähän aikaa sitten kristityt, eurooppalaiset ihmiset pitivät ihan asiallisena toimintana, että juutalaiset suljetaan leireihin ja tapetaan kaasukammioissa.

Tai toisaalla: ihan vasta viime viikolla kristityt, valkoiset, länsimaiset ihmiset, Laura Ingaus Widerin maanmiehet pitivät ihan asiallisena toimintana erottaa maahanmuuttajien lapset vanhemmistaan ja sulkea leireille häkkeihin.

Sensuuri ei ole vastaus. Peili on vastaus.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005735143.html

ps. Lisähuomatus & tarkennus: Olen itse valkoihoinen, kristitty, länsimaalainen. Edustamani ihmisryhmän ja rodun kulttuurihistoria hävettää minua.

Normaali

Myrskypäivä

Huonosti nukuttu yö. Tuuli kolisteli nurkissa, savupiipun hormissa, kissa ramppaili edestakas sisäänulos. Myrsky jatkuu, taivas on harmaa, mutta ei haittaa: harmaa on lempivärini!

Varastosta löytyi vielä viimekesäistä harmaata maalia pieni purkki. Maalasin sillä vanhan pikkupöydän. Onneksi tein sen eilen aamulla, koska tänään maalaushommat eivät olisi onnistuneet.

Vietän myrkyistä aamupäivää sohvalla. Luen; Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, katson sarjoja Yle Areenalta; Näytön paikka. Mökillä luonto asettaa rajat tekemiselle. Huonoilmasäällä kaikki pysähtyy. Pakko lopettaa touhuaminen, pysähtyä odottamaan säätyypin vaihtumista. Luonnon keskellä eletään luonnon rytmissä. Hengähdyspäivä.

Jos sää suo, huomenna kaivan perustuskivet maahan puutarhavajalle. Tilasin sellaisen netistä. Mies ei usko, että osaamme sen pystyttää itse ja omin voimin, mutta minä olen vielä toiveikas. Ainakin sitä täytyy kokeilla. Varasto muodostuu elementeistä, jotka ruuvataan kiinni toisiinsa. Siis vähän niin kuin iso legotalo.

Eilisen päivän yritimme koota casablancaa kattoon. Senkin tilasin netistä. Tuli jo kesäkuun alussa Saksasta. Ohjeet oli saksaksi ja englanniksi. Itse häkkyrän olisi vielä osannut koota, mutta sähkökytkökset olivat sangen monimutkaiset. Kaukosäädin lisäsi haastetta.

Lopulta oli pakko luovuttaa. Pakattiin vekotin takaisin laatikkoon ja soitettiin paikalliselle sähkömiehelle. Tulee sitten kun ehtii sen laittamaan paikoilleen.

Netistä on kyllä helppo tilata asioita, mutta loppu voi olla oletettua vaikeampaa. Ehkäpä en enää tilaile mitään tänä kesänä. Että saadaan nämä tähän asti tilatut kootuksi ja kasaan tämän kesän aikana.

Reidar Sädestöniemi -kimono sentään tuli käyttövalmiina. Kissakin siitä tykkää. Jos unohdan sängynpäälle, kissa menee oitis päälle köllöttämään. Ja kissa on kyllä vaativa. Valitsee aina parhaimman paikan.

Toissa iltana kissa toi sisälle hiiren suussaan. Siis elävän. Alkoi armoton taistelu elämästä ja kuolemasta makuusopen nurkassa juuri kun minä olin käynyt yöpuulle ja rauhoittunut lukemaan kirjaa. Lopulta hiiri onnistui pakenemaan kissaa ja piiloutui sohvan alle jemmattuun mattokääröön. Mies kantoi maton, jonka sisällä vikisi, pihalle. Hiiri pääsi pakoon. Kissa suuttui meille. Mutta elämä mökissä hiljeni yhdeksi yöksi jälleen. La dolce vita.

 

Normaali

Täysikuuturinat

Jo useampana aamuna olen herännyt ihailemaan miehen yöllä ottamia kuvia kuusta. Mies on katsonut jalkapallokisoja ja siinä ohessa ihaillut kasvavaa kuuta. Joskus kolmen aikaan yöllä kuu on vastapäisen pienen saaren yllä. Minä tietenkin nukun sikeästi. Pyysin että herättäisi minutkin kuuta ihailemaan, mutta ei ole hannonut.

Viime yönä sitten heräsin ihan oma-aloitteisesti kello kaksi yöllä. Outoa oli se että heräsin kahvintuoksuun. Vaikka ei täällä kukaan kahvia keittänyt. Tuoksu oli vain unta. Tai tervehdys edesmenneeltä äidiltä. Tänään on nimittäin hänen syntymäpäivänsä, täyttäisi 87 vuotta. Äiti oli kova juomaan kahvia. Ja heräsi aamulla aina ensimmäisenä, usein jopa neljän aikaan keittämään kahvit ja nauttimaan aamun hiljaisuudesta. Kahvin kanssa äiti söi itseleipomansa jäisen pullan. Jäinen pulla ja kuuma kahvi oli kuulemma hyvä yhdistelmä. Kerran kokeilin, mutta en saanut ihan samoja fiboja yhdistelmästä. Ehkä en ole vielä kehityksen siinä vaiheessa.

Mutta siis; nähtävästi äiti herätti kahvintuoksulla ihailemaan täysikuuta. Kylläpä olikin komea. Ja käkikin kukkui jossain kaukana, meri oli peilityyni. Otin kuvan, tietenkin. Nykyihminenhän ei voi enää nauttia mistään ottamatta siitä kuvan.

Olen aina pitänyt erityisesti täysikuusta, kukapa ei. Nuorempana merkkasin kalenteriin täysikuut ja vietimme mökillä täysikuuturinoita. Se tarkoitti sitä että valvottiin, juteltiin ja juotiin valkoviiniä. Ihailtiin kuuta. Nyt ei olla vietetty täysikuuturinota moneen vuoteen ehkä jopa vuosikymmeneen. Luulen että ne taisi loppua pojan syntymään. Mutta ehkäpä tässä voisi turinat ottaa taas käyttöön. Ennen seuraavaa täysikuuta ehtivät jo jalkapallokisatkin loppua, sitten mieskin joutaa kanssani turisemaan.

Eilen olimme yhdessä ruokaostoksilla paikallisessa Salessa. Vitsailin että tämäkö on nyt tänä kesänä sitä meidän yhteistä parisuhdeaikaa, kun käydään ruokakaupassa. Appivanhemmat ovat olleet kesävieraina luonamme nyt viikon verran ja kyllähän se vaikuttaa paljon tekemiseen ja olemiseen. Heidän ehdoillaan mennään. Iltaisin on pelattu Canastaa. On ollut mukava nähdä anopin ilmeen kirkastuvan, kun kortti kulkee. Hänellä on hauska tapa elävöittää peliä oudoilla vanhoilla savolaisilla sutkautuksilla, tyyliin ”Lisää tulee kun pyllistää” tai ”Kuningas ja rouva kuksimaan ei jouda”. 

Aloitan Hesarin lukemisen aina kulttuurisivuista. Pari päivää sitten siinä oli juttu nuoresta muotisuunnittelijasta, joka oli ottanut Reidar Särestöniemen taulut kankaidensa aiheiksi. Googlasin heti merkin (Hálo) ja tilasin itselleni Reidar-kimonon. Se tuli jo eilen postissa ja on ihana! Nyt liihoittelen kimono päällä jaloissani aiemmin keväällä ostamani kultaballeriinat. Salen myyjät kehuivat, sanoivat että onpas se rouva nyt tyylikäs kultakengissä ja kimonossa. Sanoin että joo, vain tiara puuttuu päästä. Täytyyhän sitä pukeutua viehättävästi, kun viettää parisuhdeaikaa Salessa!

Normaali

Yhdessä eteenpäin

Vaikka edellisessä viestissä mäkätin suorituskeskeisyydestä, ei siinä toki koko totuus ole: suorittamisesta voi päästä irti, jos ymmärtää alkaa tehdä asioita, joista pitää.

Itse olen itselleni ostanut kahvikupin, jossa lukee: ”Do more of what makes your happy”. Vaikka sitä joka aamu tuijotan, ei meinaa mennä jakeluun. Lopulta se kuitenkin menee, viimeistään siinä vaiheessa, kun malja täyttyy.

Kulminaatiopiste osui juhannusaamuun. Ajattelin, että minäpä en lähde lenkille kuten normaalisti, minäpä en tee aamiaista muille (mies lupasi sen loihtia), minäpä juon omassa sängyssä ihan rauhassa kupin kahvia ja siivun pullaa, sitten otan pyörän alle ja retkeilen kyläkauppaan. Sieltä ostin siiderin.

Mielessäni oli paikallinen ukko: monta vuotta meidän perheen vitsinä on ollut eräs paikallinen ukko, joka istuu pussikaljalla kannon nokassa pöpelikössä tien vieressä. Ukko luulee ettei häntä näe, vaikka hyvin on näkyvissä. Luulee juovansa kaljaa rauhassa ja katselevansa näkymättömyydessä ohi ajavia. Joskus lauantaisin kaupan jälkeen ajamme ihan huviksemme ukkopaikan ohi  pelkästään hänet bongataksemme.

Nyt tuli metsäukko mieleen, ja ajattelin tehdä samat. Ostin siis sidukan, pyöräilin pöpelikköön, istahdin alas ja nautin elämästäni viisitoista minuuttia. Ai että teki hyvää! Elämäni muuttui! Juhannukseni suunta muuttui! Do more of what makes your happy. Se voi tarkoittaa pieniä asioita. Mutta riittäviä tekemään päivästä hyvän.

Kun rämmin mummopyörinäni kanssa metsästä ihmisten ilmoille, ohi ajeli real kuntopyöräilijä. Hän katsoi hieman hämmentyneenä minua. Totesin: ”Maastopyöräily on muotia”. Ja jatkoin matkaani.

Palasin mökille ja aloimme appiukon kanssa puuhata pihalla. Teimme yrttimaan ja rakensimme kiveyksen kukkapenkille.

Oli mukava puuhastella puutarhassa apen kanssa. Hän on koulutukseltaan biologi, joten asiantunteva neuvonantaja oli käytettävissä. Oli mukava voida kysyä puutarha-asioista ja appi nautti voidessaan neuvoa.

Voi olla, että minusta – round-up-kädestä – vielä puutarhuri kehkeytyy. Ainakin minulla on suunnitelmia, ja ensi kertaa tajuan, että kasvit eivät halua kasvaa siellä, missä minä ne haluaisin laittaa: minun pitää ottaa huomioon, missä kasvi haluaa olla ja elää! Kasvi on kaiken lähtökohta, en minä.

Canastaakin pelattiin pitkästä aikaa. Se on kiva peli, joskin pitkä. Yksi matsi kestää hyvinkin pari tuntia. Kaikki on kiinni onnesta, mutta myös se, miten osaa pelata yhteen parin kanssa, vaikuttaa.

Lopulta kokkokin poltettiin, tosin vasta juhannuspäivänä, kun myrsky oli tyyntynyt. Ja ilman painepesuria se ei olisi onnistunut, olisi palanut ainakin lähipuut jos ei mökkikin. Mutta painepesurilla pidettiin tuli aisoissa.

Naapurit kutsuttiin kokolle. Sekin oli hyvä ratkaisu. Mieltä oli jo painanut ettemme olleet heitä vielä kutsuneet kylilemään, vaikka kesä on jo tässä vaiheessa. Mutta nyt oli aika ja tilaisuus.

Tässä vaiheessa juhannusta ja kesää pipo on ihanan löysä! Löysäpipokesää kaikille! Menkää metsään, jos ahdistaa. Vartti riittää, ja evääksi tölkki sidukkaa.

 

Normaali

Sukurasitteena suorittaminen

Yksi keski-ikäisyyden ongelmista on suorituskeskeisyys. Tai ainakin minulla on. Tämä koskee erityisesti juhlapyhiä, ja aiheuttaa minulle kireyttä pipossa ja mielessä. On vaikea päästä juhlatunnelmaan, kun passaa muita ja päässä on henkistä pissaa ja tatti.

Huomaan myös että tämä on selvästi sukurasite. Muistan vieläkin kireyden äidin olemuksessa jouluna. Juhannusta meillä ei erityisemmin vietettykään. Korkeintaan ajeltiin katsomaan kylän kokkoa. Mutta jouluna äiti hoiti yksin kaikki järjestelyt, ei pyytänyt apua, enkä ole varma olisiko sitä huolinutkaan. Laittoi ruuan isolle joukolle, siivosi ja hääräsi, yksin.

Eräänä jouluna yritimme kuvata kaitafilmikameralla, mutta äiti imuroi. Ei onnistunut kuvaus, taustalla pöhisi äänekäs imuri. Pyydettiin että josko äiti ei nyt aattona imuroisi.

Kun olin ihan pieni, sanoin äidille hänen hääräämistään ja väsymystään katsellessani, että kun minä olen iso, teen kaiken ja äiti saa vain levätä. Nyt on se aika, paitsi että äitiä ei enää ole, on muita joille tehdä kaikki ja jotka saavat vuorostaan levätä.

Minä seuraan reippain askelin äitini jalanjäljissä. Suu viivana ja kesähattu kireällä kokkaan aterioita juhannusväelle, tiskaan, kuivaan, moppaan roskia lattialta, lämmitän saunan, teen vastat, väkerrän kukka-asetelmia, sytyttelen kynttilöitä, teen tunnelmaa ja juhlaa muille. Iltayhdeksältä kaadun rättipoikki lepäämään, jalkoja kivistää ja toivon että maailmasta loppuisivat juhlapyhät ja kyläilevät sukulaiset.

Tässä kohtaa henkilökohtainen kehitys on mennyt alamäkeä. Nuorempana osasin paremmin. Olin juhlapyhinä iloisempi ja heittäydyin juhlahumuun. Toisaalta ihmekös se; nuorena ei tätä järjestysvastuuta ollutkaan. Silloin juhlia vietettiin kaveriporukassa ja siinä kaikki teki osansa. Jossain vaiheessa ystävät on juhannuksista kaikonneet ja tilalle tulleet toisenlaiset vieraat.

Mutta niin kuin sanonta kuuluu, aika aikaansa kutakin. Vielä tulee toisenlaisia juhannuksia, kuten esimerkiksi sellaisia, että olen Lapissa, istun jossain kannonnokassa, kuuntelelen linnunlaulua, katselen ohi lipuvia pilviä ja valvon koko yön ihan vain kokeakseni kerran elämässäni Lapin yöttömän yön kokonaisuudessani. Aamukuudelta menen nukkumaan. Ehkä jo ensi juhannuksena?

 

Normaali

Nyt treenaamaan

Kuusi päivää löhölomailin yksin mökillä. Matot kyllä pesin. Rakensin oman leirin terassille: rottinkituolin ja sen viereen pöydän, pöydällä  kopassa oleelliset eli silmälasikotelo, aurinkorasva, käsivoide ja lyjykynä sudokujen tekemistä varten, pari naisenlehteä ja vaihtelevasti viinilasi, vesilasi, kahvikuppi tai ruokakippo. Oli ihanaa.

Paikallis-Alkossa käydessäni heti oli alkuasukas helmoissa. Valehtelin että ystävätär tulossa kyläilemään, että tässä juorupulloa olen hankkimassa. Kukaan ollut mitään tulossa, itselleni ostin. Mutta ei se ihan täysin valettakaan ollut. Viiniä lipitellessäni kävin samanaikaisesti chattailua watsaupissa Etelä-Ranskassa asuvan ystävän kanssa, joka hänkin oli yksin kotona. Se on kätevää tämä nykyaika, kun ei aina tarvitse olla läsnä ollakseen läsnä.

Luimme samaa naistenlehteä Euroopan  eri puolilla ja asemoimme itsemme luxushipeiksi. Vaikka käsite onkin yhtä outo kuin köyhä juppi.

En ole ainakaan vuoteen lukenut kirjoja. Nyt kävin kirjastossa ja lainasin kolme. Kävi niin kuin minulle aina tuppaa käymään: innostun liikaa, unohdan kohtuullisuuden. Luin kaksi kirjaa yhteen pötköön non-stoppina. Luulen että lihoin liikkumattomuudessa ainakin viisi kiloa. Se on lukemisen ehdottomasti ikävin haittavaikutus. Tekee mieli lukemisen lomassa napsia milloin mitäkin. Täytynee yrittää tehdä joku sääntö asiaan. Että lukiessa ei syö mitään ikinä. Esimerkiksi.

Toinen lukemisen haittavaikutus minulla on se että nukahdan helposti kun luen. Tämä ominaisuus oli oikea riesa 90-luvun puolivälissä kun yritin opiskella valtiotieteellisessä viesintää. Ei siitä mitään tullut: nukahdin aina tenttikirjoja lukiessa. Lukuasennolla ei ole mierkitystä. Nukahdan esimerkiksi myös kyynärvarsien varaan jos luen mahallani. Koettu on.

Tämä lukunarkolepsia osaltaan vaikutti siihen että lopetin lukemisen tyystin. Ja valtiotietellisen. On hankala pysyä tai edes päästä juoneen kiinni, jos joka sivun puolessa välissä nukahtaa. Iltalukemisena kirjat eivät siten oikein edenneet. Nytkin lukiessa nukahdin päivän aikana ainakin parikymmentä kertaa, mutta se ei haitannut, kun ei ollut muuta tehtävää kuin lukea. Saattoi heti jatkaa siitä mihin jäi.

Mutta nyt on otettava liikunta mukaan ohjelmaan. Kuuden löhöpäivän jälkeen seitsemäntenä Jumalakin tekisi jo jotain. Niinpä minäkin aloitin tämän päivän lenkillä ja lihaskuntotreenillä. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta lenkki oli lyhyt ja lopuksi lankutin ja tein vatsalihaksia. Aika vaatimatonta oikeastaan.

Lenkillä huomasin myös että vatsanseudulla oli liikettä. Joku löllö pomppi siinä edestakaisin. Päätin aloittaa myös enotreenit mahapahkuran kadottamiseksi. Minulla on yksi eno, varmaan kohta jo satavuotias. En ole häntä nähnyt sitten äidin hautajaisten vuonna 2012, mutta eno on hoikka, hyväkuntoisen näköinen mies, vaikka ikänsä on pottanut tupakkaa kuin korsteeni. Liikuntaa eno ei ole harrastanut, hän on korvannut sen hytkymisellä. Enon teorian mukaan hytkymällä pysyy kunnossa.

Hytkyntä tapahtuu siten että nostetaan kädet korkealle ja nojataan niillä hieman viistossa asennossa seinään tai puuhun. Sitten noustaan varpaille ja aloitetaan hytkyminen. Siinä tippuvat löllöt. Niin on eno pysynyt hoikkana ja timminä. Nyt meinaan kokeilla tehoaisiko enon hytkymistreeni minuun. Hytkyn vähän joka päivä, katsotaan katoaako möykky.

Toisaalta  ostin myös pitkon. Täällä saa paikalliselta huoltamolta aivan ihanaa itsetehtyä pullaa. Me kutsumme huoltamoa Turhapuron huoltamoksi, koska pienenä poika väitti että siellä on kuvattu Uuno Turhapuron huoltamokohtaukset. Kieltämättä yhdennäköisyys on iso, paikka on jäänyt 70-luvulle. Toivottavasti eivät ikinä uudista. Se on viehättävä juuri sellaisena kuin on.

Päivä alkoi muutenkin hienosti ja epätavallisesti: teini kehui. Sanoi että en näyttänyt vanhalta, että näytti siltä kuin olisin nuorentunut. Arveli että se johtui siitä liemestä. Tarkoitti luulientä, jota keittelin keväällä ja jota vieläkin on pakastin puolillaan. En viitsinyt sitä roudata tänne mökille. Jatkan luuliemikuuria sitten syksyllä.

On minulla muitakin kikkoja nuorentuneeseen olemukseen. Yksi on kollageenijauhe. Otan sitä nyt kun ei ole luulientä ja tulin purkin ostaneeksi. On kyllä järkyttävän pahaa. Maistuu veteen sekoitetulta valkovuodolta. En tiedä, minkä joukkoon sitä laittaisi että maku katoaisi. Ehkä viskin kanssa maistuisi.

On muuten ärsyttävä kirjoittaa läppärillä auringonpaisteessa. Miksi ei ole insinööri keksinyt sellaista äppiä että läppärin näyttö näkyisi. Vielä kun on aurinkolasit silmillä niin on ihan sokeainkirjoitusta tämä.

No kohtahan tästä päästään. Katsoin säätiedotusta. Näyttäisi siltä että ensi viikko ja juhannus menisi sateessa. Onneksi sisälläkin voi lukea, kirjoittaa – ja hytkyä.

 

Normaali

Ikigai

Ikigai on japania ja tarkoittaa olemisen syytä.

Eräällä paikkakunnalla Japanissa on poikkeuksellisen paljon yli satavuotiaita. Asiaa ryhdyttiin tutkimaan ja selvisi että ruokavalion ohella yksi syy oli ikigai. Vanhuksia arvostettiin, he olivat aktiivinen osaa yhteisöä. Oli itsestään selvää että jokaisella, myös vanhuksella, oli aamulla herätessään ikigai, syy olla olemassa, syy herätä.

On niin paljon ihmisiä joilta puuttuu ikigai. Joilta se on otettu pois.

Luulen että meillä jokaisella on ikigai, kun synnymme: se on saada hymy äidin ja isän kasvoille. Vauva saa siitä voimaa ja kehittyy, kun näkee vanhempiensa hyväksyvät kasvot. Se on vastasyntyneen ikigai.

Meille muille ikigai onkin sitten huomattavasti vaikeampi juttu.

Voin hyvin kuvitella että ihmiseltä pakolaisleirillä, tai Suomeen tulleelta, täältä turvapaikan saaneelta, mutta yhteiskuntaan niin vaikeasti mukaan pääsevältä, puuttuu ikigai.

Voin hyvin kuvitella, miten nuorelta ilman opiskelupaikkaa puuttuu ikigai.

Miten vastavalmistuneelta ilman koulutuksen mukaista työpaikkaa puuttuu ikigai.

Ulossaneeratulta puuttuu ikigai.

Konkurssin tehneeltä puuttuu ikigai.

Eläkkeelle jääneeltä puuttuu ikigai.

Miten jokaiselta vuoteeseen sairauden takia jätetyltä puuttuu ikigai.

Japanissa kansalaisten ikigai on otettu yhdeksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi.

Ehkä meidänkin pitäisi.

On sääli, että mieltä, sen merkitystä ja vaikutusta ei länsimaissa arvosteta eikä ymmärretä.

Olemme arvokkaita kansalaisia vain taloudellisessa merkityksessä: kuluttajina, veronmaksajina ja bruttokansantuotteen kasvattajan rooleissa sekä uusien veronmaksajien siittäjinä. Valtio ei ole meitä varten, me olemme ja elämme valtiota varten. Jos jossakin kohtaa tökkii, mene lääkäriin, siihen on olemassa lääke, jota voi ottaa. Pian olet taas terve ja voit taas kuluttaa, tehdä työtä ja kasvattaa uusia veronmaksajia, olla hyvä kansalainen. Palkkioksi siitä saat valita, missä jonotat lääkärille.

Se on länsimaisen ihmisen ikigai.

Ei ihme että idän ihmeet kiinnostavat. Jos jossakin on tarjolla jotakin muuta kuin ikuisen suorittajan/kulutusorjan rooli, voi olla että ruoho rupeaa vihertämään entistä kauempana.

Olisi aika ottaa huomioon ihmisen mieli.

Kun aamulla heräät, onko sinulla ikigai? Se ei tarvitse olla mitään ihmeellistä, sen ei tarvitse olla ”tuottavaa”, järkevää, muiden silmissä arvostettavaa. Se voi olla lapsenlapset, puutarha, kalastus, tietty määrä askelia askelmittariin, se voi tehdä sinusta satavuotiaan.

Normaali