Elämän haastetehtävät

Elämä heittää välillä eteen haastetehtäviä, joiden kohdalla voi vain todeta, että en minä tätä tilannut! Sitten täytyy ottaa lusikka kauniiseen käteen ja yrittää selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla. Kokemus on osoittanut, että jos yrittää pullikoida vastaan, ei tule hyvä. On paras suostua haasteeseen. Siitä selvittyään on entistä vahvempi. Haaste on tärkeä rakennuspalikka, joka kasvattaa ihmisenä. Tekee minua.

Vuonna 2003 minusta tuli äiti ja samaan aikaan oma äitini sai Parkinson-diagnoosin. Muistan, kuinka pojan kastejuhlassa äiti ei uskaltanut ottaa vauvaa syliin. Pelkäsi pudottavansa. Oli raskasta katsoa äidin elämän hiipumista, taitojen katoamista, lopultä koko äidin katoamista, ja samaan aikaan seurata lapsen kasvua ja kehitystä.

Vanhempani asuivat 400 kilometrin päässä. Kävin kerran kuussa pitkän viikonlopun, väillä viivyin viikonkin. Aluksi matkasimme yhdessä lapsen kanssa. Siitä oli varmasti iloa vanhemmilleni. Nähdä ainoa tytär äitinä ja seurata lapsen kasvua.

Jossakin vaiheessa äidin sairauden edetessä lapsi ei enää sopinut kuvioihin. Huomasin että äitiä rasitti lapsen tuoma melu ja hälinä. Jatkoin käymistä yksin, ilman omaa perhettäni.

Minulla oli tunne että olen aina väärässä paikassa. Kun olin vanhempieni luona, tiesin että lapsi ikävöi ja kaipasi, ja ajattelin että minun pitäisi olla omassa kotona. Kun olin kotona, minulla oli huoli vanhempieni selviämisestä, isän jaksamisesta, äidin voinnista. Olin kuoleman väsynyt sieltä palattuani. Olin siivonnut, leiponut ja tehnyt ruokaa pakastimeen, nukkunut vähän ja huonosti. Ulkoiluttanut äitiä, käyttänyt vessassa, suihkussa, pukenut, peitellyt, laittanut villasukkaa jalkaan ja pois, monta kertaa päivässä ja yössä uudelleen ja uudelleen. Sairas, ja varsinkin muistisairas, on kärsimätön hoidettava. Kaikki on tapahduttava mieluummin heti.

En enää jaksanut tehdä matkoja omalla autolla, junassa sain levätä matkat. Kotona odotti kiukutteleva pikkupoika. Seuraava viikko meni enemmän ja vähemmän kiukutellen ja sopeutuen. Poika osoitti mieltään äidin poissaololle. Iso kiitos miehelleni, joka mahdollisti käyntini vanhempieni luona. Minulla oli varmuus siitä että hänellä oli tilanne hallinnassa kotona.

Omasta isästä kehkeytyi hyvä omaishoitaja. Mies joka ei koskaan ollut tehnyt kotitaloustöitä oppi laittamaan ruokaa. Isällä oli lehmän hermot ja hyvä huumori. Ne ovat kullanarvoisia ominaisuuksia omaishoitajalle.

Lopulta isä sairastui verisyöpään ja joutui itse sairaalaaan. Niinpä äiti eli elämänsä kaksi viimeistä vuotta sairaalassa. Isä kuoli ensin. Äiti sairasti yhdeksän vuotta.

Vanhempieni sairastumiset ja osallistuminen heidän hoitoonsa lähensi meitä. Opin tuntemaan vanhempani uudella tavalla. Ilman sairastumisia olisin etääntynyt vanhemmistani. Nyt elämä pakotti palaamaan synnyinkotiin, katsomaan mitä meistä oli tullut. Olin itsekin jo valmis, kasvanut ihmisenä, ymmärsin että vanhempani olivat oman aikansa lapsia, näin kaiken sen hyvän, mitä olin heiltä saanut ja oppinut, osasin arvostaa heitä. Ja vaikka meillä oli näkymyseroja, osasimme kunnioittaa toistemme mielipiteitä ja arvoja. Erityisesti oli hienoa tutustua isään, käydä monia mielenkiintoisia keskusteluja. Elämän mukanaan tuoma haastetehtävä oli arvokas ja opettava kokemus. Sen jälkeen olin parempi minä. Se rakensi minua.

Minulla on tallessa tärkeä päiväkirjamerkintä noilta ajoilta, jonka olen itse itselleni kirjoittanut. Osaan sen ulkoa: ”Minna, jos ikinä koskaan epäilet, että olisiko pitänyt tehdä vielä jotakin niin ei olisi. Teit kaikkesi, yhtään enempään et olisi pystynyt, etkä jaksanut.” Kirjoitin sen joskus, kun olin tullut kotiin vanhempieni luota, ja olin väsynyt.

Kun koko projekti oli lopulta ohi, ajattelin että thangod ihmisellä on vain kaksi vanhempaa. Yhtään enempää ei kyllä jaksaisi hoitaa hautaan.

Laskin väärin. Näyttää siltä että elämä on heittämässä uutta haastetehtävää eteen. Appivanhempani ovat iäkkäitä ja sairaita, tarvitsevat apua. Olin ehkä erheellisesti ajatellut että heidän asiansa eivät oikeastaan minulle kuulu. Onhan heillä omatkin lapsensa, hoitakoot vanhempansa. Minä olen oman urakkani tehnyt.

Mutta taitaa olla niin että en voi välttyä tältä. Ja haluan auttaa miestäni. Rakastan häntä, hän auttoi aikoinaan minua omassa urakassani hoitamalla poikaamme hyvin, kun minä olin poissa omien vanhempieni luona. Hän ei ikinä estänyt minua lähtemästä, ja ymmärsi myös minun väsymystä. Nyt on minun vuoroni auttaa. Olen valmis siihen. Teen kaikkeni ja parhaani. Otan elämän haastetehtävän vastaan. Tämä taitaa olla paritehtävä, mikä on kiva juttu. Yhdessä selviämme tästä ja kokemus tekee meistä vahvamman yhdessä. Antaa tulla, elämä. Ei pelätä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s