Pyhiinvaelluksella

Sunnuntain Hesarissa on iso juttu pyhiinvaelluksista ja se toi mieleeni omat kokemukset kyseisestä lajista, jossa yhdistyy liikunta ja meditaatio mainiolla tavalla.

90-luvun lopulla teimme miehen kanssa minipyhiinvaelluksen Espanjaan Santiago de Compostelaan. Meillä oli käytettävissä vain yksi talvilomaviikko. Lensimme Barcelonaan, otimme junan jonnekin pyhiinvaellusreitin puoleen väliin, patikoimme neljä päivää, juna ja lento takaisin. Koko reittihän on satoja kilometrejä pitkä ja sen läpivaeltamiseen menee kuukausi. Mutta tällainen minipyhiinvaellus toimi omasta mielestämme mainiosti.

Ajankohta oli varhainen kevät ja reitillä oli varsin vähän kulkijoita, mikä oli hyvä juttu.

Päivämatkat olivat 20-25 kilometriä. Eräänä päivänä lanseerasimme käsitteen mummo-walk. Se on sitä kun askel on lyhyt, katse alaviistoon ja ei jaksa puhua. Mutta miten ihana olikaan päästä illalla perille, käydä suihkussa, syödä vatsa pullolleen ja nukahtaa sikeään uneen.

Yövyimme sekä pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa yöpymispaikoissa että halvoissa hotelleissa. Mieleen on jäänyt erityisesti yksi pyhiinvaeltajille tarkoitettu yöpaikka, luostarin ylläpitämä karu mutta siisti makuusali, jossa olimme ainot asukkaat. Iltapalaksi munkki otti pakastimesta linssikeiton sulamaan. Oli tosi hyvää. Ennen nukkumaan menoa saimme tekstiviestin Suomesta: ystävättärelle oli syntynyt tyttö, joka myöhemmin sai nimekseen Selma.

Pyhiinvaellusreitin varrella oli viinitehdas. Sen seinässä oli viinihana, josta pyhiinvaeltajat saivat ilmaiseksi juoda punaviiniä. Tyhjensimme vesipullot ja täytimme punaviinillä. Matka jatkui kevein askelin.

Eräänä päivänä tulimme pieneen kylään ja menimme paikalliseen trattoriaan iltapalalle. Ihmettelimme että mitähän mahtaa olla tekeillä, kun kadulla oli paljon ihmisiä liikkeellä ja kapakkakin alkoi täyttyä väkijoukoista. Kyseessä oli pääsiäisviikon Semana Santan kulkue. Niitä  järjestetään Espanjassa joka kylässä. Olipa vaikuttava ilmestys! Siinä meni monenlaista ökkömönkiäistä, jeesusta ja ristiä ja roomalaisia sotilaita ja itkeviä naisia ja musiikkia. Sekin pitäisi kyllä vielä kokea uudelleen! Onkohan keski-iässä elämässä menossa vaihe, jossa haluaa kokea joitakin elettyjä asioita uudelleen, kenties.

Joitakin vuosia sitten osallistuin ystävän kanssa Helsingissä seurakunnan järjestämälle päiväpyhiinvaellukselle Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon. Reitti kulki kauniissa maisemissa Vantaanjokea mukaellen. Lisäefektin pyhiinvaellukselle toi toiseen suuntaan jokea pitkin kulkevat kaljakellujat. Sattui kaljakelluntatapahtuma samalle päivälle. Mutta se oli hieno yhteensattuma! Siinä oli eräänlaista symboliikkaa: toiseen suuntaan hiljaa, omissa ajatuksissaan vaeltavat pyhiinvaeltajat, ja toiseen suuntaan jokea pitkin virtaavat humalan eri vaiheita kokevat kellujat lautoillaan.

Pyhän Laurin kirkko on saanut nimensä pyhimys Laurista, joka poltettiin roviolla. Taisi olla huumorimiehiä, huusi legendan mukaan roviolta ”liha on kypsää, saa tulla kääntämään”. Pyhä Lauri joutui roviolle, kun kuningas oli vaatinut häntä tuomaan kirkon aarteet itselleen. Lauri oli roudannut kaikki kaupungin köyhät ja vaivaiset kuninkaan tykö ja sanonut että tässä on kirkon aarteet. Suuttui mokoma ja käski polttaa miehen roviolla.

Viime kesänä meinasin lähteä Pyhään Henrikin vaellukselle. Se kulkee Turustä Köyliöön. Jotenkin en saanut asiaa aikaiseksi, vaellusseura puuttui, toisaalta kimppavaelluksessakin on omat haasteensa. Mutta ehkä jonakin kesänä toteutan tämän. Parasta olisi jos saisi miehen ja pojan innostettua vaelluskaveriksi.

Nuorempana vaelsimme miehen kanssa Lapissa ja kerran Pyreneillä ohjatulla vaelluksella. Pyhiinvaelluksen etu metsävaellukseen on siinä, että reitti kulkee yleensä ”ihmisten ilmoilla”, pikku teitä pitkin kylästä toiseen. Se mahdollistaa yöpymisen majataloissa ja hotelleissa ja syömisen ruokapöytien äärellä nuotion sijaan. Toisin sanoen pyhiinvaellus on  light-versio tavalliseen vaellukseen verrattuna. Joillakin organisoiduilla vaelluksilla jopa matkatavarat kuljetetaan yöpymispaikkaan niin että niitä ei tarvitse itse kantaa, muistaakseni Pyhän Henrikin vaellus oli juuri sellainen.

Vaeltaminen eli pitkäkestoinen kävely maastossa on myös fyysisenä suorituksena mitä  parhainta liikuntaa. Keho rasittuu vähän kerrallaan, kävellä jaksaa pitkään, toiminta on monotonista ja hidasta, kävely auttaa ajattelemaan, ajatukset saavat kulkea vapaasti kuin pilvet taivaalla. Matkakumppanin kanssa ehtii puhua monenlaisista mieleen tulevista aiheista.

Kylläpä tekisikin taas mieli lähteä poluille, kyläteille, metsään, kulkemaan kohti iltaa!

Normaali

2 kommenttia artikkeliin ”Pyhiinvaelluksella

  1. Samoja fiiliksiä täällä, käveleminen tuntuu tosi hyvältä sekä pään että ruumiin kannalta. Santiago de Compostelassakin olen käynyt pari kertaa just tuollaisella ”minipyhiinvaelluksella”.
    Mutta enpä malta olla vinkkaamatta paria hyvää kävelykokemusta ihan Suomesta, linkit blogiini:
    http://kukkahattuinen.blogspot.fi/2015/07/taydellinen-kesapaiva.html
    ja
    http://kukkahattuinen.blogspot.fi/2017/06/kesayon-marssi-tuusulassa-106.html

    • Hei! Kiitos vinkeistä! Pitääpä perehtyä, kannatan ehdottomasti lähimatkailua ja lähipyhiinvaellusta. Tässä iässä ei enää tarvitse valloittaa maailmaa, voi nauttia siitä mitä on jalan ulottuvilla. Sitä paitsi Suomen luonto on Paras!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s