Kauniiden kenkien kesä

Minulla on tälle kesälle oma teema: ”Kauniiden kenkien kesä”.

Aihe juontaa juurensa viime kesään, jonka lampsin miesten rähjäisissä Dude-kengissä. Ostin ne, kun vein autoa huoltoon ja odotellessa kulutin aikaa viereisessä ostoskeskuksessa, missä oli poistomyyntipiste. Siellä huomio kiinnittyi outoihin kenkiin. Niitä koristi pienenpieni miniatyyrikaljapullo ja saumat olivat viimeistelemättömät. Varsinaiset hippikengät. Mutta ihanan pehmeät jalassa.

Ja jalassa ne pysyivätkin aikalailla tiiviisti koko kesän oli sitten päällä kesämekko tai farkkuhaalarit. Perhe risti kenkäni böndekengiksi. Ei tullut arvostusta asiassa. Ja ymmärrän kyllä paheksunnan, mutta kengät nyt vain olivat niin mukavat.

Jonkinlainen trauma siitä jäi. Niinpä päätin että tämä kesä on toisin. Tämän kesän taaplaan näteissä naistenkengissä, joissa jalka näyttää sirolta ja askel on keijunkeveä. Ostin Unisan punaiset balleriinat, joissa varpaiden päällä iso ruusuke.

Eilen kävelin työpalaveriin Annankatua pitkin ja matkalle osui pieni kenkäkauppa Unnas. Varsinainen karkkikauppa naisille. Ostin italialaiset kultaiset balleriinat. Olin niin innostunut että vähän matkaa lampsittuani päädyin myös hattukauppaan ja ostin leveälierisen kesähatun. Nyt on look kunnossa. Eikä perheen tarvitse hävetä.

Mutta pakko tunnustaa: böndekengät on myös pakattu kesäkassiin. Kaiken varalta.

Normaali

Viihdekäyttöä

Nykylapselle viihdettä on tarjolla aina. Sen kun avaa läppärin tai puhelimen, siellä sitä on tuutin täydeltä. Pätee tietenkin myös meihin aikuisiin. Viihteen määrää elämässä ei rajoiteta yhteiskunnan taholta.

Toisin oli 70-lvulla. Viihdettä annosteltiin Kekkosslovakiassa kansalaisille kuin nykyään Subutexia narkkarille. Ei se silloin tuntunut köppäseltä, mutta jos nyt kuvailee omaa lapsuuttaan nykynuorille, näyttäytyy 70-luku varsin epäviihteellisenä aikakautena.

Tietokoneita tai dvd:tä ei oltu vielä keksitty, ei ollut edes videoita tai VHSsää, joku Netflix olisi ihan dadaa, jos joku sellaista olisi silloin visioinut. Televisiossa oli kaksi kanavaa. MTV:llä ei ollut omaa kanavapaikkaa, sen ohjelmat tulivat YLE1:n lomassa.

Pikku Kakkonen aloitti 1977 ja minä olin jo 10-vuotias, mutta muistan silti katselleeni sitä, koska lastenohjelmakiintiössäni oli iso vaje, ja viihdettä olin saanut kymmeneen ikävuoteen mennessä nauttia ehkä saman verran kuin nykylapsi viikossa. Vieläkin osaan rallatella Pikku-Kakkosen postin tai Iltasadun tunnarin.

Tarzan-elokuvia oli kiva katsella. Äiti hoki vähän väliä: Ei tuo ole totta, tuo on vain elokuvaa. Olisi kyllä mielenkiintoista katsoa vanhat Tarzanit uudelleen. Ei niitä taideta näyttää, ovat liian rasistisia nykymakuun. Siinä sitä oli kulttuurista omimista vaikka muille vuosikymmenille jakaa.

Tulee mieleen se inkkarikohu, mikä oli vähän aikaa sitten jostakin lastenohjelmasta, jossa oli intiaanihahmo. Vanhoissa Tarzaneissa tummaihoisilla (siihen aikaan heitä sanottiin ihan yleisesti ja avoimesti neekereiksi eikä se tuntunut rasistiselta) ei ollut minkäänlasita ihmisarvoa. Niitä tippui kalliopoluilta alas rotkoon ja krokotiilit söi, ja taas äiti sanoi, ”Ei tuo ole totta, tuo on elokuvaa”.

Siihen aikaan ei ollut tummaihoisia tällä päin. Pelkkää kantaväestöä. Eikä silloin matkustettu ulkomailla niin kuin nykyään. Meidän luokalta vain Taina oli käynyt Kanarialla. Mutta sen isä olikin poliisi ja ampumahiihtäjä. Näin tummaihoisen ihmisen ensi kertaa elämässäni 70-luvun lopulla, kun isälle tuli liikevieraita Afrikasta. Asetuimme hyvissä ajoin naapurin Marjon kanssa nurkan taakse asemiin, että varmasti näemme miehen. Nokkimisjärjestys oli minulle tärkeä: minun kuului nähdä tummaihoinen ensin, koska mies oli isän vieras. Sen jälkeen kun minä olin nähnyt, Marjo sai katsoa. OMG. Jo oli touhua!

Takaisin viihdebusinekseen. Radiossa ei ollut kaupallisia kanavia. Sieltä tuli pääasiassa klassista, hartauksia ja politiikkaa. Politiikkaa oli paljon 70-luvulla. Pelättiin ydinsotaa. Puhelinlangat sentään lauloivat lauantaisin. Perjantai-iltapäivällä tuli vihdoin Rock-Radio, josta pystyi nauhoittamaan c-kasetille musiikkia, paitsi että juontaja kiusallaan puhui musiikin päälle.

Television lastenohjelma Niksulan mukaan annoin nimen omalle leikkimökille. Kössi-kenguru seikkaili ja jotain itä-eurooppalaisia piirrettyjä ja muovailuvaha-animaatioita näytettiin, Kylli-täti piirsi kotitakissaan, ja Kasper-käsinukke oli myös, mutta en enää muista, mitä se teki.

Taivas koitti jouluaattona: silloin lastenohjelmia tuli televisioista koko päivän. Walt Disneyn piirrettyjä ja Tom&Jerry’ä. En tykännyt siitä. Pelkäsin että kissa saa kiinni sen neuvokkaan hiiren. En halunnut katsoa. Minun kävi hiirtä sääliksi, vaikka siimahäntiä inhoankin. Niinpä menin Tom&Jerryn ajaksi vessaan ja isoveli huusi, kun vaara oli ohi.

Nyt meillä on kotona Tom&Jerry. Parvekkeella asuu hiiri. Olemme ristineet sen Jerryksi. Jerry livahtaa sisään, jos parvekkeen ovi on auki. En tiedä miksi, koska sisällä sitä odottaa Tom. Tom ei saa Jerryä ikinä kiinni, mutta rakastaa sen vaanimista.

Kissa pitää parvekehiirtä omana virikehiirenään. En yhtään tykkää tästä. Tekisi mieli mennä vessaan piiloon niin kuin lapsena. Jos joku huutaisi, kun hiiri on mennyt takaisin parvekkeelle ja vaara ohi. Itse muistutan päivä päivältä enemmän itä-eurooppalaista muovailuvaha-animaatiohahmoa, eikä Kylli-tädinkään olemus tunnu peilikuvasta vieraalta.

Olisiko niin että siksi tulet, mitä lapsena katsoit?

 

Normaali

Elämän haastetehtävät

Elämä heittää välillä eteen haastetehtäviä, joiden kohdalla voi vain todeta, että en minä tätä tilannut! Sitten täytyy ottaa lusikka kauniiseen käteen ja yrittää selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla. Kokemus on osoittanut, että jos yrittää pullikoida vastaan, ei tule hyvä. On paras suostua haasteeseen. Siitä selvittyään on entistä vahvempi. Haaste on tärkeä rakennuspalikka, joka kasvattaa ihmisenä. Tekee minua.

Vuonna 2003 minusta tuli äiti ja samaan aikaan oma äitini sai Parkinson-diagnoosin. Muistan, kuinka pojan kastejuhlassa äiti ei uskaltanut ottaa vauvaa syliin. Pelkäsi pudottavansa. Oli raskasta katsoa äidin elämän hiipumista, taitojen katoamista, lopultä koko äidin katoamista, ja samaan aikaan seurata lapsen kasvua ja kehitystä.

Vanhempani asuivat 400 kilometrin päässä. Kävin kerran kuussa pitkän viikonlopun, väillä viivyin viikonkin. Aluksi matkasimme yhdessä lapsen kanssa. Siitä oli varmasti iloa vanhemmilleni. Nähdä ainoa tytär äitinä ja seurata lapsen kasvua.

Jossakin vaiheessa äidin sairauden edetessä lapsi ei enää sopinut kuvioihin. Huomasin että äitiä rasitti lapsen tuoma melu ja hälinä. Jatkoin käymistä yksin, ilman omaa perhettäni.

Minulla oli tunne että olen aina väärässä paikassa. Kun olin vanhempieni luona, tiesin että lapsi ikävöi ja kaipasi, ja ajattelin että minun pitäisi olla omassa kotona. Kun olin kotona, minulla oli huoli vanhempieni selviämisestä, isän jaksamisesta, äidin voinnista. Olin kuoleman väsynyt sieltä palattuani. Olin siivonnut, leiponut ja tehnyt ruokaa pakastimeen, nukkunut vähän ja huonosti. Ulkoiluttanut äitiä, käyttänyt vessassa, suihkussa, pukenut, peitellyt, laittanut villasukkaa jalkaan ja pois, monta kertaa päivässä ja yössä uudelleen ja uudelleen. Sairas, ja varsinkin muistisairas, on kärsimätön hoidettava. Kaikki on tapahduttava mieluummin heti.

En enää jaksanut tehdä matkoja omalla autolla, junassa sain levätä matkat. Kotona odotti kiukutteleva pikkupoika. Seuraava viikko meni enemmän ja vähemmän kiukutellen ja sopeutuen. Poika osoitti mieltään äidin poissaololle. Iso kiitos miehelleni, joka mahdollisti käyntini vanhempieni luona. Minulla oli varmuus siitä että hänellä oli tilanne hallinnassa kotona.

Omasta isästä kehkeytyi hyvä omaishoitaja. Mies joka ei koskaan ollut tehnyt kotitaloustöitä oppi laittamaan ruokaa. Isällä oli lehmän hermot ja hyvä huumori. Ne ovat kullanarvoisia ominaisuuksia omaishoitajalle.

Lopulta isä sairastui verisyöpään ja joutui itse sairaalaaan. Niinpä äiti eli elämänsä kaksi viimeistä vuotta sairaalassa. Isä kuoli ensin. Äiti sairasti yhdeksän vuotta.

Vanhempieni sairastumiset ja osallistuminen heidän hoitoonsa lähensi meitä. Opin tuntemaan vanhempani uudella tavalla. Ilman sairastumisia olisin etääntynyt vanhemmistani. Nyt elämä pakotti palaamaan synnyinkotiin, katsomaan mitä meistä oli tullut. Olin itsekin jo valmis, kasvanut ihmisenä, ymmärsin että vanhempani olivat oman aikansa lapsia, näin kaiken sen hyvän, mitä olin heiltä saanut ja oppinut, osasin arvostaa heitä. Ja vaikka meillä oli näkymyseroja, osasimme kunnioittaa toistemme mielipiteitä ja arvoja. Erityisesti oli hienoa tutustua isään, käydä monia mielenkiintoisia keskusteluja. Elämän mukanaan tuoma haastetehtävä oli arvokas ja opettava kokemus. Sen jälkeen olin parempi minä. Se rakensi minua.

Minulla on tallessa tärkeä päiväkirjamerkintä noilta ajoilta, jonka olen itse itselleni kirjoittanut. Osaan sen ulkoa: ”Minna, jos ikinä koskaan epäilet, että olisiko pitänyt tehdä vielä jotakin niin ei olisi. Teit kaikkesi, yhtään enempään et olisi pystynyt, etkä jaksanut.” Kirjoitin sen joskus, kun olin tullut kotiin vanhempieni luota, ja olin väsynyt.

Kun koko projekti oli lopulta ohi, ajattelin että thangod ihmisellä on vain kaksi vanhempaa. Yhtään enempää ei kyllä jaksaisi hoitaa hautaan.

Laskin väärin. Näyttää siltä että elämä on heittämässä uutta haastetehtävää eteen. Appivanhempani ovat iäkkäitä ja sairaita, tarvitsevat apua. Olin ehkä erheellisesti ajatellut että heidän asiansa eivät oikeastaan minulle kuulu. Onhan heillä omatkin lapsensa, hoitakoot vanhempansa. Minä olen oman urakkani tehnyt.

Mutta taitaa olla niin että en voi välttyä tältä. Ja haluan auttaa miestäni. Rakastan häntä, hän auttoi aikoinaan minua omassa urakassani hoitamalla poikaamme hyvin, kun minä olin poissa omien vanhempieni luona. Hän ei ikinä estänyt minua lähtemästä, ja ymmärsi myös minun väsymystä. Nyt on minun vuoroni auttaa. Olen valmis siihen. Teen kaikkeni ja parhaani. Otan elämän haastetehtävän vastaan. Tämä taitaa olla paritehtävä, mikä on kiva juttu. Yhdessä selviämme tästä ja kokemus tekee meistä vahvamman yhdessä. Antaa tulla, elämä. Ei pelätä.

Normaali

Raadantaa

Kahden vuorokauden mökkiraadanta takana. Ostin jo viime kesänä Biltemasta epäkeskohiomakoneen. Tarkoitus oli hioa saunan lattia, mutta hommasta ei tullut mitään, koska sauna pitäisi olla projektin ajan käyttökiellossa ja se on tietenkin hankalaa. Nyt lähdin jantuksessa (=Saarijärven murretta, tarkoittaa varta vasten) mökille saunan lattiaa urakoimaan.

Onpa mahtava vekotin tuo epäkeskohiomakone, vaikka nimi on luontaantyöntävä ja huono. Ei ole markkinamiehen keksimä nimi varmastikaan! Miksi joku haluaisi ostaa jonkun epäkeskon? Sehän kuulostaa vialliselta. En jaksanut lukea käyttöohjetta. Jos laitteessa on vain kaksi nappulaa ja töpseli, ei ole vaikea päätellä, miten toimii.

Paitsi että kone hajosi. Sitä ei saa painaa. Paremman hiomistuloksen saamiseksi minä painoin konetta minkä jaksoin. Lakkasi toimimasta. Sitten vasta avasin käyttöohjeen, ja huomasin että siinä oli oikein lihavoiduin kirjaimin että ei saa painaa. Täytyy ostaa Biltemasta uusi epäkesko ensi kesäksi.

Hinkkasin sitten hiekkapaperilla lattian loppuun. Innostuin hiekkapaperista niin että hinkkasin sillä myös lauteet ja seinät, ja päätin että tästä lähtien teen niin joka kevät. Miksi pestä saunaa, paljon tehokkaampi tapa on hioa hiekkapaperilla. Kyllä varmasti lähteet liat ja hiet ja irronneet ihosolunpalaset lauteista, kun hiekkapaperilla jynssää.

Lopuksi suoja-aineet päälle. Nyt sauna saa kuivaa rauhassa siihen asti kun seuraavan kerran tullaan.

Putsasin myös katon ja rännit havunneulasista ja lehdistä.

Jynssäsin terassin painepesurilla. Se on myös uusi vekotin. Viime kesänä ostin päältäajettavan ruohonleikkuukoneen, kun kyllästyin vetelemään henkihievereissä pientä työnnettävää. Silloin tajusin, että insinöörit ovat keksineet loistavia vekottimia helpottaakseen hankalia ja raskaita pihatöitä, ja niihin kannattaa satsata.

Yksi isotöisistä ja raskaista pihahommista on terassin puhtaanapito. Siitepöly ja muu luontopöly muuttaa terassin sateella käsittämättömän liukkaaksi ellei sitä jynssää puhtaaksi pölystä. Se on todella iso homma käsipelillä. Painepesurilla homma hoituu keveämmin ja nopeammin.

Pesurin ostossa pitää olla tarkka. Niitä saa halvalla, mutta tarjouspesurit ovat usein tehottomia ja paine on asiassa kaiken ydin. Pitää ostaa kone, missä on riittävästi tehoja. Tätä en tietenkään olisi itse älynnyt, olisin ostanut jonkun halvan kiinalaisen, mutta tietävä ystävä sanoi että njet-njet. Niinpä osasin ostaa kerralla hyvän.

Seuraava puuha oli pihan parturointi trimmerillä. Trimmerissä on sellainen pieni vipu, mikä käynnistäessä pitää olla kiinni asennossa, ja sitten kun käynnistyy, se pitää laittaa toiseen asentoon. Se on jotenkin täysin epälooginen juttu. Niinpä joka kevät, kun käynnistän koneen ensi kertaa, soitan veljelleni traditionaalisen trimmerinkäynnistyspuhelun, ja hän kertoo, mihin asentoon vipu laitetaan.

Mutta kyllä täytyy ihmetellä insinöörien aivoituksia! Miksi koneet tehdään niin kummallisiksi? Nyt pyörittelin vekotinta pitkän aikaa, kun en meinannut löytää ryyppyä. Miksi ihmeessä se piilotetaan sillä tavalla koneen alle? Eikö se voisi olla siinä ihan hollilla?

Trimmeri ei käynnistynyt velipuhelusta huolimatta. Oli pakko kiikuttaa se pienkonekorjaamolle. Mies siellä sanoi, että joku koneen sisäelin on ruostunut. Siitä johtuu että ”käynnistysnaru” tökkii vetäessä. Osat ruostuvat helposti, jos konetta säilytetään kylmässä varastossa.

Pienkonekorjaamolta takaisin ajellessa ajattelin, että minulla on sellainen round-up-kosketus. (Round-up = kasvimyrkky). Se on viherpeukalon vastakohta. Haluaisin kovasti olla puutarhuri, joka saa aidanseipäätkin kukkimaan, mutta todellisuudessa kasvit kuolevat kosketuksestani.

Nyt sama round-up kosketus on laajentunut laitteisiin. Nekin kuukahtavat käytössäni. Ensin hajosi epäkesko, sitten trimmeri.

Kaikenmoista puuhatessani keksin näppärän konstin saada itsestä enemmän irti. Se menee niin, että kun joku homma alkaa olla jo melkein tehty, aloittaa jo seuraavan, jota tekee hetken aikaa niin että uusi homma pääsee hyvään alkuun. Sitten palaa lopettamaan ensimmäiseen työtehtävän. Ja koska seuraava urakka on jo aloitettu ja hyvässä alussa, minärobotti siirtyy siihen luontevasti ilman turhia taukoja ja mietiskelyjä, viitsiskö vielä ja mitähän seuraavaksi. Tällä tavoin itsensä voi huijata tekemään tosi paljon ja vielä sen yli.

Päivän päätteeksi olin ihan uuvahtanut. En voinut peseytyä saunassa, koska sen piti kuivahtaa, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kun pulahtaa mereen ja yrittää jynssätä itsensä puhtaaksi kylmällä merivedellä.

Iltapalaksi söin kaikki epäterveelliset einekset mitä olin kaupasta ostanut. Nälkä oli pohjaton. Yle Areenalta katsoin elokuvan Taloni Umbriassa. Ihana elokuva! Suosittelen. Pääosassa Maggie Smith, suosikkinäyttelijäni. Hän on se Downton Abbeyn sarkastinen vanharouva. Taloni Umbriasta tuli kerta heitolla lempielokuvani.

Olin niin väsynyt että nukahdin kesken elokuvan. Katsoin sen kuitenkin loppuun ja aukkotäydensin seuraavana päivänä. Täytyy ehkä katsoa vielä uudestaan kokonaisuudessaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Normaali

Imurikauppias & mummo

Kaikki tietävät stoorin sinnikkäistä imurikauppiaista, jotka myyvät puolipakolla syyntakeettomille mummoille imureita. Olen yksi heistä. Siis kohdemummo. Minulle voi myydä hiekkaa saharaan ja jäätä pohjoisnavalle, ostan!

Kaikki alkoi niin kuin kaikki alkavat, pakosta. Ystävätär, joka osaa asiat, tuli kylään mökille ja ensi töikseen tutki tilukset. Tuomio oli selvä. Peltikatto pitää pikimmiten maalauttaa ennen kuin on myöhäistä. Myöhäistä on jo piharakennuksen katon maalaaminen, se on niin ruosteessa, että sille ei voi tehdä enää mitään. Sen kanssa pitää vain pelata aikaa, odottaa kunnes menee puhki ja sitten rakennuttaa kokonaan uusi. Voi vielä pelittää kymmenen vuotta. Mutta nyt pitää maalauttaa talon katto, heti, hus.

Höh, minä en yhtään tykkää tällaisista asioista. Ensinnäkin on äärimmäisen turhauttavaa pyytää tarjouksia asiasta, josta ei tiedä mitään. On ihan yhtä ihmeellistä, maksaako se tuhat euroa vai kahdeksantuhatta euroa, ei mitään käsitystä. Kaikkitietävä ystävätär sanoi että ehkä jotakin kolmetonnia. Ja ylipäätään – mieluummin ostan mansikoita, kukkamekkoja ja hortensioita. Katonmaalaus on yhtä ihana ostos kuin hammaslääkäri tai renkaan vaihto, mieluummin skippaan koko jutun.

Googlailin vähän ja otin yhteyttä erääseen, joka vaikutti luotettavalta ja kivalta. Sovittiin tapaaminen. Mukava nuorimies saapui paikalle juuri sovittuna aikana. Kyseli paljon, talosta ja sen historiasta, milloin talo on hankittu ja miten paljon siellä aikaa vietämme. Oli oikein ystävällinen. Kertoili myös itsestään, häntäkin heinänuha vaivaa ja tykkää myös inkiväärijuomasta, voisinko kertoa reseptin, miten juomaa olen tehnyt, ja kuinka morsian opiskelee Uppsalassa ja valmistuu pian, ja kohta on häät Köyliön kirkossa ja morsian haluaisi mökin, tällaisen vanhan niin kuin tämä ja pian oltiinkin jo siinä vaiheessa että piti laittaa nimi paperiin ja siihen sen laitoin. Seitsemäntonnia.

Oli vähän hämmentynyt olo jälkikäteen. Miksi ihmeessä olin hyväksynyt arvioitua yli puolta kalliimman urakan? Kotimatkalla soitin ystävättärelle ja kerroin että hänen hinta-arvio oli mennyt pieleen. Ystävätär sanoi että kuulostaa kalliilta, älä ota, kannattaa pyytää tarjouksia muualta. En kehdannut sanoa, että no minähän jo ostin tämän.

Kotona kerroin miehelle että kalliiksi tulee tuommoiset katon maalaukset, että ihan seitsemäntonnia on tämä. Mies sanoi että kuulostaa kalliilta. Hän oli juuri ollut taloyhtiön kokouksessa, jossa oli päätetty taloyhtiön katon, joka on noin kuusi kertaa isompi,  maalaamisesta. Sen hinta oli yksitoistatuhatta. Ja miehen suvun mökille tehtiin parasta aikaa kattoremonttia, sen kustannusarvio oli kuusituhatta, mutta siinä pinnoitetaan koko katto uusiksi ja puretaan vanha.

OMG. Hetken aikaa mietin, mitä nyt. Sitten tunnustin että olin allekirjoittanut jo sopimuksen. Voisiko sen perua? Lupasin että soitan heti aamulla ja yritän perua tehdyn sopimuksen.

Nukuin huonosti. Kävin läpi erilaisia skenaarioita siitä, miten keskustelu saattaisi edetä. Mietin eri vaihtoehtoja, mihin vedota. Häntä oli koipien välissä sangen syvällä, kun tartuin aamulla puhelimeen. Ei ollut itsevarma olo. Näissä asioissa en ole vahvimmillani. Luotan kuitenkin siihen, että rehellinen lähestymistapa on aina paras. Niinpä sanoin niin kuin on: olen tehnyt hätiköidyn ratkaisun, haluan perua kaupan, minua kaduttaa, se on minulle liian kallis.

Tiks. Kauppa oli peruttu. Kaikki hyvin. Tilanne ohi. Huh.

Kävipä se helposti. Ja minä kun valvoin asian takia yön.

Mutta nyt, tästedes, minulle ei käy näin. Säilytän järjen kaupan teossa, minulle ei myydä imureita, ei kattoja eikä timanttikaivoksia Botswanassa. Minä olen asiallinen aikuinen, joka osaa tehdä järkeviä hankintoja, olenhan. Minä harkitsen. Kyllä, minä harkitsen, analysoin ja pohdin, ja teen lopulta JÄRKEVÄN ratkaisun, joka ei perustu intuitioon tai myötätuntoon. Paitsi silloin kun ostan jäätelön. Ehkä ostan vain jäätelön. Voi kun voisi ostaa vain jäätelön. Eikä yhtään kattoremppaa!

 

 

 

Normaali

Pyhiinvaelluksella

Sunnuntain Hesarissa on iso juttu pyhiinvaelluksista ja se toi mieleeni omat kokemukset kyseisestä lajista, jossa yhdistyy liikunta ja meditaatio mainiolla tavalla.

90-luvun lopulla teimme miehen kanssa minipyhiinvaelluksen Espanjaan Santiago de Compostelaan. Meillä oli käytettävissä vain yksi talvilomaviikko. Lensimme Barcelonaan, otimme junan jonnekin pyhiinvaellusreitin puoleen väliin, patikoimme neljä päivää, juna ja lento takaisin. Koko reittihän on satoja kilometrejä pitkä ja sen läpivaeltamiseen menee kuukausi. Mutta tällainen minipyhiinvaellus toimi omasta mielestämme mainiosti.

Ajankohta oli varhainen kevät ja reitillä oli varsin vähän kulkijoita, mikä oli hyvä juttu.

Päivämatkat olivat 20-25 kilometriä. Eräänä päivänä lanseerasimme käsitteen mummo-walk. Se on sitä kun askel on lyhyt, katse alaviistoon ja ei jaksa puhua. Mutta miten ihana olikaan päästä illalla perille, käydä suihkussa, syödä vatsa pullolleen ja nukahtaa sikeään uneen.

Yövyimme sekä pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa yöpymispaikoissa että halvoissa hotelleissa. Mieleen on jäänyt erityisesti yksi pyhiinvaeltajille tarkoitettu yöpaikka, luostarin ylläpitämä karu mutta siisti makuusali, jossa olimme ainot asukkaat. Iltapalaksi munkki otti pakastimesta linssikeiton sulamaan. Oli tosi hyvää. Ennen nukkumaan menoa saimme tekstiviestin Suomesta: ystävättärelle oli syntynyt tyttö, joka myöhemmin sai nimekseen Selma.

Pyhiinvaellusreitin varrella oli viinitehdas. Sen seinässä oli viinihana, josta pyhiinvaeltajat saivat ilmaiseksi juoda punaviiniä. Tyhjensimme vesipullot ja täytimme punaviinillä. Matka jatkui kevein askelin.

Eräänä päivänä tulimme pieneen kylään ja menimme paikalliseen trattoriaan iltapalalle. Ihmettelimme että mitähän mahtaa olla tekeillä, kun kadulla oli paljon ihmisiä liikkeellä ja kapakkakin alkoi täyttyä väkijoukoista. Kyseessä oli pääsiäisviikon Semana Santan kulkue. Niitä  järjestetään Espanjassa joka kylässä. Olipa vaikuttava ilmestys! Siinä meni monenlaista ökkömönkiäistä, jeesusta ja ristiä ja roomalaisia sotilaita ja itkeviä naisia ja musiikkia. Sekin pitäisi kyllä vielä kokea uudelleen! Onkohan keski-iässä elämässä menossa vaihe, jossa haluaa kokea joitakin elettyjä asioita uudelleen, kenties.

Joitakin vuosia sitten osallistuin ystävän kanssa Helsingissä seurakunnan järjestämälle päiväpyhiinvaellukselle Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon. Reitti kulki kauniissa maisemissa Vantaanjokea mukaellen. Lisäefektin pyhiinvaellukselle toi toiseen suuntaan jokea pitkin kulkevat kaljakellujat. Sattui kaljakelluntatapahtuma samalle päivälle. Mutta se oli hieno yhteensattuma! Siinä oli eräänlaista symboliikkaa: toiseen suuntaan hiljaa, omissa ajatuksissaan vaeltavat pyhiinvaeltajat, ja toiseen suuntaan jokea pitkin virtaavat humalan eri vaiheita kokevat kellujat lautoillaan.

Pyhän Laurin kirkko on saanut nimensä pyhimys Laurista, joka poltettiin roviolla. Taisi olla huumorimiehiä, huusi legendan mukaan roviolta ”liha on kypsää, saa tulla kääntämään”. Pyhä Lauri joutui roviolle, kun kuningas oli vaatinut häntä tuomaan kirkon aarteet itselleen. Lauri oli roudannut kaikki kaupungin köyhät ja vaivaiset kuninkaan tykö ja sanonut että tässä on kirkon aarteet. Suuttui mokoma ja käski polttaa miehen roviolla.

Viime kesänä meinasin lähteä Pyhään Henrikin vaellukselle. Se kulkee Turustä Köyliöön. Jotenkin en saanut asiaa aikaiseksi, vaellusseura puuttui, toisaalta kimppavaelluksessakin on omat haasteensa. Mutta ehkä jonakin kesänä toteutan tämän. Parasta olisi jos saisi miehen ja pojan innostettua vaelluskaveriksi.

Nuorempana vaelsimme miehen kanssa Lapissa ja kerran Pyreneillä ohjatulla vaelluksella. Pyhiinvaelluksen etu metsävaellukseen on siinä, että reitti kulkee yleensä ”ihmisten ilmoilla”, pikku teitä pitkin kylästä toiseen. Se mahdollistaa yöpymisen majataloissa ja hotelleissa ja syömisen ruokapöytien äärellä nuotion sijaan. Toisin sanoen pyhiinvaellus on  light-versio tavalliseen vaellukseen verrattuna. Joillakin organisoiduilla vaelluksilla jopa matkatavarat kuljetetaan yöpymispaikkaan niin että niitä ei tarvitse itse kantaa, muistaakseni Pyhän Henrikin vaellus oli juuri sellainen.

Vaeltaminen eli pitkäkestoinen kävely maastossa on myös fyysisenä suorituksena mitä  parhainta liikuntaa. Keho rasittuu vähän kerrallaan, kävellä jaksaa pitkään, toiminta on monotonista ja hidasta, kävely auttaa ajattelemaan, ajatukset saavat kulkea vapaasti kuin pilvet taivaalla. Matkakumppanin kanssa ehtii puhua monenlaisista mieleen tulevista aiheista.

Kylläpä tekisikin taas mieli lähteä poluille, kyläteille, metsään, kulkemaan kohti iltaa!

Normaali

Avioliiton päämäärä

Katselen valokuvaa tuntemattomasta pariskunnasta 1940-luvulla. On heidän hopeahääpäivänsä ja sitä on taidettu juhlia isosti, koska ympärillä on paljon kukka-asetelmia. Pariskunta istuu kaukana toisistaan, eri pöytien ääressä katsoen eri suuntiin, vakavina. He eivät kosketa toisiaan, heidän välillään ei näy mitään yhteyttä tai tunnetta. Silti kuva viestii paljon. Se viestii sitoutumista ja yhteenkuuluvuutta. Se on jotakin suurempaa kuin tunne. Tunteet ailahtelevat, seuraava tunne voi pyyhkäistä hetkessä pois edellisen. Tunteeseen ei voi luottaa. Päätös pitää.

Viimeisimmässä Yliopistolehdessä 04/18 on italialaisen matemaatikon Paola Elefanten loistava kolumni ”He eivät eläneet onnellisina elämänsä loppuun asti”. Kolumnissa Paola kertoo järkyttäneensä ystävänsä lounaskeskustelussa sanomalla että onnellisuus ei ole avioliiton päämäärä.  Avioliitto on itsessään päämäärä. Satujen meille luoma avioliiton päämäärä he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti on harhainen ja mahdoton. Oikea päämäärä on he elivät elämänsä yhdessä loppuun asti. Se on riittävä ja hyvä tähtäin.

Luulen että vanhan valokuvan tuntematon hopeapari on noudattanut tietämättään Paolan ohjetta. Ja eipä siihen kaiketi tuohon aikaan muuta vaihtoehtoa olisi ollutkaan. Nykyisin on.

Pitkän liiton aikana tunteet väistämättä vaihtelevat, on hyviä ja huonoja jaksoja. Elämä tuo vastoinkäymisiä, emmekä ihmisinä pysy samanlaisina, muutumme ja kehitymme, sekin tuo omat haasteensa parisuhteelle.

Kun alavilla mailla on hallan vaara, kantaa vaikeiden aikojen yli sitoutuminen, päätös pysyä yhdessä, katsoa ja elää tämäkin vaihe läpi. Sillä tavoin päästään sadun lopputulokseen: he elivät (välillä onnellisina) yhdessä elämänsä loppuun asti.

Erkki Junkkarisen Hopehääpäivänä sopii hyvin vanhan valokuvan tunnelmaan. Laulussa aikuinen lapsi tuo kukkia vanhemmilleen näiden hopeahääpäivänä, sävel on mollivoittoinen ja surumielinen te vannoitte uskollisuutta, kun hääkellot soi, sitä muuttaa ei vuodetkaan voineet, uutta voimaa syvä rakkaus loi.

Ensi vuonna mekin vietämme hopeahääpäivää. Sitten laitan Erkki Junkkarisen soimaan vinyyliltä ja lavastan vanhan valokuvan tapaisen asetelman, mihin asetumme mieheni kanssa valokuvattavaksi, pökkeinä ja vakavina, sitoutuneina elämään elämämme yhdessä. Onneksi vieläpä pääsääntöisesti onnellisina!

Tänään iltapäivällä prinssi Harry ja Meghan Markle vihitään Windorin linnan kappelissa. Toivottavasti joku kertoo avioliiton päämäärän myös heille. Kenties itse Elisabeth ja Philiph. Varsinaiset pitkän liiton kokemusasintuntijat nuorenparin lähipiiristä. Onnea Harry ja Maghan!

Normaali