Meneekö tunteisiin?

Ensi sunnuntaina on pojan konfirmaatio. Meinaa mennä tunteisiin. En tiedä, millä lääkityksellä seremoniasta selviän. En olisi ikinä uskonut, että tämä tuntuu tällaiselta! Olen ihan klassikko! Meinaan purskahtaa itkuun pelkästä ajatuksesta. Voin vain kuvitella, miltä ylioppilasjuhlat tai häät tai lapsenlapsi tuntuu! Miten ihminen tällä tavalla herkistyy? Mitä tapahtuu?

On käyty ostamassa rippipuku, tummansininen ja slimmi, itse sai valita mieluisan kravatin ja taskuliinan. Kengät on vielä hommaamatta. Kukkapuskan tilasin buffetpöytään, boheemin ja rönsyilevän ja vallattoman ja sellaisen, missä on vaalean vihreää. Vaalean vihreät ovat myös servietit.

Ja minun hanskat. Kävin ostamassa omaan, vanhaan jakkupukuun sopivat vaalean vihreät hanskat. Laitan ne, kun kädet ovat niin rumat ja ihottuman pilaamat.

Juhliin tulevat kummit ja serkut. Seitsemäntoista aikuista ja viisi lasta. Isovanhemmat, ne toiset vielä elossa olevat, eivät valitettavasti pääse. Se on harmi, mutta mummi on niin huonossa kunnossa että se ei onnistu. Itse asiassa edellisenä päivänä on mummin syntymäpäivät, täyttää 86 vuotta. Joten mennään etkoille sinne.

Ohjelmaakin on mietitty. Kun poika oli kolmevuotias, veljentytöt olivat poikakavereineen kylässä mökillä ja yksi heistä otti pojasta aivan ihania kuvia ja teki siitä videoteoksen, missä on musiikki mukana. Se on muisto yhdestä kauniista ja lämpimästä lapsuuden kesäpäivästä. Tuntui kuin se päivä olisi ollut eilen ja se pieni vaaleatukkainen pörröpää, joka rakasti pyörittämistä ja renkaissa roikkumista ja kulki koko kesän paljain jaloin, olisi vielä tässä.

Aion myös pitää oman puheen. Tai oikeastaan lukea kirjeen menneisyydestä. Melkein tasan neljätoista vuotta sitten, 9.5.2004, ensimmäisenä äitienpäivänäni kirjoitin pojalle   tunteikkaan kirjeen. Kirjeessä sanon, että aion antaa sen hänelle sitten kun pääse ripille. Jännä sattuma että konfirmaatiopäivä osuukin näin lähelle äitienpäivää. Kirje on pitkä ja tunteikas, ja varmasti nolo, mutta sen päämessage on että rakastan häntä hyvin paljon, tuen häntä aina hänen pyrkimyksissään ja toivon että hänestä tulee onnellinen ihminen. En tiedä, selviänkö kirjeen lukemisesta itkemättä, tuskin.

Täytynee aloittaa oma henkinen valmennus. Viikko aikaa valmentautua ja psyykata itsensä pysymään kasassa. Huh.

 

 

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s