Meneekö tunteisiin?

Ensi sunnuntaina on pojan konfirmaatio. Meinaa mennä tunteisiin. En tiedä, millä lääkityksellä seremoniasta selviän. En olisi ikinä uskonut, että tämä tuntuu tällaiselta! Olen ihan klassikko! Meinaan purskahtaa itkuun pelkästä ajatuksesta. Voin vain kuvitella, miltä ylioppilasjuhlat tai häät tai lapsenlapsi tuntuu! Miten ihminen tällä tavalla herkistyy? Mitä tapahtuu?

On käyty ostamassa rippipuku, tummansininen ja slimmi, itse sai valita mieluisan kravatin ja taskuliinan. Kengät on vielä hommaamatta. Kukkapuskan tilasin buffetpöytään, boheemin ja rönsyilevän ja vallattoman ja sellaisen, missä on vaalean vihreää. Vaalean vihreät ovat myös servietit.

Ja minun hanskat. Kävin ostamassa omaan, vanhaan jakkupukuun sopivat vaalean vihreät hanskat. Laitan ne, kun kädet ovat niin rumat ja ihottuman pilaamat.

Juhliin tulevat kummit ja serkut. Seitsemäntoista aikuista ja viisi lasta. Isovanhemmat, ne toiset vielä elossa olevat, eivät valitettavasti pääse. Se on harmi, mutta mummi on niin huonossa kunnossa että se ei onnistu. Itse asiassa edellisenä päivänä on mummin syntymäpäivät, täyttää 86 vuotta. Joten mennään etkoille sinne.

Ohjelmaakin on mietitty. Kun poika oli kolmevuotias, veljentytöt olivat poikakavereineen kylässä mökillä ja yksi heistä otti pojasta aivan ihania kuvia ja teki siitä videoteoksen, missä on musiikki mukana. Se on muisto yhdestä kauniista ja lämpimästä lapsuuden kesäpäivästä. Tuntui kuin se päivä olisi ollut eilen ja se pieni vaaleatukkainen pörröpää, joka rakasti pyörittämistä ja renkaissa roikkumista ja kulki koko kesän paljain jaloin, olisi vielä tässä.

Aion myös pitää oman puheen. Tai oikeastaan lukea kirjeen menneisyydestä. Melkein tasan neljätoista vuotta sitten, 9.5.2004, ensimmäisenä äitienpäivänäni kirjoitin pojalle   tunteikkaan kirjeen. Kirjeessä sanon, että aion antaa sen hänelle sitten kun pääse ripille. Jännä sattuma että konfirmaatiopäivä osuukin näin lähelle äitienpäivää. Kirje on pitkä ja tunteikas, ja varmasti nolo, mutta sen päämessage on että rakastan häntä hyvin paljon, tuen häntä aina hänen pyrkimyksissään ja toivon että hänestä tulee onnellinen ihminen. En tiedä, selviänkö kirjeen lukemisesta itkemättä, tuskin.

Täytynee aloittaa oma henkinen valmennus. Viikko aikaa valmentautua ja psyykata itsensä pysymään kasassa. Huh.

 

 

 

Normaali

Konstit on monet, sanoi akka

Viimeistään keski-iässä on otettava kaikki keinot käyttöön. Vitamiini- ja lisäravintoainepurkkiröykkiöt vain kasvavat. On monenlaista viherjauhetta, pakurijauhetta, tyrnikapselia, karnosiinia, kollageenia, piikalkkia ja muuta. Joka pöydän kulmalla joku purkki, mistä ohimennen nappaan kapselin suuhun.

Silti, joka aamu ja ilta, kun katson kylpyhuoneen peiliin ja kysyn klassisen lauseen, ”Kerro, kerro, kuvastin, ken on maassa vähiten rupsahtanut?” , ei sen pahemmin vastaus kuin näkykään miellytä.

Mutta onneksi meillä on internet! Sieltä sitä löytää aina uutta innoitusta. Vielä on monta keinoa kokeilematta. Tässä uusin: luuliemi.

Heti herättyäni laitoin porisemaan, siellä se nyt tekeytyy neljättä tuntia. Keittelen nukkumaan menoon asti. Maistoin jo yhden lusikallisen. Oli kyllä aika rasvaista, mutta kaiketi kuuluukin olla. Rasva on kuulemma ihmiselle hyväksi. En tiedä, mitä Pekka Puska siitä sanoisi, mutta niin väittää näyttelijätär Salma Hayek 48v. joka käyttää myös luulientä. Mieluummin minä Salman näköiseksi muutun kuin Pekan.

Luut tilasin lihakauppiaalta, hirvenluita. Kuulemma pitää olla luomueläimestä tai riistaa. Luulientä myydään valmiinakin, poronluista tehtyä ja jääpalapusseihin pakattuna. Kätevää, mutta vähän hinta hirvitti, olisi maksanut 180€, tosin useamman kuukauden satsi, mutta silti. Äkkiäkös kätevä emäntä omat luuliemensä hautoo. Lihakaupasta iso kasa luita, osa ei edes mahtunut kattilaan, laitoin pakkaseen ensi kertaa varten, maksoi 14 €.

On kyllä vähän noita-akkamainen fiilis luulientä keittäessä, kissan pyöriessä kintuissa ja kun tämä ulkonäkökin on mitä on, pelottava ainakin aamuisin. Mutta toivottavasti lientä kattilallisen nautittuani noita-akkamaisuuteni katoaa kuin Milla Magia Kyöpelinvuorelle.

Normaali

Takana loistava ihmiskunnan tulevaisuus

Alkuviikosta Hesarin mielipidepalstalla oli parikymppisen nuoren kirjoitus siitä, että hän ei aio hankkia lapsia, jos ilmastonmuutosta ei saada hoidettua. Ymmärrän nuoren huolen.

Mutta kyse ei ole vain ilmastosta. On paljon asioita, jotka panevat miettimään, onko mahdollista elää ihmisarvoista elämää ja missä.

Etelä-Koreassa yliopisto oli jo aloittamassa asefirman kanssa robottiaseiden kehitysyhteistyön. Hanke pantiin jäihin.  Kehitteillä on joka tapauksessa aseita, jotka toimivat itsestään. Ei tarvita enää ihmistä painamaan liipasinta, korkeintaan käskyttämään robottia tietokoneen ääreltä. Periaatteessa robottiaseita on jo käytössä: lennokkiohjukset ovat sellaisia. YK ei ole kieltänyt robottiaseita, ja mitä sitten vaikka kieltäsikin, onhan kai kemialliset aseetkin kielletty. Sopimukset eivät pidä.

En edes uskalla ajatella, mihin kaikkeen automatisoitu robottiarmeija kykenee väärissä käsissä. Ja mikä nyt on väärä puoli riippuu tietenkin ihan siitä, onko robotit omia vai vihollisen.

Entä toimeentulo? Työtä ei tulevaisuudessa riitä kaikille. Miten toimeentulo ja mielekäs elämä järjestetään heille, joille töitä ei ole? Työnsaantia ei takaa edes koulutus eikä osaaminen, sitä ei vain yksiselitteisesti ole kaikille.

Jokainen on pienenä leikkinyt tuolileikkiä, missä tuoleja on yksi vähemmän kuin osallistujia. Musiikin loppuessa istutaan. Joku jää aina seisomaan ja tippuu pelistä pois. Luulen että tosielämän pelissä tuoleja on vain kolmelle kymmenestä.

Tuolien eli työpaikkojen vähyys aiheuttaa sen että niistä kilpaillaan yhä kovemmin ottein. Paine kasvaa jo koulutusvaiheessa, koko elämä ja opiskelu on taistelua paremmista arvosanoista ja paikasta seuraavalla tasolla.

Ilmastonmuutos ja liikakansoitus tulee aiheuttamaan muuttopainetta, mikä johtaa pahenevaan, ratkaisemattomaan pakolaisongelmaan, ongelmiin ruoan riittävyydessä, levottomuuksiin, epätoivoisiin tekoihin.

Puhtaan juomaveden riittävyys. Riittääkö maapallolla puhdas pohjavesi? Taistellaanko tulevaisuudessa vedestä?

Ilmansaasteet. Kiinalaisista sininen taivas on jo ihme. Kasvosuojus on yhtä yleinen varustus kuin meillä sateenvarjo syksyllä.

Epidemiat. Antibiootille vastustuskykyiset bakteerit.

Jäteongelma. Mihin päätyvät kaikki ne tavarat, jotka viedään taloyhtiön jätekatokseen? Auto ei aja niitä pois tältä maapallolta. Siellä ne on kasassa kaikki vähän matkan päässä, poissa silmistä, poissa mielestä, mutta siellä kuitenkin. Kasa kasvaa.

Eliölajien kuolemat. Moni eläinlaji on kuolemassa sukupuuttoon. Laulavatko sadan vuoden päästä linnut keväisin, onko niitä? Onko merissä, joissa ja järvissä kaloja, joita onkia? Onko perhosia?

Trump, Putin ja Kim Jong-un.

Tietokoneen algorytmit, jotka tietävät minusta kaiken ja ohjaavat äänestys- ja ostokäyttäytymistä. Olemme kuin sätkynukkeja, mutta emme tiedä kenen, kuka naruja heiluttaa, kenen pillin mukaan tanssimme? Luulemme olevamme itsenäisiä, vaikka johdateltavissa ja manipuloitavissa kenen milloinkin tahdon mukaan.

Tiedonvälityksen sekamelska. Valeuutiset. Voinko luottaa siihen mitä luen tai kuulen? Mikä uutinen on totta?

Näitä miettiessä pohtinut, että jos nyt olisin lapsentekoiässä, taitaisin jättää lapset hankkimatta, ja jopa samaa suosittelisin omalle lapsellenikin, jos mielipidettäni asiasta kysyttäisiin. Tuskin kysytään ja ihan hyvä niin.

Vastuullisen vanhemmuuden ytimessä on ajatella oman, vielä syntymättömän, lapsen tulevaisuutta. Ehkä ensi kertaa ihmiskunnan historiassa, tulevaisuus ei ole lupaava. Lapsen hankkimiseen vakavasti suhtautuva nuori miettii, voiko taata lapselleen turvallisen tulevaisuuden ja onko tulevaisuutta ylipäätään?

Tätä taustaa vasten ajatellen tuntuu epäoikeudenmukaiselta, väärältä ja jopa moraalittomalta poliitikkojen ja joiden asiantuntijoiden teholta tapahtuva nuorten painostus lapsentekoon.

Poliitikot, päättäjät, asiantuntijat ja valtionpäämiehet; on aika keksiä joku toinen keino, on aika tehdä isoja muutoksia että tulevaisuudessa on mahdollista elää ihmisarvoista elämää maapallolla. Hopihop, hommiin!

Normaali

T-risteyksessä

Elämän tiellä tulee joskus t-risteykseen. Siihen asti kuljettu tie loppuu yhtäkkiä, on pakko kääntyä, tie ei jatku eteen päin. Edessä on läpipääsemätön ryteikkö.

Minä olen t-ristyksessä. Seitsemän vuotta olen ajellut tätä tietä, nyt on pakko kääntyä. En haluaisi, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja, tie ei jatku, on otettava uusi suunta.

Kävin sauvakävelemässä puistossa ja pohdin tilannettani. Linnut lauloivat, ne laulavat niin innoissaan tähän aikaan vuodesta. Sitä on kiva kuunnella. Tajusin että tällä kaikella on tarkoitus. Itse en välttämättä lopettaisi, jatkaisin samaa tietä eteen päin loppuun asti. Mutta silloin sen toteuttaisi oman elämäni tehtävää ja tarkoitusta, siksi minut täytyy tällä tavoin pakottaa vaihtamaan suuntaa. It’s my destiny.

Alkutalvesta silmiini osui kirjakaupassa kortti, missä pöllö on levittänyt siipensä lentoon, mutta pöllön katse on oudon epävarma ja pelokas. Kortti veti minua puoleensa ja ostin sen itselleni kirjanmerkiksi.

Kirja jäi kesken. Tänään löysin kortin uudestaan. Katsoin kortin toiselle puolelle kirjoitettua teoksen nimeä ”First flight”. Ensilento, siksi pöllön ilme on niin pelokas. Ensi kertaa lentoon lähtiessä lintu ei ole varma, kantavako siivet. Silti se levittää siipensä ja hyppää, ilmavirta nostaa linnun korkealle, se osaa.

Vähän samanlainen olo on elämän t-risteyksessä. Ilme on kuin pelokkaalla pöllöllä. Tuttua tietä on helppo ja huoleton kulkea.

Päätin ottaa itselleni käyttöön uuden mantran ja voimalauseen vahvistaakseni luottamusta elämän kantavaan voimaan: Toteutan elämäni tarkoitusta.

Normaali

Kirjastot

Twitterissä oli keskustelu koskien kirjojen ostamista. Kirjailija ja entinen kirjastonhoitaja Kati Tervo ihmetteli, miksi varakkaat ihmiset eivät osta kirjoja ja siten kannata kirjallisuutta vaan mieluummin jonottavat kirjaston lainakirjoja.

Olen entinen kirjojen ostaja, nykyinen kirjaston käyttäjä. Kyllästyin siihen että kirjahylly on täysi, ikkunalaudat notkuvat kirjoja. Kirjoja on kotona ja mökillä. Välillä tein inventaariota ja vein pois kirjoja, joita emme halunneet säilyttää. Niistä osan huoli antikvariaatti, osan vein kirjaston kiertopisteeseen ja osan heitin roskiin.

Kirjoja on sääli heittää roskiin. Menevät sekajätteisiin tai sitten pitää repiä sivut irti ja laittaa ne paperiroskiin ja kannet sekajätteisiin. Kirjat palavat aika huonosti, joten takassa polttaminenkaan ei tunnu hyvältä.

Kirjastojen ongelma on puolestaan se, että uusia ja suosittuja kirjoja joutuu jonottamaan, joskus pitkäänkin. Kesämökkipaikkakunnalla on onneksi toisin, varsinkin alkukesästä, kun mökkiläiset eivät ole sitä vielä täysin vallanneet. 900 asukkaan paikkakunnan kirjastosta uutuudet löytyvät lainattavaksi hyllystä.

Mutta minulla on idea. Kustantajat ja kirjakaupat voisivat kehittää uuden ostotavan. Kirjan voisi luettuaan palauttaa ja saisi osan hinnasta takaisin. Moni kärpänen tulisi tällä taktiikalla hoidetuksi: ostaminen tukisi kirjallisuuden kustantamista, ei tarvitsisi jonottaa kirjaston kirjoja, kirjastojen ei tarvitsisi hankkia suuria määriä päiväperhokirjoja varastoihinsa vaan ne voisivat keskittää varansa kestävään kirjallisuuteen. Ja kirjakaupat voisivat puolestaan lisätä tällä tavoin suosittujen uutuuskirjojen menekkiä.

Normaali

Kevään merkit, örkit

Kevät on myöhässä, mutta silti se on. On kylmää, aurinko nousee aikaisin, valon määrä lisääntyy. Aurinkoisilla seinämillä Etelä- Suomessa näkyy jo oletus kesästä: pieniä versoja, narsisseja ehkä?

Kukkia ja lintuja varmempi kevään merkki ovat örkit. Ne nousevat luolistaan kuin kuolleet Michael Jacksonin Thriller -videossa vuodelta 1982. Kokemuksesta tiedän, että örkkien invaasio alkaa pääsiäisestä. Ne tunkeutuvat myös kirkonmäelle, tai ehkä juuri varsinkin sinne. Tämä on jännä kaupunkilainen ilmiö. En voisi kuvitella samaa maaseudulla. Siellä vielä pelaa jonkinlainen kunnioitus, kaupungissa ei kunnioiteta mitään, ei ketään.

Kun humalaiset ja avohoitopotilaat lähevät ihmisten ilmoille, aiheutuu hämmennystä.

Viimeksi tänään kirkon etupenkissä meuhkasi kovaääninen humalainen juuri parahiksi ennen messua. Yritin aluksi kuunnella ja selvittää, mistä kyse. Sitten ajattelin, että miksi teeskentelen, tuore ja vahva viina haisee monen metrin päähän. Kysyin mieheltä että oletko humalassa? En jäänyt odottamaan vastausta, sanoin, että minun mielestäni ei ole järkevää olla humalassa kirkossa. Voisitko tulla joskus toiste? En jäänyt myöskään odottamaan vastausta, lähdin pois. Niin lähti hänkin.

Ehkä aina ei tarvitse yrittää ymmärtää, joskus voi myös kyseenalaistaa.

Suunnittelin että pitäisikö soittaa luontoradion kevätiltaan ja kysyä näistä kevään enteistä. Kuukausi roskisörkistä, puoli kuuta puistoörkistä, kirkkoörkistä ei päivääkään.

Lapsuudesta muistan yhden kevään vankkumattoman merkin. Se oli kun satakiloinen isoisä oli öljynnyt pappamoponsa ja huristeli sillä meille kylään pelkissä keltaisissa kukkakalsareissaan, henkselit valkoisen muhkean mahansa ainoana peittona ja jaloissaan huopatossuista leikatut töppösenterät.

Se oli varma kevään merkki se.

Normaali

Not happy end

Tunneämpäri sisältää tällä hetkellä hivenen haikeutta, ripauksen katkeruutta ja aika paljon hämmennystä. Seitsemän vuotta olen työskennellyt kesäsuntiona pikkupaikkakunnalla. Mielenkiintoisia, erilaisia kesiä.

Alkuaikoina kirkonkellot soitettiin vielä kipuamalla tapuliin ja vetämällä köydestä, tai kiipeämällä vielä korkeammalle ja painamalla poljinta, joka on kellon päällä. Meni hetken aikaa oppia oikea rytmi. Mutta oli hienoa pyöräillä lauantai-iltaisin kuudeksi kirkolle, soittaa ehtookellot ja samalla ihailla komeita maisemia ja hautausmaan rauhaa kellotapulin huipulta.

Alkuun haudat peitettiin siunaustilaisuuden jälkeen käsin lapiolla. Hommaan meni kolme, neljä tuntia ja se oli raskasta. Muutenkin työ hautausmaalla oli fyysistä. Laihduin melkein kymmenen kiloa vaikka ruokavalio oli kuin tukkimiehellä. Sekin on jäänyt mieleen, kun ensimmäistä kertaa haudankaivuussa tuli pääkallo ja luut vastaan.

Ei se pelkkää pittoreskia ihanuutta ole ollut. Kännykkä saattoi pärähtää soimaan milloin vain. Otin sen mukaan aina kun menin saunaan. Muutaman kerran ukkosella kännykkä soi keskellä yötä palohälytystä. Oli saman tien hypättävä auton rattiin ja lähdettävä katsomaan, palaako. Ja kun meni ruokaostoksille paikalliseen Saleen, ihmiset tulivat juttelemaan uurnanlaskusta ja vainajista.

Tänä kesänä ei kesäsuntion pestiä ole. Tai on, mutta ei minulla. Ehkä elämä todellakin menee seitsemän vuoden sykleissä, siltä vaikuttaa.

Mutta mitä nyt? Mitä seuraavaksi?

Ryhdyin googlailemaan, mitä töitä olisi tarjolla. Oikein näppärä on sellainen duunitori.fi Siihen voi laittaa haun työtehtävänimikkeellä tai pelkästään paikkakunnan mukaan. Laitoin siihen kylän nimen ja kas: aamulehden jakajia oli hakusessa. Mielikuvitus lähti lentoon. Mikäpäs olisikaan mukavampaa kuin ajella valoisassa kesäyössä maalaismaisemassa ja pudotella lehtiä laatikoihin. Ilmoittauduin kiinnostuneeksi ja sain kutsun info-tilaisuuteen, missä kerrottaisiin työstä lisää. Menin sinne.

Muut olivat sellaisia finninaamaisia poikia ja muutama reippaan oloinen tyttö. Yksi heistä, joka istui vieressäni, kirjasi esitietolomakkeeseen syntymävuodekseen 1999.  Pohdin mielessäni, että on se kumma: nykyiset täysi-ikäiset ihmiset eivät ole eläneet ennen Suomen EU-jäsenyyttä, eivätkä markka-aikaa. Itse muistan Kekkosenkin ja Neuvostoliiton ja Bresnevin ja sen kun Tsernobyl poksahti. Vieressä istuva tyttö on ollut kaksivuotias kun New Yorkin terrori-isku tapahtui ja viisi vuotias kun oli tsunami. Kun Estonia upposi, tyttö ei ollut syntynytkään. Kaikesta päätellen minun täytyy olla dinosauruksesta seuraava.

Innostus lopahti postimies paten hommiin. Ei siksi että muut olivat niin nuoria vaan kun kuulin palkasta. Luulin että keikkasuntion työ on Suomen huonoimmin palkattu työ, mutta olin väärässä. Kyllä se on sittenkin aamulehden jakaja: 8,91 €/h + yötyölisä 0,75€. Meinasin tippua tuolilta! Siitä kun vähentää verot niin eihän tuntipalkalla saa edes tupakka-askia!

En tosin polta, mutta satun tietämään että tupakka-aski maksaa 7,10€,  koska ostin viime sunnuntaina tupakkaa. Tämä liittyi siihen pääsiäiskatastrofiin teinin kanssa. Keskustelut menivät sen verran deapeiksi, sanoin että jos hänelle tapahtuu jotakin pahaa, minä en halua elää. Parempi vaikka sairastua syöpään ja kuolla pois. Asian vakavuutta demonstroidakseni ostin askin tupakkaa. Maksoi 7,10€. Siinä vaiheessa poika sanoi, että nyt tämä menee vähän liian pitkälle, takavarikoi minulta tupakat ja vei roskiin. Tämä pienenä sivujuonteena ja takaumana edelliseen postaukseen. Oli muuten jännä tunne ostaa tupakkaa. Edellisestä kerrasta on 18 vuotta. Lopetin tupakoinnin vuonna 2000, silloin kun info-tilaisuuden tyttö täytti vuoden. Tupakat on nykyään piilossa, enkä edes tiennyt, mitä merkkejä nykyjään on. Piti kysyä myyjältä että mitä mentol-light tupakkaa on nykyisin olemassa.

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Ei missään.

Olisi mukava, jos tähän loppuun saisi jonkun katarsiksen. Mutta ei mene elämä niin kuin antiikin kreikan tragedia. Huono käsikirjoitus, tiedä kuka laatinut. Ja pääosan esittäjäkin aika reppana. Yksi tähti tälle.

Normaali