Lisää elokuvia tädeille, kiitos

En ole katsonut yhtään Aku Louhimiehen elokuvaa. En Levottomia, en Vuosaarta, en Kasipalloa, en Tuntematonta sotilasta. En tykkää katsoa, kun ihmisiä kuristetaan, lyödään, raiskataan, tapetaan. Olen näin ollen ymmärtänyt, että en ole hänen elokuviensa kohderyhmää ja kategorisesti vältellyt niitä.

Sen sijaan olen kyllä ihmetellyt, miksi on niin paljon tällaisia elokuvia. Miksi ne saavat tuotantotukea?

Kerran olen itsekin ollut elokuva-alalla sen verran, että nimi löytyy yhden elokuvan tekijäluettelosta. 90-luvun lama-aikaan minulla oli yhden naisen toimialapalveluyritys Tmi Stunt. ”Teen kaikkea paisti rikoksia, väärin tai huorin” . Ohjaaja Pekka Lehto otti yhteyttä. Hän tarvitse toimistoapua tuotantoyhtiöönsä Kinopalatsiin. Palatsi se ei kyllä ollut, kahden huoneen sekava ja pölyinen toimisto Katajanokalla. Autoin palkanlaskussa ja muissa konttorihommissa tuottajaa. Tekeillä oli elokuva nimeltä Kaivo. Siinä Merja Larivaaran esittämä päähenkilö kokee eräänlaisen burn-outin, sekoaa ja tappaa lapsensa heittämällä ne kaivoon, ja muistaakseni lopuksi hukuttautuu itse.

Kinopalatsin pikkujouluissa yhtiön ”palatsissa” söimme ruokaa filmikeloilta. Illan edetessä rohkenin tiedustella ohjaaja Lehdolta, miksi ylipäätään tehdään elokuvia näin surkeista aiheista. Minulta puuttui sekä tilannetaju että psykologinen silmä että järki! Eipä kaivannut ohjaaja nuoren naisen elokuvakritiikkiä. Sitä en muista, minkälaisen kritiikin elokuva sai oikeilta kriitikoilta, mutta oma elokuvamakuni on kyllä pysynyt samana.

Kun lama vihdoin loppui, pääsin töihin mainostoimistoon  copywriteriksi. Työpaikan miehet olivat järjestäneet vhs-hyllyn. Pornoelokuvat oli luokiteltu ihmissuhdedraamaksi. Ehkä nämä Louhimiehen väkivaltaelokuvatkin ovat eräänlaista ihmissuhdedraamaa, mutta toivoisin toisenlaista.

Täti-ihminen haluasi ihmissuhdedraamoja, joissa käsiteltäisiin ihmisten välisiä suhteita ja ongelmia ymmärtävästi ja raikkaasti, ei masentavasti. Ei sitä loputonta rynkytystä jaksa katsoa. Ei silti, että ohi lipuvia pilviäkään tarvitseisi zoomata, mutta kun kaikki on jo nähty, niin kaikkea ei tarvitse enää näyttää.

Katselin joku aika sitten Heidi Köngäksen elokuvan Liian paksu perhoseksi Yle Areenalta. Veikko Aaltosen elokuvan Rakkaudella Maire, jossa pääosaa esitti Eeva-Liisa Litmanen, on myös loistoesimerkki suomalaisesta laatudraamasta. Sellaisia lisää, kiitos.

Eilen oli Minna Canthin päivä. Yle näytti kavavallaan lyhyen viiden minuutin historiikin Canthista. Oli hyvin tehty lyhyt kuvaus hänen elämästään ja elämäntyöstään. Minna Canth päätti kirjoittaa näytelmiä, kun näki Jyväskylässä elämänsä ensimmäisen teatteriesityksen ja innostui siitä niin valtavasti.

Nyt tarvittaisiin uusia minnacantheja, käsikirjoittajia, jotka tekisivät modernia, laadukasta ihmissuhdedraamaa ja ohjaajia, joilla olisi taito luoda tunnelma vääntämättä sitä rautalangasta, ilman räkää ja rääkkiä. Turkka on kuollut, eläköön näyttämö- ja elokuvataide!

ps. Yllätä meidät, Aku! Tee kaikki toisin, tee elokuva, missä ei ole väkivaltaa, eikä väkivaltaseksiä. Etsi toinen puolesi, näytä se. Kokeile olla kiltti. Ylitä katu, tule kadun valoisammalle puolelle!

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s