Aalto joka meni

Kävin läpi valokuvia vuosilta 2003-2017. Tarkoitus on koota kuvakirja pojalle hänen tähän astisista elinvuosista ja antaa se yhtenä lahjana rippipäivänä keväällä.

Kylläpä valokuvia tulee katsottua harvoin! Omasta lapsuuskodista muistan, miten kirjahyllyssä oli valokuva-albumit. Äiti oli järjestänyt kuvat paikoilleen, kirjoittanut niihin kuvanottopaikan ja-ajan. Albumeita tuli selailtua aika usein. Eri ikävaiheissa niissä kiinnitti huomiota eri asiat. Mitä enemmän ikää tuli, sitä mielenkiintoisemmiksi kuva-albumit tulivat.

Suosikkini on 70-luvun albumi. Itsekkäistä syistä. Sen vuosikymmenen tapahtumissa olin jo itsekin mukana ja niihin liittyy omia muistoja. Kuvat auttamat muistamaan ja vievät takaisia menneisiin tapahtumineen. Joulukuvia katsellessa voin miltei aistia omat lapsuuden joulut. Muistan äidin kiireen. Äiti hääräsi joulun laitossa, teki kaiken yksin. Oli varmasti aika väsynyt joulusta päästyään. Eipä ihme että vanhoilla päivillä, kun lapset olivat lähteneet pesästä, äiti ja isä eivät juuri joulua viettäneet siinä mielessä että joulun eteen olisi jotenkin erityisesti häärätty. Ei ollut enää joulukuusta eikä joulukoristeita. Ruokapöydän kattokruunussa killui kesättalvet samat joulukoristeet. Äiti sanoi, että joulun tunnelmaan pääsee muutenkin kuin joulua tekemällä. Olen samaa mieltä. Vaikka elän vielä hääräilyvaihetta.

Mutta nyt katselin tuoreempia kuvia. Kuvia pojan lapsuudesta. Minulle tuli hyvin haikea olo. Haikea on liian mieto sana kuvaamaan tunnetta. Surullinen. Tiedän, että pitäisi olla iloinen siitä että perheessä on nuori, mutta silti kuvat saivat kaipaamaan sitä pientä, vaaleakutrista hurmuria, joka juoksi vastaan ja huuti aina yhtä ilahtuneena ”äiti”, joka puristi liian lujaa ja painui rintaa vasten.

Toki muistan senkin, miten poika roikkui jalassa eikä päästänyt irti, kun yritin lähteä lenkille. Kun palasin lenkiltä, mies ja poika olivat kadulla odottamassa, poika itki sydäntäsärkevästi, ikään kuin olisin hylännyt hänet ikuisesti ja lopullisesti, ja minä tunsin syyllisyyttä, että olin itsekkäästi halunnut päästä lenkille. Muistan, miten en yöllä voinut vaihtaa asentoa, kun pieni käärö nukkui kainalossa, niin kuin kääpä puun kyljessä. Muistan väsymyksen. Muistan, miten oma pallo oli monta kertaa hukassa lapsen eri kehitysvaiheissa, kun äitiys oli uutta ja ensikertalaisen piti rakentaa oma äitiys, minkälainen äiti ja kasvattaja minä olen, ei tehdä niin kuin muut vaan niin kuin itsestä ja lapsen kannalta tuntuu oikelta, löytää tässäkin asiassa oma tie. Muistan huolen. Muistan rakkauden.

Katselen kuvia, nauravia naamoja, monia hauskoja hetkiä, retkiä, vesileikkejä, kiipeilyjä, ihmisiä pöydän ympärillä kotona ja mökillä, matkoja, onkimisia, itse leivottuja pullia, isänpäiviä, äitienpäiviä, syntymäpäiviä, lippuja salossa, omat vanhempani vielä elossa – ja minä itse, nuorempana ja nätimpänä.

Mieleen tulee lause kesämökin puuceen seinässä, Horatiuksen sanat: ”Ei saa takaisin aaltoa joka meni jo. Kun on aika, käytä se. Sillä se mikä tulee seuraavaksi, ei koskaan ole niin hyvää kuin se, mikä oli jo.”

Viisaus on ollut kehystettynä seinässä kohta kolmekymmentä vuotta. Ja se on aina yhtä totta. Kymmenen vuoden kuluttua ajattelen tätä aikaa yhtä haikein ajatuksin, aaltona, joka meni ja jota en enää takaisin saa.

Pitäisi osata elää rikkaasti myös tämä aalto. Ja olla kiitollinen siitä mitä oli. Todeta joka kuvan kohdalla: ”tämänkin minä sain”.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s