Ystävän muistoa elävöittäen

Sattumalta kävin hautausmaalla. Olin siellä päin ja joutoaikaa tunti.

Maaliskuinen hautausmaa ei ole parhaimmillaan. Puuttuu keskitalven lumo tai kesän kukkeus. On ankeus. Sulava lumi, joka paljastaa liikaa, hiekoitushiekka, puut paljaina, haudat tyhjinä, ei kukkia, talven lyhtykynttilät sammuneina, kanervat haalistuneina.

Hautausmaa on iso, valtava. Niin iso että sinne voi ajaa autolla. Minun mielestä hautausmaalle ei voi ajaa autolla. Ajan silti, koska olen mukavuudenhaluinen nykyihminen, jonka ekomoraali oman edun kohdalla taipuu tarvittaessa.

Löysin paikan. Siinä se on, vaalea neliskanttinen kivi, harvinaisen muotoinen, kultaukset kirkkaina, nimi näkyy selvänä, siitä on kymmenen vuotta.  Kas, pian olisi syntymäpäivä, toinen päivä huhtikuuta hän täyttäisi viisikymmentäyksi. Muistan kun täytti 39. Silloin oli juhlat. Silloin tuntui kuin kaikki olisi mahdollista, edessä ja hyvin.  Kaksi vuotta ja kaikki ohi.

Harmitti; ei ole mitään tuoda. Ei kukkia, ei kynttilää, ei edes tulitikkuja joilla sytyttäisi haudalla olevaan vanhaan lyhtyyn tulen.

Kun kävelen haudalta poispäin, huomaan polulla kukka-asetelmasta pudonneet yksittäisen ruusunnupun. Se on jäätynyt ja kuivanut, mutta kauniisti! Kuin pergamenttia, kaunis väri, kellertävä ja nahkainen. Vien kukan polulta hautakivelle ja huomaan että kukka sopii täydellisesti kirjainten kultausta ja kiveä vasten. Minua hymyilyttää. Ystäväni, jonka haudalla olen, oli esteetikko, hänen kauneudentajunsa oli ainutlaatuinen, on aivan ilmeistä, että hän halusi polulle nuukahtaneen ruusun haudalleen  ja minä – minä olin tässä hommassa vain se, jonka tehtäväksi asia annettiin niin kuin lähettipojalle.

Se kai minun roolini ja tehtäväni tänään ja tässä hetkessä on.

 

 

Normaali

Suosikkijuhlapyhä

Pääsiäisestä on tullut suosikkijuhlapyhäni. Nuorena se meni jotenkin mitäänsanomattomana ohi, ei puhutellut, mutta mitä enemmän on tullut kilometrejä mittariin sitä parempi on pääsiäinen.

Ensinnäkin ajankohta. Kevät. Päivä on pitkä, on valoa ja toivoa kesästä. Keltaiset narsissit, tulppaanit, pajunvitsat, rairuoho, joka muistuttaa siitä että muutaman kuukauden päästä voi jo painaa oman jalkansa vihreään ruohoon.

Toiseksi pääsiäisruuat. Ne ovat kaikista juhlaruuista parhaimpia. Voittavat mennen tullen joulun kinkut, laatikot ja rosollit; vapun sillit ja uuden vuoden nakit. Karitsaa voi valmistaa monin eri tavoin. Kulitsan leivon ja pashaa päälle.

Mukavaa on myös pääsiäistraditioiden vapaus. Pääsiäiseen liittyy vähemmän pakollisia kuvioita. Joulu on ladattu täyteen erilaisia odotuksia, tapoja ja tottumuksia, joiden mukaan toimitaan. Joskus se ahdistaa. Pääsiäinen tuo vapauden tehdä niin kuin tykkää.

Joulu käy päälle, sitä tulee joka puolelta ja liian kauan, kaupallisuus ja ostamisen pakko ahdistaa. Pääsiäinen on vaatimaton, vähän piilossa.

Kerronnallisesti pääsiäisessä on dramatiikkaa ja juonenkäänteitä, petosta, juonittelua, panettelua, kuolemaa. Melkeinpä enemmän kuin yhdessä jaksossa Kauniita ja rohkeita. Lopussa hyvä voittaa pahan. Kunnon tarina.

Tapahtumat sijoittuvat juutalaisten suureen keväiseen juhlapyhään, jota vieteään orjuudesta pääsemisen muistoksi. Väkeä kerääntyy kaupunkiin juhlan viettoon. On monenlaista rauhattomuutta ja härdelliä, niin kuin on tapana kun ihmiset juhlivat oikein kunnolla, mopo saattaa karata. Mopo karkasi todenteolla eräänä pääsiäisenä Jeesuksen aikaan.

Palmusunnuntaina Jeesus lähtee ystäviensä kanssa näihin kevätkarkeloihin. Hänestä on jo tullut kuuluisa saarnamies, joka on saanut seuraajia. Jutut on vähän radikaaleja. Jeesus ei hyväksy epätasa-arvoa mikä vallitsee yhteiskunnassa, käskee ihmisten rakastamaan toisiaan ja tekemään hyvää toisilleen, kaikki ovat yhtä arvokkaita. Jeesus ei arvosta oman edun tavoittelijoita ja kirjanoppineita, jotka kehittävät omia sääntöjään ja tärkeilevät. Viesti uppoaa köyhään ja alistettuun kansaan. Ihmiset seuraavat Jeesusta myös koska hän on tehnyt ihmetekoja ja niiden pyytäjiä piisaa: on paljon sairaita, spitaalisia, halvaantuneita, kuolemansairaita, jotka toivovat paranevansa Jeesuksen avulla.

Kevätjuhlilla temppelissä Jeesus riehaantuu ihan toden teolla. Häntä ottaa päähän, kun sinne on tullut kaikenlaista kauppiasta ja uhrieläinten myyjää, temppelistä on tullut tori. Jeesus hajottaa myyntipöydät ja ajaa kauppiaat pois.

Roomalaiset vallanpitäjät eivät katso hyvällä Jeesuksen puuhia. Jeesus aiheuttaa levottomuutta juutalaisten parissa puheillaan ja touhuillaan. Saavat kuulla että väittää olevansa Jumalan poika, syyllistyy siis jumalanpilkkaan kaiken kukkuraksi. Kyllä se on otettava kiinni ja pistettävä poseen. Jumalanpilkka on jo tarpeeksi iso rikos tuomittavaksi kuolemaan.

Torstai-iltaa Jeesus viettää ystäviensä kanssa syömällä ja juomalla pitkän kaavan mukaan. He ovat saaneet järjestettyä oikein kunnon juhlapaikan sitä varten. Illan aikana Jeesus puhuu outoja: sanoo että yksi ystävistä paljastaa hänen olinpaikkansa roomalaisille ja että hänet tullaan vangitsemaan ja että vielä saman yön aikana toinen ystävistä tulee kieltämään että ei edes häntä tunne, kolmesti. Ei, ei niin kyllä käy, ystävät väittävät. Me ollaan tukenasi aina, ihan varmasti. Vaikka kuollaan, jos tarvis.

Jeesus sanoo ystävilleen, että hän tulee kuolemaan ja tämä on viimeinen yhteinen ateria. Jeesus toivoo että ystävät jatkaisivat yhteisten aterioiden syömistä hänen muistokseen vielä sittenkin kun hän on kuollut.

Ystävät pettävät. Rahanhimo iskee. Kolmestakymmenestä hopearahasta Juudas kertoo roomalaisille sotilaille, missä Jeesus on. Juudas sopii sotilaiden kanssa että saattaa nämä puistoon missä Jeesus on, ja suutelemalla tätä tervehdykseksi paljastaa, kuka miehistä on Jeesus. Näin tehdään. Sotilaat pidättävät Jeesuksen. Tässä vaiheessa muut yrittävät vielä puolustaa Jeesusta. Pietari sivaltaa miekalla roomalaissotilaalta korvan irti. Mutta Jeesus ei hyväksy minkäänlaista väkivaltaa ja estää väkivaltaisuudet. Jeesus lähtee pidättäjiensä mukaan. Ystävät jäävät hämmentyneinä ja kauhistuneina puistoon.

Pietari seuraa salaa, mihin sotilaat vievät Jeesuksen. Sillä reissulla Pietarilta kysytään, onko hän yksi niistä Jeesuksen kavereista. Kolme kertaa Pietari sanoo, että ei varmasti kyllä ole. Pelastakseen oman nahkansa.

Roomalaissotilaat pilkaavat Jeesusta. Tekevät piikkipensaanoksista kruunun, jonka laittavat tämän päähän ja pelleilevät että Jeesus on kuningas. Jeesuksen vaatteet arvotaan sotilaiden kesken. Jeesusta ruoskitaan.

Juudas katuu Jeesuksen paljastamista rahaa vastaan niin paljon että tappaa itsensä. Pietari tajuaa mitä on tehnyt, kieltänyt tuntevansa Jeesuksen, ystävänsä ja opettajansa. Juuri niin kuin Jeesus aiemmin samana iltana väitti hänen vielä tekevän. Ja Pietari ei sitä silloin uskonut. Niin nopeasti, yhden yön aikana kaikki voi muuttua. Pietari purskahtaa itkuu ja katuu.

Seuraavan päivän aikana pidetään pikaoikeudenkäynti, jossa Jeesus tuomitaan kuolemaan jumalanpilkasta. Ylituomarin vaimo näkee yöllä unta, Jeesusta ei pitäisi tuomita ja varoittaa asiasta miestään, ylituomari pesee kätensä tuomiosta, ei ota siitä vastuuta. Villiintynyt kansa haluaa rankimman puoleista huvitusta, kyllä kunnon teloitustapahtuma on juhlapyhien kohokohta.

Jeesuksella olisi vielä yksi oljenkorsi käytettävänä: juutalaisten kevätkarnevaalipäivien aikana on tapana vapauttaa yksi vanki. Mutta kansa valitsee vapautettavaksi toisen, Barabbaksen. Jeesus teloitetaan perjantaina, perinteiseen roomalaiseen tapaan: naulaamalla käsistä ja jaloista kiinni ristille. Kuolema tulee tässä teloitustavassa yleensä lopulta tukehtumalla, kun kroppa ei enää jaksa kannatella itseään.

Risti pitää itse kantaa teloituspaikalle. Se on aika rankka homma, varsinkin kun ei ole nukkunut vuorokauteen ja on ruoskittu. Lopulta Jeesus ei enää jaksa ja joku afrikkalainen teloituskulkueen katselija saa tehtäväkseen kantaa Jeesuksen ristiä.

Yleensä kuolemaantuomitut rikolliset haudataan joukkohautoihin, mutta paikalla on eräs Jeesuksen kannattaja, rikas mies Joosef Arimetialainen. Hänellä oli oma hautaluola, Joosef pyytää Pilatukselta luvan, saisiko hän haudata Jeesuksen ruumiin omaan hautakammioonsa. Näin tehdään.

Aikaisin maanantaiaamuna Jeesuksen ystävät, kolme naista, mukana Maria Magdalena, menevät käymään haudalla, mutta se onkin tyhjä. Enkeli ilmestyy heille ja sanoo että Jeesus ei ole kuollut.

Seuraavan 40 päivän ajan Jeesus ilmestyy eri paikoissa ystävilleen ja kertoo heille, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Täytyy kertoa Jeesuksen kertomia asioita eteen päin muille ihmisille, että kaikki saisivat tietää että rakkaus on suurin voima. Helluntaina Jeesus sanoo lopulliset hyvästit, jättää maailman, nousee taivaaseen. Hänen tilalleen maailmaan tulee Pyhä Henki.

Siinä pääsiäinen lyhyesti kerrottuna. Onpa juonenkäännettä kerrakseen.

Kerran kauan sitten ostuttiin vahingossa espanjalaisessa pikkukylässä pääsiäiskulkueeseen. Siellä pääsiäiskulkueita on joka ilta hiljaisella viikolla eli palmusunnuntaista pääsiäiseen. Kokemus oli vaikuttava, mieli tekisi mennä kokemaan uudestaan. Tänä keväänä pääsin jo siihen vaiheeseen että googlailin eri vaihtoehtoja. Ehkä ensi vuonna. Santa Semana kulkue Toledossa.

Normaali

Lisää elokuvia tädeille, kiitos

En ole katsonut yhtään Aku Louhimiehen elokuvaa. En Levottomia, en Vuosaarta, en Kasipalloa, en Tuntematonta sotilasta. En tykkää katsoa, kun ihmisiä kuristetaan, lyödään, raiskataan, tapetaan. Olen näin ollen ymmärtänyt, että en ole hänen elokuviensa kohderyhmää ja kategorisesti vältellyt niitä.

Sen sijaan olen kyllä ihmetellyt, miksi on niin paljon tällaisia elokuvia. Miksi ne saavat tuotantotukea?

Kerran olen itsekin ollut elokuva-alalla sen verran, että nimi löytyy yhden elokuvan tekijäluettelosta. 90-luvun lama-aikaan minulla oli yhden naisen toimialapalveluyritys Tmi Stunt. ”Teen kaikkea paisti rikoksia, väärin tai huorin” . Ohjaaja Pekka Lehto otti yhteyttä. Hän tarvitse toimistoapua tuotantoyhtiöönsä Kinopalatsiin. Palatsi se ei kyllä ollut, kahden huoneen sekava ja pölyinen toimisto Katajanokalla. Autoin palkanlaskussa ja muissa konttorihommissa tuottajaa. Tekeillä oli elokuva nimeltä Kaivo. Siinä Merja Larivaaran esittämä päähenkilö kokee eräänlaisen burn-outin, sekoaa ja tappaa lapsensa heittämällä ne kaivoon, ja muistaakseni lopuksi hukuttautuu itse.

Kinopalatsin pikkujouluissa yhtiön ”palatsissa” söimme ruokaa filmikeloilta. Illan edetessä rohkenin tiedustella ohjaaja Lehdolta, miksi ylipäätään tehdään elokuvia näin surkeista aiheista. Minulta puuttui sekä tilannetaju että psykologinen silmä että järki! Eipä kaivannut ohjaaja nuoren naisen elokuvakritiikkiä. Sitä en muista, minkälaisen kritiikin elokuva sai oikeilta kriitikoilta, mutta oma elokuvamakuni on kyllä pysynyt samana.

Kun lama vihdoin loppui, pääsin töihin mainostoimistoon  copywriteriksi. Työpaikan miehet olivat järjestäneet vhs-hyllyn. Pornoelokuvat oli luokiteltu ihmissuhdedraamaksi. Ehkä nämä Louhimiehen väkivaltaelokuvatkin ovat eräänlaista ihmissuhdedraamaa, mutta toivoisin toisenlaista.

Täti-ihminen haluasi ihmissuhdedraamoja, joissa käsiteltäisiin ihmisten välisiä suhteita ja ongelmia ymmärtävästi ja raikkaasti, ei masentavasti. Ei sitä loputonta rynkytystä jaksa katsoa. Ei silti, että ohi lipuvia pilviäkään tarvitseisi zoomata, mutta kun kaikki on jo nähty, niin kaikkea ei tarvitse enää näyttää.

Katselin joku aika sitten Heidi Köngäksen elokuvan Liian paksu perhoseksi Yle Areenalta. Veikko Aaltosen elokuvan Rakkaudella Maire, jossa pääosaa esitti Eeva-Liisa Litmanen, on myös loistoesimerkki suomalaisesta laatudraamasta. Sellaisia lisää, kiitos.

Eilen oli Minna Canthin päivä. Yle näytti kavavallaan lyhyen viiden minuutin historiikin Canthista. Oli hyvin tehty lyhyt kuvaus hänen elämästään ja elämäntyöstään. Minna Canth päätti kirjoittaa näytelmiä, kun näki Jyväskylässä elämänsä ensimmäisen teatteriesityksen ja innostui siitä niin valtavasti.

Nyt tarvittaisiin uusia minnacantheja, käsikirjoittajia, jotka tekisivät modernia, laadukasta ihmissuhdedraamaa ja ohjaajia, joilla olisi taito luoda tunnelma vääntämättä sitä rautalangasta, ilman räkää ja rääkkiä. Turkka on kuollut, eläköön näyttämö- ja elokuvataide!

ps. Yllätä meidät, Aku! Tee kaikki toisin, tee elokuva, missä ei ole väkivaltaa, eikä väkivaltaseksiä. Etsi toinen puolesi, näytä se. Kokeile olla kiltti. Ylitä katu, tule kadun valoisammalle puolelle!

Normaali

Aalto joka meni

Kävin läpi valokuvia vuosilta 2003-2017. Tarkoitus on koota kuvakirja pojalle hänen tähän astisista elinvuosista ja antaa se yhtenä lahjana rippipäivänä keväällä.

Kylläpä valokuvia tulee katsottua harvoin! Omasta lapsuuskodista muistan, miten kirjahyllyssä oli valokuva-albumit. Äiti oli järjestänyt kuvat paikoilleen, kirjoittanut niihin kuvanottopaikan ja-ajan. Albumeita tuli selailtua aika usein. Eri ikävaiheissa niissä kiinnitti huomiota eri asiat. Mitä enemmän ikää tuli, sitä mielenkiintoisemmiksi kuva-albumit tulivat.

Suosikkini on 70-luvun albumi. Itsekkäistä syistä. Sen vuosikymmenen tapahtumissa olin jo itsekin mukana ja niihin liittyy omia muistoja. Kuvat auttamat muistamaan ja vievät takaisia menneisiin tapahtumineen. Joulukuvia katsellessa voin miltei aistia omat lapsuuden joulut. Muistan äidin kiireen. Äiti hääräsi joulun laitossa, teki kaiken yksin. Oli varmasti aika väsynyt joulusta päästyään. Eipä ihme että vanhoilla päivillä, kun lapset olivat lähteneet pesästä, äiti ja isä eivät juuri joulua viettäneet siinä mielessä että joulun eteen olisi jotenkin erityisesti häärätty. Ei ollut enää joulukuusta eikä joulukoristeita. Ruokapöydän kattokruunussa killui kesättalvet samat joulukoristeet. Äiti sanoi, että joulun tunnelmaan pääsee muutenkin kuin joulua tekemällä. Olen samaa mieltä. Vaikka elän vielä hääräilyvaihetta.

Mutta nyt katselin tuoreempia kuvia. Kuvia pojan lapsuudesta. Minulle tuli hyvin haikea olo. Haikea on liian mieto sana kuvaamaan tunnetta. Surullinen. Tiedän, että pitäisi olla iloinen siitä että perheessä on nuori, mutta silti kuvat saivat kaipaamaan sitä pientä, vaaleakutrista hurmuria, joka juoksi vastaan ja huuti aina yhtä ilahtuneena ”äiti”, joka puristi liian lujaa ja painui rintaa vasten.

Toki muistan senkin, miten poika roikkui jalassa eikä päästänyt irti, kun yritin lähteä lenkille. Kun palasin lenkiltä, mies ja poika olivat kadulla odottamassa, poika itki sydäntäsärkevästi, ikään kuin olisin hylännyt hänet ikuisesti ja lopullisesti, ja minä tunsin syyllisyyttä, että olin itsekkäästi halunnut päästä lenkille. Muistan, miten en yöllä voinut vaihtaa asentoa, kun pieni käärö nukkui kainalossa, niin kuin kääpä puun kyljessä. Muistan väsymyksen. Muistan, miten oma pallo oli monta kertaa hukassa lapsen eri kehitysvaiheissa, kun äitiys oli uutta ja ensikertalaisen piti rakentaa oma äitiys, minkälainen äiti ja kasvattaja minä olen, ei tehdä niin kuin muut vaan niin kuin itsestä ja lapsen kannalta tuntuu oikelta, löytää tässäkin asiassa oma tie. Muistan huolen. Muistan rakkauden.

Katselen kuvia, nauravia naamoja, monia hauskoja hetkiä, retkiä, vesileikkejä, kiipeilyjä, ihmisiä pöydän ympärillä kotona ja mökillä, matkoja, onkimisia, itse leivottuja pullia, isänpäiviä, äitienpäiviä, syntymäpäiviä, lippuja salossa, omat vanhempani vielä elossa – ja minä itse, nuorempana ja nätimpänä.

Mieleen tulee lause kesämökin puuceen seinässä, Horatiuksen sanat: ”Ei saa takaisin aaltoa joka meni jo. Kun on aika, käytä se. Sillä se mikä tulee seuraavaksi, ei koskaan ole niin hyvää kuin se, mikä oli jo.”

Viisaus on ollut kehystettynä seinässä kohta kolmekymmentä vuotta. Ja se on aina yhtä totta. Kymmenen vuoden kuluttua ajattelen tätä aikaa yhtä haikein ajatuksin, aaltona, joka meni ja jota en enää takaisin saa.

Pitäisi osata elää rikkaasti myös tämä aalto. Ja olla kiitollinen siitä mitä oli. Todeta joka kuvan kohdalla: ”tämänkin minä sain”.

Normaali

Metsässä mieli avoinna

Kävin lapsuusmaisemissa. Sydämessä läikähti, kun kuulin tuttua murretta: männään, otakko, mitteepä kuulluu.

70-luvulla ja vielä 80-luvulla kylän keskusta oli eläväinen. Kauppakadulla kaksi isoa –milteinpä tavarataloa– Centrum ja Sokos. Sokoksessa oli erilliset kenkä-, vaate-, kirja- levy- ja rautakauppaosastot ruokaosaston lisäksi.  Lisäksi kauppakadulla oli liuta pienempiä kivijalkaliikkeitä: pari kultasepänliikettä, urheiluvälinekauppa, vaatekauppoja, kukkakauppa, liivikauppa, sekatavarakauppa, kirjakauppa, optikko ja lastenvaatekauppa Mallimuksu. Ja kioski, mistä sai viiden pennin irtokarkkeja. Niin ja tietenkin kaikki mahdolliset pankit: Postipankki, KOP, Osuuspankki ja Yhdyspankki. Oli jopa huonekalukauppa.

Iltaisin tytöt istuivat vaatekaupan ikkunalaudalla, ns.lihatiskillä. Pojat ajoivat pillurallia, edestakaisin kauppakatua. Välillä auto laitettiin parkkiin paikkaan, mistä näki koko kylän keskustan ja kaikki jotka siellä liikkuivat.

Nyt keskusta ja liikehuoneistot ovat autioituneet, vaikka kaiketi kylällä asuu suurinpiirtein saman verran väkeä, tavat ja tottumukset ovat vain muuttuneet. Jäljellä on kitulias vaatekauppa, kukkakauppa, luontaistuotekauppa, joka lopettaa, jopa Nordea lopettaa. Liiketilat ränsistyvät. Katukuva hiljenee. Nuoret ovat somessa,  tinderissä ja kotona. Ei enää lähdetä ulos keskustan kadulle epämääräisesti hengailemaan. Nyt harrastetaan.

Monitoimitalo on hieno. Jäähallia aletaan rakentamaan. Laskettelurinne jo on.

Lidlistä ostetaan ruoka ja Halpahallista lasten toppahaalarit, omat alusvaatteet ja kodin tärkeät tarvikkeet. Nämä kaupat eivät ole keskustassa. Edullisilla paikoilla kauempana.

Koulukeskus, josta ennen oltiin niin kovin ylpeitä, Pohjoismaiden suurin yhtenäinen koulurakennus, samassa pötkössä ala-aste, yläaste ja lukio, sen tuubin minäkin kuljin, sitä ollaan nyt purkamassa. Muistan kuinka yläasteella rinnakkaisluokkia oli kuusi, lukiossa ainakin kolme. Lukio on jo maan tasalla. Hometta. Uudet koulurakennukset ovat rakenteilla.

Jos kylän, oikeammin kaupungin, sillä kaupungin arvon se 80-luvulla sai, keskusta saakin mielen apeaksi, olo koheni hiihtoladulla.

Päätin mennä hiihtämään lapsuuden maisemiin. Samassa metsässä hiihdin 40 vuotta sitten äidin perässä. Hiihtolenkki tuntui aina kovin pitkältä ja lopussa oli pitkä ja jyrkkä lasku.

Maisemat on metsässäkin muuttuneet. Ennen latu puikkelehti puiden lomitse. Nyt metsässä on autotien levyinen hiihtoreitti. Luistelutyyli vie tilaa, perinteinen latu vieressä. Hiihtohighway ei ole yhtä tunnelmallinen kuin vanha puiden lomitse puikkelehtiva latu. Mutta siitä viis. Ihana hiihtää hiljaisessa metsässä. En näe ketään koko reilun tunnin lenkilläni. Kettu on mennä viipottanut ladulla toista uraa pitkin. Isot kuuset, männyt ja koivut paksun lumen peitossa, kuin satumetsä.

Hiihdellessä mietin monenlaista, sitä miten metsässä ei koskaan pelota. Se on hyvä tunne. Ja sitä, miten kaikki muuttuu. Joskus muutos kauhistuttaa, toisinaan harmittaa. Harmittaa, kun omaa lapsuusmaisemaa ei ole säilötty naftaliiniin, niin että siihen voisi aina halutessaan palata. Mutta silti, ehkä muutos voi olla hyvä. Sen suunta voi olla hyvä. Nyt rakennetaan paikkoja, missä ihmiset voivat oppia, harrastaa, saada elämyksiä ja hyvinvointipalveluja, tehdä ja kokea taidetta tai urheilua.

Okei, kauppoja ja pankkeja ei ole niin paljon kuin ennen, mutta onko ostaminen toimenpiteenä lopultakaan nautinto? Nautinto voi olla saada uusi tavara käyttöön, sohva olohuoneeseen, uusi villapaita lämmittämään tai lempijugurttia jääkaappiin, mutta jos ne voi saada kätevästi ja nopeasti ja jopa kokonaan kaupassa käymättä, niin mikä ettei. Eikä se autolla kauppakatua edestakaisin ajaminenkaan tunnu enää nykyperspektiivistä järkevältä saati ekologiselta puuhalta.

Mutta 80-luvulla ei vielä tiedetty että maapallo on henkitoreissaan eikä ilmastonmuutos sanaa tunnettu. Vasta oli opittu vaikea sana aids. Sitä ennen Uma eli Ulla Maija Aaltonen oli opettanut meille radiossa että toiselle voi sanoa Poks! Se tarkoittaa: Pidän Oikein Kovin Susta. Ja perjantai iltapäivisin tuli rockradio, mistä pystyi äänittämään c-kasetille uusimpia hittejä, jos ei antanut sen häiritä että Jake Nyman/Holopainen/Outi Popp puhui aina musiikin päälle. Minulla on vieläkin pari sen aikaista c-kasettia tallella. Yritin kerran kuunnella, mutta oli sen verran musiikkimaku aikojen saatossa muuttunut, että en enää tykännyt.

Siinähän se juuri on. Asiat muuttuvat, eikä sitä mitä ennen oli, enää tarvita tai siitä tykätä. Mieli avoinna muutokselle, siis.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Taloja tavaroineen, uutta asuntokauppaa

Jännä miten siivoaminen ei ole enää vain siivoamista. Erilaiset siivoustrendit seuraavat toinen toistaan. Ensin tuli konmari, jossa tarkoituksena on siivota kaikki turha ja mielihyvää tuottamaton tavara pois. Seuraavaksi kuolinsiivous. Siinä ideana on siivota omat nurkat siihen tapaan, että jälkipolvilla on helpompaa. Jättää niin sanotusti pöytä tyhjäksi.

Mutta entä jos jättäisi siivoamatta? Voisiko siitä tulla trendi? Perustelut tässä:

Ystävä kertoi, että hänen miehensä oli aikoinaan perinyt isoäitinsä talon. Mies ei ollut siellä kuitenkaan käynyt sen koommin kun mummo kuoli. Kun nuoripari sitten alkoi seurustella, mummon talo tuli puheeksi ja he lähtivät sitä katsomaan. Kaikki oli niillä sijoillaan. Voiveitsikin tiskaamattomana yhä tiskipöydällä. Ihan kuin mummo olisi lähtenyt kaupassa käymään.

Nuoripari otti talon haltuunsa, alkoi viettää siellä lomia ja viikonloppuja. Se oli kuulemma tosi kätevää. Kaikki oli valmiina. Jos vaikka tarvitsi santapaperia tai hakaneulaa tai kirvestä jossakin sellainen aivan varmasti oli, kun vain osasi avata oikean komeron.

Niinpä kun paikat autioituvat, mummoja ja pappoja kuolee, kuolinsiivouksia tehdään, tavaroita viedään kaatopaikalle ja kirpputoreille, voisikin olla uusi, raikas ajatus että koko kämppä myytäisiin tavaroineen päivineen ensiasunnoksi. Kaikki olisi valmiina. Ei tarvitsisi alkaa kerätä astiasarjoja ja aterimia. Se olisi oikeasti ekologista. Nuoripari voisi itse päättää, mitä pitää, mistä luopuu.

Itse asiassa tämä on oikeastaan jo keksitty ja oikeasti ikivanha idea. Tähän maatilojen sukupolvenvaihdokset perustuvat. Mutta asian voisi siis laajentaa koskemaan ihan tavallisia asuntoja ja taloja tavaroineen. Myynti-ilmoituksissa olisi erikseen osio ”Taloja tavaroineen”. Ehkä näistä asuntokaupoista voisi saada jopa verovähennystä, koska toiminta olisi ekologisesti kannustettavaa.

 

 

 

 

 

Normaali

Huonon muistin hyödyt

Jos ajatus takkuaa ja muisti pätkii, ilmiöllä on myös etunsa:

Huonoista elintavoista on helppo oppia pois, koska ne – niin kuin kaiken muunkin – unohtaa helposti.

Terveelliset elintavat tulevat nopeasti ja sujuvasti osaksi uutta arkea, kun hetken päästä ei edes muista mässyttäneensä päivittäin lakuja/ juoneensa iltapäivisin pullakahvit/ käyttäneensä liikaa hiilihydraatteja/ lipittäneensä liikaa viiniä / tuijottaneensa illat televisiota / roikkuneensa liikaa facessa.

Erittäin käytönnöllinen ja terveellien ominaisuus tämä huono muisti. Kannattaa hyödyntää!

Normaali