Keikkatyön plussat ja miinukset

Olipa hyvä juttu tämän päivän Hesarissa (20.2. A20, Keikkatalous poistaa turvaverkot).  Jutussa oli haastateltu Piilaaksossa sijaitsevan tulevaisuustutkimuksen johtajaa. Olen jo pitkään odottanut, että mediassa käsiteltäisiin yhä lisääntyvää keikkatyötä ja sen tuomia haasteita.

Jutussa oli ainoa virhe ja epäkohta se, että kyseessä ei ole tulevaisuus vaan ihan nykyaika. Yhä useampi tekee joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna pätkätyötä erilaisin sopimuksin tai ilman. Mutta oli sopimus tai ei, keikka-& pätkätyöläinen jää vaille työterveydenhuoltoa ja palkallisia lomia. Puhumattakaan muista virkistys-, kuntoutus-, koulutus-, tutustumispäivistä ja -viikoista tai liikunta- ja lounasseteleistä ja mitä kaikkea näitä nyt vakituiselle henkilökunnalle tarjolla on. Vakituisen henkilökunta on myös työaikasäädösten puitteissa, heidän työtuntimääriään ei ylitetä, heille kuuluu määrätyt vapaapäivät.

Itse työskentelen omasta vapaasta tahdostani Töihin tarvittaessa kutsuttava -työsopimuksella. Työmäärän vaihteluväli on iso, joskus töitä on kymmenen tuntia viikossa, pisin työviikko on tainnut olla 54 tuntia. Minulle järjestely sopii, enkä elä pelkästään keikkatyötulojen varassa. Ja on mukava välillä rehkiä, välillä huilia. Mutta tietenkin on niin että siihen, milloin huilii ja milloin rehkii, ei periaatteessa voi itse paljoakaan vaikuttaa. Jos vaikka buukkaa matkan muutaman kuukauden päähän, saattaa käydä niin, että juuri silloin töitä olisikin paljon tarjolla.

Työvuorosykli on kolme viikkoa, joten työvuorot tietää kolme viikkoa eteen päin. Toisaalta niihin tulee paljon muutoksia, sairastapauksia ja muuta, jolloin töihintulopyyntö voi tulla edellisenä päivänä tai vaikka saman päivän aamuna. Mutta kuten sanottua, tämä on oma valintani, pidän järjestelmästä ja se sopii omaan elämäntilanteeseeni.

Silti en voi olla näkemättä järjestelmän aiheuttamia epäkohtia. Jos ei ole muita tulonlähteitä ja on pelkästään keikkatyön varassa, voi käydä niin, että on töissä ilman lomia vuodet ympäri. Ei ole varaa olla lomalla. Keikkatyö on erittäin matalapalkkainen ala. Lomanviettorahat pitäisi saada kasaan etukäteen, eikä loma-ajalta tietenkään tule palkkaa, joten loman jälkeen ei ole leivän päälle mitä laittaa.

Yritykset käyttävät hyväksi keikkatyön teettämisen etuja. Työntekijään ei tarvitse sitoutua. Tuttava kertoi kauppakeskuksen urheiluvälinekaupasta, missä on vain yksi vakituinen työntekijä. Kaikki muut ovat erilaisia ilmaisia työharjoittelijoita, työhöntutustumisjaksolla olevia, tukityöllistettäviä tai keikkailijoita.  Keikkailija ja pätkätyöläinen on joustava työntekijä. Hän ei perää oikeuksiaan, koska niitä ei ole. Hänellä ei ylityötunnit ylity, hän ei valita, jos haluaa tulla myös jatkossa töihin.

Tuntuu siltä, että poliitikot ja päättäjät elävät menneisyydessä ja työvoimapoliittiset päätöksen perustuvat menneiden aikojen yhteiskuntarakenteelle, jossa ihmisillä oli pysyvät ja pitkäaikaiset työpaikat. Kymmenen minuutin kikyilyt vähän ihmetyttävät, ehkä jossakin urakkahommassa kymmenen minuutin lisätyöllä on jotakin lisäarvoa.

Keikka- ja pätkätyö on tässä ja nyt elämää hyvässä ja pahassa. Uskon että tulevaisuudessa suurin osa työväestöstä on tätä osaa. Vain harvalla ja valitulla on pysyvä ja vakituinen työsopimus tulevaisuuden Suomessa ja ylipäätään länsimaisessa maailmassa.

Tulevaisuudessa sotunumero on samalla yritysrekisterinumero, sinulle maksetaan palkka laskua vastaan tehtynä työkorvauksena, pidät itse huolen eläkkeestäsi ja sairasvakuutuuksesta. Harmi vain että pätkätyöläisen tuloilla se on vaikeaa, niistä on vaikea laittaa rahaa säästöön loma, sairautta ja eläkettä varten tai lyhentää lainaa.

Nyt pitäisi sitten osata sanoa, miten sitten pitäisi tehdä? Miten yhteiskunnan ja päättäjien tulisi tähän kehitykseen puuttua? Valitettavasti en osaa sanoa. En tiedä. Tämä on jälkiteollinen työn muutoksen kolmas (vai neljäs?) aalto. Aallossa kannattaa kellua, ei sitä vastaan voi uida. Ja joku aina hukkuu aallokkoon. Jonkun annetaan hukkua.

Kustavin hautausmaalla on ensimmäisessä rivissä vanha hautamuistomerkki, jossa tuskin nähtävät kaivarrukset ”Suntiolle, Kiitos 60 vuoden palveluksesta”. Oli varmaan saanut ilmaisen hautauksen palkkioksi aherruksestaan. Kuudenkymmenen vuoden urat taitavat olla vähissä nykyaikana millä tahansa alalla. Ja ilmainen hautapaikka tuskin kovin paljon mieltä lämmittää.

 

 

Normaali

Puuhapirkko

Kylläpä oli männä viikolla vapaa-ajanohjelmaa enemmän kuin tarpeeksi! Lähti niin vauhdikkaasti ja hyvin käyntiin jo maanantaina Hurmeen hurmaavasta luennosta, josta edellisessä postauksessa kerroinkin.

Seuraavana päivänä mentiin elokuviin, Happy End, aiheutti ristiriitaisia tuntemuksia. Vähän liian taiteellinen, ehkä. Vähän liian pitkä, ehkä. Vähän liian ilman nimensä mukaista loppua. Siihen perään oli Suvi Teräsniskan konsertti. Kaunis nainen, myös sisäisesti, hieno ääni.

Tuhkakeskiviikkona heräsin aamukirkkoon ottamaan ristimerkin otsaani, kävin kampaajalla, pojalle ostettiin K-raudasta vaatekaappi. Illalla joku Romppainen tuli hakemaan työpöydän, jonka olin sille diilannut tori.fissä.

Torstaina rentouduin kasvohoidossa ja intialaisessa päähieronnassa. Nukahtelin kesken kaiken, toivottavasti en kuorsannut, taisin kyllä korahtaa pari kertaa, havahduin siihen.

Perjantaina olin kaksi kertaa elokuvissa! Tämä oli jo todellakin överiä. Yleensä käyn elokuvissa ehkä kerran tai kaksi vuodessa ja nyt kaikki samalla viikolla jopa samana päivänä! Nyt vain sattui niin että olimme sopineet tapaamisesta ystävättären kanssa, jolla oli syntymäpäivä, ja hän toivoi että menisimme elokuviin (elokuva oli Fantastinen nainen, joka muuten ei ollut nainen).

Pojalle oli luvattu että mennään perheen kesken elokuviin heti kun Varasto 2 tulee elokuviin. Varasto 1 on hänen yksi lempileffoistaan ja jatko-osa tuli teatteriin parahiksi juuri samana perjantaina. Luvattu mikä luvattu.

Elokuvien välissä ehdin vielä käydä katsomassa yhden valokuvanäyttelyn ja yhden taidegallerian, jotka osuivat reitille, kun saattelin ystävää kotiin.

Jossakin väleissä kaiken tämän vapaa-ajan lomassa olin töissäkin.

Puuhaviikko huipentui sunnuntaina. Läksimme aamujunalla kyläänTampereelle, siinä samalla saatoimme kaksi kappaletta sukulaislapsia Keski-Suomeen hiihtoloman viettoon. Ja jotta oikein tehokkaita oltaisiin, käytiin ennen kylään menoa Tampereen tuomiokirkossa, missä en ollut ikinä koskaan käynytkään. Sepä oli hieno paikka! Siellä oli juuri sunnuntaimessu loppumassa ja kirkkokahvit alkamassa. Niinpä nautimme ilmaiset kakkukahvit kirkon taide-elämykset katsastettuamme.

Ehdimme myös katsella läpi Vapriikin 1918 -näyttelyn.

Kylässä söimme liikaa blinejä ja hirvipaistia. Paluumatkalla junassa kuuntelin David Attenbourghia, aiheena oli osaavatko eläimet laskea, hevoset ainakin, ja olisko se muurahaiset, en ole varma, koska nukahdin.

Nyt on maanantai.  Onneksi ei tapahdu mitään.

Vaikka voi sitä tapahtua, vaikka yrittää, ettei.

Läksin Mäkelänrinteen uimahallin kuntosalille, kun olen sinne joskus 10 kerran kortin hankkinut ja siitä on kolme kertaa käyttämättä. Ajattelen, että käytän nyt hiihtolomalla, kun sinne saa mennä loman takia päivälläkin. Normaalisti on Mäkelänrinteen urheilulukion käytössä arkipäivisin.

Siellä olinkin ihanan rauhallista, vain pari tyyppiä lisäkseni. Olin crossfit-laitteella tekemässä alkuhuhkintaa, kun  paikalle pelmahti joku urheilujoukkue. Sellaisia piskänhuiskeita nuoria miehiä, mitä näitä nyt on, kaikki niin samannäköisiä ja -oloisia.

Hankaloitti vähän omaa toimintaa, kun niitä sinipaitoja oli kaikkialla. Ikäkriisiä pukkasi nuoria poikia katsellessa. Ajattelin, että voisin olla niiden kaikkien äiti. Tai en tietenkään voisi olla kaikkien äiti yhtäaikaa.

Sitten zoomasin tarkemmin, että mikä joukkue se oikein on. Niillä oli samanlaiset pelipaidat, jonkun elukan kuva rintapielessä. Sellainen profiilikuva. Ihmettelin, että mikähän otus se on, vähän äkäinen ilme. Sitten tuli mieleen, että eikös se ole olemassa joku susijengi? Oiskohan nämä niitä?

Onneksi en mennyt kysymään! Vähänkös noloa, jos ei tiedä, että mikä joukkue on, että mikä laji kyseessä? Ei tule seurattua urheilua, skippaan sivut ja ruudut.

Kotona sitten googlailin. Kyllä se Susijengi oli.

Nyt pysyn loppupäivän kotona ja kudon villasukkaa.

Kyllä oli hyvä päätös aloittaa päivittäiset meditaatioharjoitukset. Päätin että se on minun pääsiäispaastoni. Todellakin rauhoittumisen tarpeessa. Ehkä vitamiinivalmisteita on tullut otettua yliannos. Ja kirkas talviaurinko saa käpyrauhasen vauhkoontumaan. Vai onko se käpyrauhanen? Mitä näitä nyt on.

Normaali

Never too late

Olin eilen illalla Helsigin yliopiston alumnien kirjallisuusillassa, missä kirjalijavieraana oli ihailemani Finladiavoittaja Juha Hurme. Hurme on todellinen älykkö ja lisäksi erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Vaikka Porthanian iso luentosali oli miltei täysi, tunnelma oli kuin iltanuotiolla. Hurmeella on poikkeuksellinen kerronnan lahja. Hänen ajatuksensa ei katkea, lauseet ovat pitkiä ja silti ne eivät sisällä mitään turhaa. Voisin aloittaa jokaisen päiväni kuuntelemalla Hurmeen jutustelua. Kaiken lisäksi hän on jotenkin ”humble”, ei korota itseään muita paremmaksi, vaikka älylliseltä kapasiteetiltaan voisi kansakunnan kaapin päällä seisoa. Hurme tarvitsisi oman radio-ohjelman.

Luin joku aika sitten Juha Hurmeen haastattelunsa Annasta. Jutussa hän  kertoi kirjoittaneensa ensimmäisen kirjansa vasta 47-vuotiaana. Hurme on myös teatteriohjaaja, mutta hän ei koskaan paljastanut teatteriuraansa omille vanhemmilleen, jotka paheksuivat alaa. Vasta kun Hurmeen äiti kuoli, Juhan ollessa jo viisikymmenvuotias, hän tuli ulos teatterikaapista. Ajanjakso oli henkisesti vaikea, Hurme joutui psykoosiin, niistä tapahtumista hän on kertonut kirjan Hullu.

Vaikeiden vaiheiden jälkeen alkoi kukoistuksen ja menestyksen aika. Nyt 58-vuotiaana Juha Hurme on saanut Finlandian, ohjaa parasta aikaa esityksen Kansallisteatteriin ja saa pian esikoisensa.

Tämän aamun Hesarissa, kultturisivuilla kerrotaan itävaltalaisesta ohjaajasta Michael Hanekesta. Hän aloitti elokuvien tekemisen viisikymppisenä –nyt hän on jo 75-vuotias– ja lähes kaikki elokuvat ovat olleet arvostelumenestyksiä. Olen nähnyt yhden: ”Rakkaus” niminen elokuva kertoo vanhasta pariisilaisesta pariskunnasta. Vaimo sairastaa muistisairautta ja taantuu vuodepotilaaksi. Elokuva on kaunis, romanttinen ja traaginen. Tällä hetkellä teattereissa pyörii Haneken elokuva Happy End. Pitääpä mennä katsomaan.

Hesarin haastattelussa Haneke sanoo, että suurin ero nykyajan nuorison ja hänen oman aikansa nuorison välillä on se, että ennen nuoriso ajatteli että asiat menevät parempaan suuntaan. Nykynuoriso kokee, että asiat voivat mennä vain huonompaan suuntaan. Haneke sanoo, että mitään neuvoa ei ole. ”Ainoa vastaus on se, että koetat olla kiva läheisillesi. Se on se, mitä voit tehdä.”

Juha Hurmeelta kysyttiin myös, mitä pitäisi tehdä, miten suhtautua nykyaikaan ja sen ongelmiin. Hurme sanoi olevansa iloinen pessimisti. Hän sanoi, että kiukuttelu ja valittelu ei auta, pitää etsiä ratkaisuja. ”Puolet ihmiskunnasta on pöljiä, toinen puoli viisaita. Pitää miettiä, kummalla puolella haluaa olla.”

Viisaita sanoja.

Molemmat antavat omalla työllään myös hienon esimerkin siitä, että ura voi alkaa myös vasta keski-iässä. Kumpikin sanoi että he tarvitsivat pitkän ajan ja elämänkokemuksen tehdäkseen sen, mitä nyt tekevät, tullakseen siksi mitä ovat. Ehkä tdämä haasteellinen ja vaikea aika tarvitsee ihmisiä, joilla on elämänkokemusta ja perspektiiviä.

Tai pikemminkin: tämä aika tarvitsee kaikenikäisiä, nuoria ja vanhoja, ei-pöljällä puolella olevia.

Normaali

Addiktiodemonit meissä

Ruokakaupan seinustalla heti kassojen jälkeen on pelikoneseinä. Hiljainen, harras rivi miehiä ja naisia on kumartuneena oman koneensa ääreen kuin alttarille näkemättä ja kuulematta ympärilleen.

Toisten addiktiota on vaikea ymmärtää. Omaansa vähän helpompi.

On vaikea käsittää, mikä vetää pakonomaiseen pelaamiseen laitteella, jonka tiedetään lopulta aina voittavan. Se on suunniteltu sellaiseksi.

Silti kiveä ei kannata heittää. Addiktio on meissä jokaisessa. Mielihyvää tuottavassa toiminnassa on kenen tahansa vaikea pysyä kohtuudessa. Helposti roiskahtaa yli.

Addiktio voi kohdentua toimintaan, joka on terveydelle vaarallista tai se voi olla näennäisesti terveellistä, mutta muuttua kohtuuttomuudessaan epäterveelliseksi. Näin voi käydä esimerkiksi himourheilussa tai ortoreksiassa, pakonomaisesta tarpeessa syödä terveellisesti.

”Terveellisiä” addiktioita ei niin herkästi havaita, pahuksuta eikä tuomita. Muistan lähipiiristä pariskunnan, joka päätyi eroon, koska mies oli aina pelaamassa golfia. Oli eroon varmaan muitakin syitä. Tätä nykyä mies ei enää golffaa, mutta himourheilee. Addiktio on vaihtunut toiseen. Välissä taisi olla myös ravipelivaihe.

Pakonomainen twiittailu. Työnarkomania. Seksiaddiktiot. Päihteet. Televisionkatselu. Facebook tai Insta. Laihduttaminen. Bulimia. Läheisriippuvuus. Vaihtoehtoja riittää mistä valita. Ota omasi.

Missä vaiheessa mielihyvää tuottava toiminta muuttuu tavasta addiktioksi? Jos on tapana joka kauppareissulla pelata yksi peli hedelmäpeliä, onko se addiktio vai tapa? Jos juo joka aamu kupin kahvia, eikä voisi kuvitella aloittavansa aamua muuten, onko se tapa vai addiktio? Lehtihaastattelussa Katariina Souri sanoi juovansa joka ilta lasin viiniä, yrittäneensä päästä tavasta, mutta lopulta hyväksyneen tilanteen ja antaneensa itselleen siihen luvan. Onko se silloin tapa vai addiktio?

Kaiketi toiminta muuttuu addiktioksi siinä vaiheessa kun toiminta aiheuttaa itselle tai muille taloudellista, terveydellistä tai sosiaalista haittaa, ja siitä tietoisena silti jatkaa kyseistä toimintaa.

Addiktiot aiheuttavat fysiologista, psyykkistä ja/tai sosiaalista riippuvuutta. Usein kyse on näiden yhdistelmistä.

Luin jostakin artikkelista, että ihminen pääsee irti addiktiosta, kun kyllästyy siihen itse. Kuullostaa helpolta, mutta pohjimmiltaan saattaa olla totta. Oma motivaatio on tärkein onnistumisen edellytys.

Minulle kävi näin vuonna 2000. Kyllästyin tupakanpolttoon tai ehkä vielä enemmän siihen tosiasiaan että olen tupakasta riippuvainen. Yhä edelleenkin ajattelen, että polttaisin, jos se ei olisi vaarallista ja siihen ei tulisi riippuvuutta. Se on toimintona kiehtovaa ja jopa funktionaalista. Lähdetään työporukalla tupakalle, poltetaan tupakat ja puidaan harmit pois. Tai oma, yksinäinen tupakkahetki  kaukaisuuteen katsellessa. Tupakka auttoi keskittymään ja rauhoittumaan.

Lopetin tupakoinnin työpaikan pikkujoulujen jälkeisenä päivänä marraskuun lopussa. Joulukuu oli yhtä kärvistelyä. En käyttänyt mitään nikotiinituotteita. Selvisin urakasta itsekeksimälläni ulkoistamistarkkailumetodilla. Eli suhtauduin itseeni kuin koe-eläimeen, jonka reaktioita tarkkailin. Ihmettelin, miten usein tupakka tulikin mieleen. Miten hiotutti, miten huonosti nukuin. Aluksi tuntui että en muuta ajatellutkaan kuin tupakkaa. Sitten joka kymmenes minuutti, kerran puolessa tunnissa, tunnissa, muutaman kerran päivässä. Kunnes eräänä päivänä tajusin, että en ollut ajatellut tupakkaa ollenkaan. Se oli mahtava fiilis. Tiesin että olin voittanut.

Tupakoinnin lopetettuani olen polttanut kahdesti. Kerran demonstroin pojalle, miten tupakkaa poltetaan. Poika oli silloin ala-asteella, ehkä viidennellä tai kuudennella ja tupakointi kiehtoi. Meillä sattui olemaan piirongin laatikossa vanha tupakka-aski. Se oli unohtunut joltakin tupakoivalta vieraalta, Camelia muistaakseni.

Sanoin pojalle, että katso, minä voin näyttää, miten tupakoidaan. Aluksi poika vastusteli ja kauhisteli, ”äiti älä, sinä voit kuolla syöpään”. Sanoin, että ei se syöpä nyt sillä tavalla yhdestä tupakasta tule. Vetäsin oikein kunnon imut keuhkoihini. Poltettuani puolet tupakasta,  päässä pyöri ja oksetti, voivotellen käperryin sängylle sikiöasentoon, siinä uikutin ja pyysin poikaa avaamaan tuuletusikkunan, että saisin raitista ilmaa. Vieläkin naureskellaan tapahtuneelle. Reaktiot olivat aidot, en mitenkään filmannut tuntemuksia. Oli vain niin tymäkkää tavaraa. Mutta performanssi toimi oivana tupakkavalistuksena, ainakin tähän asti.

Toinenkaan kokeilukerta ei mennyt ihan putkeen. Olin iltaa istumassa ystäväni kanssa, joka poltti pikkusikareita. Itse olin tuolloin viinattomalla vuodella ja kapakassa istuminen mehulasin ääressä rupesi tylsistyttämään. Lähdin ystävän seuraksi tupakkataolle ulos ja pyysin kokeeksi sikarin. Ajattelin että jotakin pahetta elämässä sentään olisi. Oi, oi, sain siitäkin jonkinasteisen nikotiinimyrkytyksen; hiotutti ja oksetti.

Tahdonvoima on hieno sana. Tahdon voimaa. Voimaa tahtomiseen. Sitä tarvitaan, kun addiktiosta rimpuilee tai jos tekee elämäntaparemonttia. Mutta siinä samalla sitä myös saa. Kun huomaa pystyvänsä, pysyvänsä päätöksessä, voima kasvaa. Mieli on lihas. Sitä voi kasvattaa.

Mutta pahus, kun kohtuullisuus on niin pirun keskinkertaista ja tylsää! Överit on parempi kuin vajarit. Mieluummin syön koko suklaalevyn kuin yhden rivin. Mieluummin juon koko pullon. Syön koko pizzan. (Nuorena meillä oli mieheni kanssa tapana tilata pizzat + yksi ”bonuspizza” jonka jaoimme. Voi taivas, että olimme sen talven jälkeen kuin talipallot! Kotipizzan pitäjä Roihuvuoressa rakensi varmasti kivilinnan meidän pizzarahoilla. Vieläkin muistan, millä intonaatiolla puhelimeen vastasi ”Kotipizza, Gustafson”. Onneksi pizzaankin lopulta kyllästyi ja paha tapa jäi.)

Mieluummin vielä vähän. Jos pelaisin hedelmäpeliä, laittaisin vielä sen yhden kolikon. Ja yhden.

Tätä se on ihmiselo. Ikuista tahdon taistoa. Kumpi voittaa, minä vai mieli? Minä määrään, miten käy.

 

Normaali

Äkkilähtö lähelle

Otin äkkilähdön etelään.

Tai oikeastaan länteen. Länsi-Uudellemaalle. Huomasin parin päivän kolon, otin kattilallisen itse tekemääni hernekeittoa evääksi ja lähdin.

Menomatkalla pysähdyin ostamaan linnuille ruokaa; ämpärillisen talipalloja ja pussillisen auringonkukansiemeniä. Itselleni ostin paketin hapankorppuja, Mustaleima-juustoa, Minea-mintunlehtijuomaa, kokeeksi kauramaitoa (oli hyvää), Tescon -siemenhedelmäkeksejä, Goodien tyrnilakritsisuklaata (hirveän hyvää) ja Kharisma-kahvia. Ostan sitä nimen takia, mutta on se hyvänmakuistakin.

Ensin piti tehdä lumitöitä, etsiä polku saunalle. Laittaa vedet päälle. Se oli ongelmallista, koska kellarin ovi ei avautunut, oli jäätynyt jumiin. Piti mennä kellariin keittiön lattialuukusta. En tykkää. Pelkään hiiriä. Ainoa asia maailmassa, mitä pelkään. Kellarissa on hiiriä, en ole kyllä nähnyt, mutta olen nähnyt papanoita, täytyyhän ne jonkun kakkiakin. Sain vedet päälle.

Tänään kävin hiihtämässä. Itse tein ladun. En nähnyt ketään, mutta näin jälkiä; hirven ja jäniksen ja yhdet oudot, mietin minkä eläimen ne oikein ovat, kunnes tajusin että ihmisen!

Söin taas hernekeittoa ja hapankorppua ja lopun suklaan.

Kuuntelen ylenaikaista monolla kuuskajaskari neljätoistametriä sekunnissa, sandsöö kolme, harmaja kaksitoista.

Kaminassa tuli. Polttopuita ei ole pilkottu tarpeeksi, rengillä on ollut selkä kipeä, vaikutukset alkavat näkyä.

Jahka jaskan, lämmitän saunan. Ehdottomasti ennen kun tulee liian pimeää. Hämärän aikaan on paras.

Saunan jälkeen laitan kasvonaamion, teen you tubesta meditaatioharjoituksen. Luen kukkasohvalla vanhoja Voi Hyvin ja Country-living -lehtiä. Joitakin lehtiä ei kannata heittää pois, niitä voi lukea aina uudelleen. Sohvapöydälle katan pannullinen rooibos-teetä, mukiksi valitsen jonkun kuninkaallisaiheisen, ehkä kuningatar Elisabethin. Villasukat jalassa, lihakset raukeina on hyvä olla.

Hernekeittoa on jäljellä yksi annos, sitten on lähdettävä. Mutta se on vasta huomenna.

Yhden naisen kahden päivän retriitti.

 

Normaali

Vanhempainilta-allergia

Oi,oi, oi, oi! Minä en ole yhtään vanhempainiltaihminen!

Huomasin sen jo pojan ensimmäisellä luokalla ensimmäisessä koulun vanhempainillassa. Joku siellä ehdotti, että avataan luokalle tili ja aletaan kerätä rahaa. Kysyin, miksi ihmeessä? Kuulemma siksi, että luokka tarvitsee rahaa retkiin ja tutustumiskäynteihin ja opettajan joulu- ja kevätjuhlalahjoihin. Ja keräämällä rahaa luomme yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja yhteishenkeä ja samalla opetamme lapsillemme, että ei raha puussa kasva, retkirahat on tienattava yhdessä tekemällä.

Kyseenalaistamalla rahankeruun positioin itseni pois. Delogoin tehtävän miehelleni, joka onkin kiitettävästi käynyt läpi koulun vanhempainillat. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

Hieman kyllä ajattelin, että mitäs minä sanoin, kun lapset eivät käytännössä juurikaan osallistuneet rahantekoon, äidit leipoivat ja ostivat sitten omia kakkujaan. Kyllä minäkin korteni kekoon kannoin: ostin askartelukaupasta tiskirättejä ja kirjoitin niihin vasemmalla kädellä ”Rättiväsynyt”. Vasemmalla siksi, että näyttäisi lapsen kirjoittamalta.

Kolmannella luokalla tuli sitten mutka rahankeruu matkaan. Luokkaryhmät hajoitettiin. Syntyi ongelma, mitä tehdä myyjäisissä tienatuilla rahoilla. Onneksi joku järkevä oli touhussa mukana ja ehdotti että jaetaan rahat stipendeinä kevätjuhlassa tasan kaikille luokan oppilaille. Rahankeruu jatkui sitten alusta uusilla luokkakokoonpanoilla, OMG.

Vanhempainillassa on aina joku, joka pitää muita parempana. Tai totuushan on että kaikki ajattelevat niin itsestään, mutta joukossa on aina se yksi, joka haluaa paremmuutensa myös näyttää ja tehdä muille tiettäväksi. Sellainen vanhempi tuo heti tilaisuuden tullen – tai vaikka siihen ei tilaisuutta tulisikaan, hän sen ottaa – muiden tietoon lapsensa/perheensä erinomaisuuden.

Muistan ala-asteelta valmentaja-äidin, joka jaksoi esitelmöidä tyttärensä vaativasta kilpa-urheilusta, kilpailujen takia tyttö ei voi osallistua siihen, tähän ja tuohon. Kerran samainen äiti oli tuohduksissa, kun iltapäiväkerhossa tarjottiin pullaa. Se oli ehdoton no-no, vaikka heidän tyttärensä osaa kyllä kieltäytyä itsekin, eikä syö pullaa missään tilanteessa. Pikkutyttö näytti ihan Matti-Esko Hytöseltä pienenä. Pelkkää luuta ja nahkaa. Kävi sääliksi.

Kerran jouduin menemään vanhempainiltaan, kun mies ei päässyt. Tai oikeastaan se oli infotilaisuus yläasteelle siirtymisestä. Siellä rouva turkiksissa aloitti kysymyksensä tekemällä aluksi kuulijakunnalle selväksi, että heidän poikansa Bryan (nimi muutettu) on Eurooppa-koulusta. Sattuikin sitten niin että rouva poikineen osui samalle luokalle, ja kun ensimmäinen vanhempainilta luokan vanhempien kesken järjestettiin, joutui mies samaan ryhmään rouvan kanssa. Ryhmätyön tehtävänä oli keskustella siitä, mitä odotuksia vanhemmilla on koulun suhteen. Rouvan oli katsonut kummastuneena, kun mies sanoi, että kunhan on kivaa ja oppivat ne asiat, mitkä pitääkin, ei muita odotuksia. Rouvalla oli hieman pidempi ja vaativampi raideri mielessä.

Viime viikolla oli rippikoulun vanhempainilta. Poikkeuksellisesti lähdimme sinne molemmat. Pappi kyseli kaikilta omia rippikoulukokemuksia. Se meni vielä hyvin. Kaikki kertoivat jotakin hauskaa. Seuraava kysymys oli, mitä odotuksia ja toiveita meillä on lapsiemme suhteen.

Kysymykseen ei ehditty vastata, koska rouva Eurooppakoulusta (eri rouva kuin yläasteella) aloitti monologin perheen uskonnollisesta taustasta aluksi muistaen mainita, että puoliso on tällä hetkellä Brysselissä ja tulee perjantaina. Hän on katolinen, rouva itse on agnostikko, tai oikeastaan ateisti, mutta poika on kyllä kastettu luterilaisuuteen, mutta hänellä on sekä calvinistisia, katolilaisia että luterilaisia kummeja. Siinä kohtaa en enää saanut pidettyä suutani kiinni. Tokaisin että no sitten on ainakin asiat varman päälle! Kun ei voi olla ihan varma, minkä kirkon jäsenkorttia se Pietari taivaanporteilla kysyy.

Ei ole minusta vanhenpainilloissa kävijäksi, myönnettävä on. Positioin taas itseni pois. Entten, tentten, teelikamentten, hissun kissun, vaapulavissun, eskon saun, tiun taun.

Mutta ehkä armeijassa ei enää vanhempainiltoja olekaan. Ehkäpä nämä nyt sitten oli tässä! Tai ainakin minun osaltani oli.

 

Normaali

Ihana Pii

Kirjoittajaidolini on edesmennyt pakinoitsija Pirkko Pii Kolbe, joka piti muinoin palstaa Helsingin Sanomissa. Hänellä oli mainio sarkastinen, humoristinen, oivaltava tyyli. Jos jonkun kalifin paikalle tahtoisin, olisi se juuri Piin pakinapalsta. Sellaista ei tosin enää ole, harmi.

Olen tavannut Pirkko Kolben.  Oikeastaan monta kertaa. Tein hänelle töitä, siivosin Piin huushollia Haagassa joskus vuosina 1991, 2 tai 3. En muista tarkkaa vuotta. Se oli 90-luvun lama-aikaa. En saanut harjoittelijapaikkaa copywriterinä mainostoimistosta sitten millään, joten perustin yhden naisen toimialapalvelun Tmi Stuntin, sloganini oli ”Teen mitä vain, paitsi väkivaltaa, väärin tai huorin”. Kirjoitin hauskan myyntikirjeen itsestäni ja lähetin sitä sinne sun tänne, mm. ihailemalleni Pirkko Pii Kolbelle Helsingin Sanomiin.

Pii otti yhteyttä, sanoi tarvitsevansa siivoojaa. Niinpä rupesin käymään hänellä siivoojana. Kylläpä se olikin huusholli! Huh, huh. Kaikenlaisia pinoja siellä täällä. Paljon kirjoja. Jääkaappi täynnä ruokaa, myös pilaantunutta, muistan miettineeni mihin asti valtuuteni riittävät, voinko heittää mielestäni vanhentunutta ruokaa pois. Tiskipöytä tursusi pesemättömiä astioita. Kyllä siinä hommaa riitti!

Lopetin toimialapalvelun pitämisen, kun pääsin valtiotieteelliseen tiedekuntaan lukemaan viestintää vuonna 1994, siihen kohtaan taisi tyssätä yhteistyö Piin kanssa.

Toissapäivänä lainasin kirjastosta Piin tyttären Laura Kolben äidistään kirjoittaman kirjan. Se oli ollut mielessä lukea jo pidemmän aikaa. Pirkko Kolbe jäi eläkkeelle Hesarista juuri samana vuonna 1994, kun aloitin viestinnän opiskelun.

Olisikohan pitänyt opiskella loppuun asti? Tyssäsi sataan opintoviikkoon. Jos olisin valmistunut, olisinko voinut saada Piin paikan pakinoitsijana? Nyt kirjoittelen täällä nettiavaruudessa mielikuvituslukijoille. Höpötän, horisen ja jorisen joutavia itsekseni tai kaikille kolmelle kaverilleni.

Turha jossitella. Ei pidä katsoa taakseen, käy pian kuin Lootin vaimolle, muuttuu suolapatsaaksi.

Ehkä pitää ottaa itselle uusi slogan käyttöön: Mene nyt, mennyt.

Normaali