1918

Eilen illalla lenkkeilin sattumalta Hakaniemessä ja Töölönlahdella. Lenkki kulki Hakaniemenrantaa ohi Työväentalon, missä tasan sata vuotta sitten nostettiin punainen lyhty torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi.

Sata vuotta on lyhyt aika. Kuvittelin mielessäni, miltä ihmisistä silloin tuntui, minkälainen tunnelma oli niillä samoilla rannoilla, joita nyt juoksin. Pelokas ja epävarma, uhmakas ja päättäväinen.

Kaikki meni totaalisesti pieleen. Molemmilla puolilla sorruttiin järjettömäään väkivaltaan, omankädenoikeuteen, teloitettiin ihmisiä ilman oikeutta, moni kuoli nälkään vankileireillä, joiden olosuhteet olivat keskitysleirinomaiset.

Kaikki tämä oli turhaa. Historioitsijat ovat arvelleet, että samaan lopputulokseen olisi päädytty rauhanomaisin keinoin, kun vain olisi ollut malttia. Ei ollut. Kansakunta oli uusi ja vasta järjestäytymässä. Lisäksi kaupungistuminen ja teollistuminen oli edennyt liian nopeasti, olot olivat kurjat ja epätasa-arvo liian suurta. Lisäksi isäntävalta luhistui, siellä tuli vallankumous, oli tehtävä jotakin ja äkkiä, ruvettiin tappelemaan keskenään.

Vieläkin riidellään siitä, minkä niminen sota oli. Oliko vapaussota, sisällissota vai kansalaissota? Eiköhän se ollut niitä kaikkia. Ilmassa oli monenlaista, erilaista ja vielä epäselvääkin agendaa.

Oma mummoni oli vasta kymmenvuotias tuolloin. Mummon perhe oli asunut vuosisadan vaihteessa Amerikassa, missä mummo oli syntynyt. Mummon isä toimi kaivoksella työnjohtajana ja äiti lääkärin sihteerinä. Amerikassa he kävivät tienaamassa rahat ostaakseen tilan kotipitäjästä. Asemansa puolesta mummon perhe ei ollut oikein valkoisia eikä punaisiakaan. He olivat itsellisiä, mutta eivät suurtilallisia.

Mutta ymmärrystä riitti ja avarakatseisuutta. Mummon isä ruokki yöllä saunassa metsäkaartilaisia eli paikkakunnan punaisia, jotka olivat piilossa metsässä. Mummo oli mukana. Joku ruokittavista oli hädissään kysynyt, että ei kai tyttö vain puhu asiasta ulkopuolisille. Isä oli vastannut, että tyttö on niin hiljainen, ei puhu muutenkaan mitään, tuskin siis tästäkään. Hiljainen tyttö mummo olikin, loppuun asti. Ei asiasta puhua pukahtanut. Tädiltäni kuulin tästä.

Tädiltä kuulin myös että suojeluskuntalaiset olivat tulleet haltuunottamaan aseita. Naapurissa oli pieni torppa, siellä monilapsinen perhe. Kuului laukaus, itkua ja parkua.

Sellaista oli arki kevättalvella sata vuotta sitten Suomessa.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s