Jotakin katsottavaa kaupungille

Jokapäiväiseen rutiiniin kuuluu nykyisin iltakävely, koska mies toipuu selkäleikkauksesta. Ulkoilutan miestä, kun ei ole koiraa. Kävelyreitin suhteen on kaksi vaihtoehtoa: rantareitti tai näyteikkunareitti. Rantareitti voittaa lähes aina, koska näyteikkunoissa on vähän katsottavaa.

Asiasta virisikin nostalginen muistelo menneistä paremmista ajoista, kun oli olemassa ammattikunta nimeltä somistajat ja näyteikkunat elivät kukoistuskauttaan.

Mies muisteli käyneensä  pikkupoikana näyteikkunakävelyllä Munkkiniemessä vanhempiensa kanssa. Siellä oli mm. liha- ja kalakauppa, jonka näyteikkunassa oli pääsiäisen aikaan lämmityslamppujen alla sata elävää kananpoikaa. Ei taitaisi mennä läpi viranomaisilta nykyaikana, mutta silti hieno idea!

Ennen näyteikkunoihin panostettiin. Nykyisin pienissä liikkeissä ei välttämättä oli näyteikkunoita lainkaan, pelkät teippaukset ja joku valolaite. Mikä käyttämätön potentiaali! Miten mukava olisikaan kävellä iltaisin kaupungilla, kun kivijalkaliikkeiden ikkunoissa olisi, jos ei nyt eläviä tipuja, niin asetelmia, joissa olisi päästetty mielikuvitus ja luovuus valloilleen.

Ymmärrettävää että pienillä liikkeillä on varmasti muutenkin tiukkaa ja omistajilla paljon tehtävää. Ei ole aikaa eikä resursseja jäädä pohtimaan somistusasioita. Mutta lumoavat ikkunat voisivat olla vetovoimatekijä, joka toisi lisää iltakävelijöitä ja kulkijoita kadulle. Kulkijoita, jotka eivät vain kävele liikkeen ohi, vaan pysähtyvät kohdalle katsomaan.

Ehkäpä tässä voisi olla liikeidea jollekin lavastajalle, joka haluaisi tehdä jotakin omaa tai opiskelijalle, joka haluaa lisätuloja. Samalla kadulla olevat liikkeet voisivat ”liittoutua” asian tiimoilta yhteen, palkata yhdessä lavastajan, joka tekisi koko kadunpätkälle kaikkiin ikkunoihin oman somistuksen. Ne voisivat jopa jollakin teemalla linkittyä toisiinsa. Olisi iltakävelyllä katsottavaa! Lux Helsinki on hyvä – tosin tietenkin ihan eri mittakaavan – esimerkki siitä, miten ihmiset lähtevät liikkeelle, kun on jotakin katsottavaa. Kaipaamme elämyksellisyyttä. Syytä lähteä kotoa sohvalta, netflixin ja tietokoneen ääreltä.

Jos sopivan kävelymatkan päässä olisi ostoskatu täynnä kivoja liikkeitä ja kahviloita, jos kaupat olisivat auki illalla, jos niissä olisi vaaterekkien lomassa nojatuoleja jalkalamppujen katveessa ja viherkasveja ja akvaarioita ja lintuhäkkejä ja lirittäviä suihkulähteitä, jos niissä olisi tunnelmaa, jos liikeiden valaistukseen ja äänimaailmaan olisi perehdytty, jos pukukopit olisivat tilavia, siistejä ja viihtysiä ja niiden loisteputkivalaistuksessa ei näyttäisi niin rumalta, jos käynti olisi enemmän elämys, jos liikkeiden näyteikkunat olisivat kuin teatterin lavastukset ja kaupat itsessään kuin buduaareja, jos niin olisi, valitseisimme rantareitin sijaan näyteikkunareitin, saattaisimme piipahtaa liikkeessä ja ostaa jotain harkitsematonta ja joskus jopa kallista.

Normaali

1918

Eilen illalla lenkkeilin sattumalta Hakaniemessä ja Töölönlahdella. Lenkki kulki Hakaniemenrantaa ohi Työväentalon, missä tasan sata vuotta sitten nostettiin punainen lyhty torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi.

Sata vuotta on lyhyt aika. Kuvittelin mielessäni, miltä ihmisistä silloin tuntui, minkälainen tunnelma oli niillä samoilla rannoilla, joita nyt juoksin. Pelokas ja epävarma, uhmakas ja päättäväinen.

Kaikki meni totaalisesti pieleen. Molemmilla puolilla sorruttiin järjettömäään väkivaltaan, omankädenoikeuteen, teloitettiin ihmisiä ilman oikeutta, moni kuoli nälkään vankileireillä, joiden olosuhteet olivat keskitysleirinomaiset.

Kaikki tämä oli turhaa. Historioitsijat ovat arvelleet, että samaan lopputulokseen olisi päädytty rauhanomaisin keinoin, kun vain olisi ollut malttia. Ei ollut. Kansakunta oli uusi ja vasta järjestäytymässä. Lisäksi kaupungistuminen ja teollistuminen oli edennyt liian nopeasti, olot olivat kurjat ja epätasa-arvo liian suurta. Lisäksi isäntävalta luhistui, siellä tuli vallankumous, oli tehtävä jotakin ja äkkiä, ruvettiin tappelemaan keskenään.

Vieläkin riidellään siitä, minkä niminen sota oli. Oliko vapaussota, sisällissota vai kansalaissota? Eiköhän se ollut niitä kaikkia. Ilmassa oli monenlaista, erilaista ja vielä epäselvääkin agendaa.

Oma mummoni oli vasta kymmenvuotias tuolloin. Mummon perhe oli asunut vuosisadan vaihteessa Amerikassa, missä mummo oli syntynyt. Mummon isä toimi kaivoksella työnjohtajana ja äiti lääkärin sihteerinä. Amerikassa he kävivät tienaamassa rahat ostaakseen tilan kotipitäjästä. Asemansa puolesta mummon perhe ei ollut oikein valkoisia eikä punaisiakaan. He olivat itsellisiä, mutta eivät suurtilallisia.

Mutta ymmärrystä riitti ja avarakatseisuutta. Mummon isä ruokki yöllä saunassa metsäkaartilaisia eli paikkakunnan punaisia, jotka olivat piilossa metsässä. Mummo oli mukana. Joku ruokittavista oli hädissään kysynyt, että ei kai tyttö vain puhu asiasta ulkopuolisille. Isä oli vastannut, että tyttö on niin hiljainen, ei puhu muutenkaan mitään, tuskin siis tästäkään. Hiljainen tyttö mummo olikin, loppuun asti. Ei asiasta puhua pukahtanut. Tädiltäni kuulin tästä.

Tädiltä kuulin myös että suojeluskuntalaiset olivat tulleet haltuunottamaan aseita. Naapurissa oli pieni torppa, siellä monilapsinen perhe. Kuului laukaus, itkua ja parkua.

Sellaista oli arki kevättalvella sata vuotta sitten Suomessa.

Normaali

Anoppiuutisia

Kävin taas anoppia tapaamassa.

Anoppi:   – Oletko jo käynyt äänestämässä?

Minä:  -Olen.

Anoppi: – Ketä äänestit?

Minä: – (sensuroitu, vaalisalaisuus, anoppi ei tunne käsitettä)

Anoppi: – Mitä? Miksi sinä sitä äänestit?

Minä: – Samanlaiset arvot kuin minulla.

Anoppi: – Mutta eihän sillä ole mitään mahdollisuutta päästä presidentiksi.

Minä: – Vaalit eivät ole veikkaus, missä äänestetään voittajaa.

Anoppi oli ihmeissään.

Ilmeestä päätellen hänen mielestään vaaleissa on tarkoitus äänestää voittajaa. Silloin on tavallaan itsekin voittaja, vaalivoittaja. Logiikkansa sekin. Poikkeaa omastani. Kyllä on anoppi tästä puusta kauas pudonnut.

Normaali

Pakkomusiikki

Eräänä aamupäivänä olin keskikaupungilla asioilla ja nälkä yllätti. Päätin mennä kahvilaan aamupalalle. Espan Strindberg on viihtyisä ja mielestäni erityisen mukavasti sisustettu kahvila. Pidän paikoista, jotka on sisustettu monimuotoisesti, on erilaisia pöytä- ja istumapaikkoja. Joskus on kiva istua suoraselkäisesti perinteisellä, kovalla kahvilatuolilla pöydän ääressä, toisinaan pehmeän samettiloossin suojaan on turvallista kätkeytyä. Ja on pöytiintarjoilu. Asioita joita arvostan. Mutta sitten tulee se mutta. Taustamusiikki. Miksi ihmeessä kahvilassa pitää olla taustamusiikki?

Asiasta ei voi edes valittaa. Musiikki kuuluu palvelukonseptiin. Joku on sen valinnut ja suunnitellut. Tarjoiluhenkilökunnalla ei ole valtuuksia tehdä muutoksia asian suhteen. Yleensä kaiutinjärjestelmä on niin kaikenkattava ja hyvin suunniteltu, että on turha yrittää etsiä paikkaa, mihin taustamusiikki ei kuuluisi.

Sama tilanne oli itsenäisyyspäivänä ravintola Salutorgetissa. Olimme siellä kahden ystäväpariskunnan kanssa itsenäisyyspäiväillallisella. Paikka oli täysi. Salutorgetin sali on yhtenäinen ja avara, korkea, entinen pankkisali. Toisin sanoen vaikea tila äänen kannalta muutenkin. Täydessä salissa ihmisten puheesta muodostuu aikamoinen mölyävä äänimatto. Siihen päälle taustamusiikki, mistä ei kuulunut kuin basson jytke.

Kysyimme tarjoilijalta, voisiko asialle tehdä jotakin? Ottaa koko musiikki pois, vaihtaa toisen tyyppiseen, rauhallisempaan musiikkiin tai hiljentää? Tarjoilija valitteli tilannetta, hän ei voi vaihtaa musiikkia, eikä ottaa sitä pois, hän voi yrittää hieman hiljentää sitä. Harmi. Illalliskokemus olisi ollut mielyttävämpi ilman bassoa, ilman musiikkia.

Onneksi monet vaatekaupat ovat jo luopuneet taustamusiikista. Katoan nopeasti kaupasta, jossa soi musiikki. Tosin joskus pienessä kortteli K-kaupassa saattaa soida musiikki, nuoret työntekijät laittavat ämyrit täysille viihtyäkseen paremmin työssä, mutta asiakkaiden viihtyvyyttä se ei lisää. No, maitopurkin saa nopeasti haettua.

Kerran ehdotin kuntosalille, missä aina soi Radio Rock, että voisiko salilla olla vaikka kerran viikossa tiettyyn aikaan jotakin muuta musiikkia, vaikka klassista. Olisi ihan eri fiilis treenata klassisen musiikin tahdissa. Heidän asiakkaansa kuulemma haluavat treenata radio Rockin tahdissa. Vaikka olinhan minäkin heidän asiakkaansa. Nyt käyn kuntosalilla, missä ei ole ollenkaan taustamusiikkia. Sen sijaan on isot ikkunat ja kauniit maisemat. Treeni sujuu ihan huomaamatta, omiin ajatuksiin vaipuneena.

Mitä vanhemmaksi tulen, siten enemmän olen herkistynyt äänille. Ehkä kyse on jonkinlaisesta keskittymisongelmasta. Taustamelu vaikeuttaa keskittymistä, vaikeuttaa ajattelua.

Kaupungilla näkee nykyisin paljon ihmisiä vastamelukuulokkeet tai pienet korvanpit korvissa. Luulen että useassa tapauksessa ihmiset suojaavat tälla tavoin itsensä turhalta melulta ja hälinältä ja musiikilta, mitä eivät halua kuunnella. Kun laittaa omiin korvanappeihin vaikka Yle Puheen hiljalleen puhua pälättämään, ei tarvitse kuunnella kauppojen ja kahviloiden pakkomusiikkia.

Pakkoruotsista en osaa sanoa mitään, mutta pakkomusiikkia vastustan!

Ps. Siellä Salutorgetissa päätin kokeilla osteria. Olen joskus nuorempana maistanut, enkä silloin tykännyt, ajattelin että on aika kokeilla uudelleen. Tilasin ”välipalana” yhden osterin. Ei siitä tullut mitään, en saanut sitä alas suustani. Ei auttanut kun hipsiä alakerran vessaan ja sylkäistä osteri vessanpönttöön. Ei ole mun juttu!

Normaali

Timanttihäät

Loppiaisena oli appivanhempien timanttihääpäivä. Morsian on aika huonossa kunnossa, käytännössä liikuntakyvytön, mutta sulho on vielä varsin vetreä papparainen.

Toki kuusikymmenvuotista yhteistä taivalta täytyy juhlistaa. Anopin terveydentilasta johtuen päätimme, että juhlallisuudet järjestetään meillä. Invataksi toi ja vei päivänsankarit, minä tein ruuat anopin makuun ja hänen ohjeita noudattaen. Hesariin laitettiin onnitteluilmoitus kuvan kera ja Spotifyhin tein oman ”Timanttihäät”-kansion, mihin latasin vuoden 1958 kymmenen soitetuinta kappaletta sekä tietenkin häävalssin Uinuvalla laguunilla Olavi Virran tulkitsemana. Sitä kuunneltiin illan aikana monta kertaa. Olisipa ollut kiva tanssiakin, jos vain olisi morsiamen kunto sallinut. Lahjaksi ostimme unisex-verryttelyasun (tosin anopin piti palauttaa kauppaan, kun ei ollut mieluinen) ja onnittelukortin virkaa hoiti Timantti-arpa, josta morsiuspari voitti kymmenen euroa. Hääkakun (anopin toiveesta Fazerin Kinuskikakku) päälle laitettiin omissa häissämme ollut morsiuspari-kakkukoriste. Kaikille osallistujille – lapset ja lapsenlapset – olimme teettäneet muistoksi kopion kellastuneesta vanhasta valokuvasta, missä appivanhemmat tanssivat häävalssia. Kiva ja harvinainen kuva. Yleensä kaikki vanhat valokuvat ovat poseerauskuvia. Harvemmin näkee kuvia, jotka on otettu kohteen ollessa liikkeessä. Sellaisessa on ihan oma, autenttinen tunnelmansa.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuutena onnistuneet kekkerit, vaikka aamulla pelkäsin pahinta. ”Nimittäin”, sanoi Spede. Mies oli aloittanut oksentamisen aamukuudelta eikä lopettanut koko päivänä. Vuorokausi siinä meni.

Olimme edellisenä iltana käyneet pienellä iltakävelyllä. Kävimme Arkitehtuurimuseossa katsomassa Lappi-aiheista näyttelyä ja paluumatkalla pysähdyimme ravintola Sea Horseen parille lasilliselle juhlistaaksemme omaa 28-vuotistapaamispäiväämme.

Nähtävästi sillä reissulla, todennäköisesti miestenvessasta, koska olimme kaikkialla muualla yhdessä, mies sai jonkun pöpön, jota oksenteli pois seuraavan vuorokauden. Sydän pamppaili miten sattuu ja verenpaineet olivat niin ja näin. Hetken aikaa mietittiin jopa päivystykseen lähtöä. Ja ehkä oltaisiin menty ellei kaikki olisi ollut aivan alkutekijöissään Timanttihäiden suhteen.

Ensimmäiseksi aamulla kauhistuin, kun huomasin että Hesarissa oli sunnuntailiite, vaikka oli lauantai. Oli pyhäpäivä. Miten en ollut tullut sitä ajatelleeksi, vaikka kaiken aikaa oli puhuttu Loppiaisesta? En ollut ostanut mitään ruokatarvikkeita. Olin suunnitellut meneväni heti aamuyhdeksältä ruokaostoksille varmistaakseni että kala on tuoretta ja hyvää.

Hetken aikaa oli paniikki ilmassa. Mies sairaana, appivanhemmat ja vieraat tulossa iltapäivällä, mistä saisin kalan ja muut? Mutta onneksi Hesarissa oli myös Stockan Herkun mainos, kauppa oli sittenkin auki.

Kaikki järjestyi lopulta parhain päin.

Mutta olipa ruljanssi!

Enää en kyllä koskaan jätä ruokatarvikkeiden ostamista samalle päivälle, kun on juhlat. Asioiden aikataulutus ei onnistunut tällä kertaa ihan nappiin.

Normaali

Ensimmäiset monitehot

Nyt on minustakin vihdoin tullut aikuinen: minulla on moniteholasit! Koivuniemen Aikuinen nainen soimaan.

Mutta eipä mennyt ilman kommervenkkejä tämäkään asia. Olin varannut ajan silmälääkärille. Minulle on tehty likinäköleikkaus 90-luvulla ja sen takia optikko ei saa määrätä laseja. Eli joka kerta, kun näkö huononee, on mentävä silmälääkärin vastaanotolle. Tuntuu vähän turhalta vuoden välein käydä silmälääkärillä vain saadakseen uuden lasireseptin, mutta näin on laki.

Siispä lääkäriin. Tosin nyt oli muutakin syystä käydä lääkärissä. Halusin näyttää albiinorotan silmiäni, koska silmäluomia on kutittanut ja silmät ovat olleet oudon lasittuneet ja punaiset pidemmän aikaa.

Ei lääkäri niistä varsinaisesti mitään vikaa löytänyt. Sain reseptin silmätippoja, todennäköisesti silmät reagoivat allergisoitumalla sisäilmaongelmiin.

Sanoin lääkärille, että taidan tarvita monitehot. Joudun nostelemaan silmälaseja vähän väliä, koska en näe nykyisillä laseilla lähelle ollenkaan. Ilman laseja näen kyllä.

Lääkäri oli sitä mieltä, että ei mitään monitehoja vielä, yksitehoilla pärjää kyllä. Monitehot ovat turhan kalliit ja vaikeat käyttää ja jos kerta näen lähelle ilman laseja niin mikäs siinä. Nostele vain laseja eestaas.

Menin sitten uuden yksitehoreseptin kanssa optikolle. Optikko kauhisteli. Ei ihmisen kuulu nostella laseja edestakaisin. ”Ei käsi ole näköelin”, hän sanoi. Se nyt vasta vanhentaakin. ”Oletko nähnyt tuolla muita nostelemassa laseja?”  Optikko arveli, että näön heikentyminen, siis likinäköisyyden lisääntyminen tässä iässä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että silmäni ovat rasittuneet jatkuvasta tuloksettomasta zoomaamisesta. Hän suositteli minulle monitehoja. Minä olin niin kiitollinen! Olin jo vuoden kärsinyt edellisten lasien kanssa tästä ongelmasta. En uskonut, että uudet vahvemmat yksitehot olisivat parantaneet tilannetta, päin vastoin.

Kiitos ja kunnia asiantuntevalle optikolle. Hän osasi hommansa. Sen sijaan ihmettelen silmälääkärin motiiveja määrätä minulle yksitehot. Miksi hän olisi halunnut minulle huonot ja sopimattomat lasit, joiden kanssa elämä olisi hankalaa?

Silti, todennäköisesti taas vuoden päästä, minun pitää mennä takaisin sinne epäpätevälle silmälääkärille saamaan silmälasiresepti, joka on käyttökelvoton ja maksaa siitä lystistä 120€  voidakseni sen jälkeen mennä optikolle hakemaan lasit, joilla näen. Älytöntä.

Mutta onpa ihanaa, kun voi yhtäaikaa katsoa televisiota ja tehdä sudukoja tai virkata. Ennen se ei ollut mahdollista. Ei voinut nähdä yhtä aikaa kauas ja lähelle. Piti valita, kumpi. Molempi parempi.

 

Normaali

Miehet ne vain komistuvat

Katselin illallispöydässä pöytäseuruettamme. Plus , miinus kuusikymppisiä miehiä vaimoineen. Kaikilla pitkät parisuhteet, jo nuoruuden päivinä alkaneet. Kylläpä miehet olivat komeita! Ikääntyminen oli tehnyt heille pelkästään hyvää. Olkoon kalju tai harmaantunut, hienosti sopi frisyyri! Kropat olivat kiinteytyneet, eivätkä juonteet haitanneet.

Ajattelin että on se harmillista, kun ikääntyminen vain lisää miehen karismaa. Valitettavasti näin ei yleensä ole meillä naisilla. Tietenkin poikkeuksia on. Esimerkiksi Eeva Litmanen, Lenita Airisto, Seela Sella, Ritva Oksanen tai Merete Mazzarella ovat esimerkkejä suomalaisista naisista, jotka ovat ikääntyneet kauniisti ja ovat jopa paremman näköisiä nyt kuin nuorempana.

Hetken surkuttelin sitä, että kukkeimmat päivät ovat itsellänikin takana, kunnes omena tipahti päähän ja tajusin: Tämähän on meidän eduksemme! Miehet ovat saaneet nauttia meidän kauneudestamme silloin kun olimme nuoria. Nyt on meidän vuoro! Nyt me naiset saamme nauttia komeista miehistämme. Tämähän on varsin reilua. Elämä tasaa tilit.

Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mikä edellä mainittujen naisten kauneuden salaisuus on? Hyvät geenit? Kirurgin veitsi? Elämäntapa? Joku ihmeaine? Kaiken varalta voisi ottaa käyttöön.

 

Normaali