Älä pelkää surua

Vielä palaan edelliseen postaukseen Lähimmäisen päivä -dilemmaan. Tai oikeastaan asian pihvi on surun kohtaaminen. Aikuisille surun kuten aviopuolison kuoleman, tai vihan kuten ero, kokemus on rankka. Koska se on rankka, sitä ei osaa tai jaksa käsitellä, helpointa on sanoa: ei vietetä isänpäivää, unohdetaan.

Kokemuksesta tiedän että suru on helpompi taakka, kun sen ottaa vastaan, ei kiellä sitä.  Sano surulle, anna tulla, minä en pelkää. Uskoisin että sama pätee vihaan. Asiantilan tunnustaminen ja kohtaaminen on helpotus, tie ulos surusta/vihasta.

Jos emme opeta lapsillemme surun/vihan kohtaamista, jos haluamme nämä negatiiviset tunteet lakaista maton alle, emme ajattele lapsen parasta.

Parasta lapselle voisi olla Isänpäivänä poissaolevan isän muisteleminen, valokuvien katseleminen, isästä kertominen. Kortin voi viedä postilaatikkoon, niin kuin joulupukille viedään kirje, se perille löytää. Tai jos isä on hautausmaalla, kortin voi viedä sinne ja sytyttää kynttilän.

Surutyö on tärkeää. Turvallinen aikuinen, joka ei pelkää surua, on turva. Suru on tärkeä, arvokas tunne. Surun face-to-face kohdannut on vahvempi kuin ennen.

Älä pelkää surua, mene sitä kohti, se on tie ulos. Aikuisena sinä näytät tien, näin selvitään surusta. Kaikesta voi selvitä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s