Ihminen on maatuskanukke

Olen pohtinut viime aikoina minuutta. Olemmeko me niin kuin puu, johon kasvaa vuosirenkaita? Olemmeko maatuskanukkeja, joihin tulee joka vuosi uusi kerros? Siellä syvällä sisällä on se alkuperäinen minä, puhdas minuus. Ilman elämän kasvattamia vinoutumakerroksia. Tekisi mieli kaivaa esiin se alkuperäinen minä, mutta miten?

Entä jos nyt tutustuisi omaan itseensä kaksikymmenvuotiaana. Tykkäsinkö siitä ihmisestä? Voisiko kaksikymppisestä minästä tulla ystäväni? Epäilen. En tykkäisi siitä tyypistä. Jotenkin kokematon ja kuitenkin itsevarma, naiivi. Tykkäisinkö kolmekymppisestä minästä? No, en todellakaan. Silloin oli kyllä itsetunto tapissaan, mutta en minä siitä tyypistä tykkäisi. Itsekeskeinen tyyppi. Kelpaisiko sitten joku aikaisempi minä? Vaikka viisitoistavuotias? Ei, ei sekään tunnu hyvältä. Ihan jonne, epävarma, kokematon ja vielä naiivimpi kuin se kaksikymppinen. Semmoinen viisivuotias minä kyllä kelpaisi. Se oli reipas ja kiva tyttö. Ja en ollut hullumpi nelikymppisenäkään. Se ehkä kelpaisi minulle myös.

Tuntuu vähän hölmöltä, että en siis oikeastaan tykkää eri ikäisistä versioista itsestäni, jos asiaa tarkastelee tällä maatuska-/vuosirengasmetodilla. Pitänee varata aika psykoterapiaan. Löysinkin sopivan terapeutin Yle Areenasta Sari Valton ohjelmasta Mitä on minuus? Siinä haastateltavana on psykoterapeutti Katriina Järvinen, joka on kirjoittanut kirjan Saanko esitellä monenlaiset minämme. En ole vielä lukenut, mutta meinaan. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ideana on, että elämän varrella meille kasvaa erilaisia, ristiriitaisia ja päällekkäisiä minuuksia, jotka vuorotellen ottavat meistä vallan. Näin Katriina kertoo Et-lehden haastattelussa:

Katriina on opetellut tunnistamaan myös omia minuuksiaan. On häpeäminä, huonoitsetuntoinen minä, hullunrohkea minä ja buddhalainen minä.

– Joskus yksi niistä ottaa vallan. Mutta se ei ole identiteettini vaan vain yksi minuuksista, Järvinen muistuttaa.

Järvisen mukaan olisi hyvä oppia tunnistamaan omat minuudet. Mikä minuuksista on vallalla milloinkin? Esimerkiksi tärkeitä päätöksiä tehtäessä nämä kaikki minuudet huutavat omaa totuuttaan, ketä kuuntelet, kuka saa päätöksen tehdä?

Voisin sanoa että minulla on myös tuo Katriinan häpeäminä, mutta ehkä omani on enemmän alamaisminä. Se on sellainen suorittajaraatajaurakkahullu, oikea raatajarahvas, joka kaataa vesakot ja tyhjentää tukkeutuneet vessanpöntöt ja vaikka naapurin suolet jos tarvitaan, kaivaa kuopat, on kynnysmattona, kyllä minä voin ei se mitään.  Hullunrohkea minä on ihana! Peloton, kekseliäs ja innostunut. Hullunrohkea nostaa aidan rimaa ja törmaa sen ali ketterästi ja metelillä, selkä suorana ja pää pystyssä. Sitten on hengellinen minä, se on hautausmailla viihtyvä, hiljaisuutta rakastava, kukkatippoja tiputteleva, mystisyyteen vetoa tunteva, kynttilöitä sytyttelevä, harrasta harrastava minä. Partyminä rakastaa glitteriä, kiiltoa ja kimalletta, samppanjaa ja bossanovaa. Niin ja on minussa erakkominäkin. Erakkominä ei pidä kenestäkään, eikä mistään paitsi hiljaisuudesta ja luonnosta.

Tiedä häntä, kuinka monta minää, maatuskanuken kerrosta itsestäni löytäisin, jos kaivamista jatkaisin. Oliko nämä kaikki puolet minussa jo silloin maatuskan nuken pienimmässä vaiheessa, alkuminässä? Vai ovatko ne kehittyneet minulle vuosien saatossa. Ehkä Katriina osaisi vastata.

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s