Koulukiusaajat esiin

Vaikuttaa siltä, että Suomen kouluissa ei saada koulukiusaamista kuriin. Asia vaatisi oman #metoo -kampanjan, missä koulukiusaajien nimet paljastettaisiin. Jospa julkinen häpeä saisi ilmiön loppumaan.

Tekisi mieli aloittaa.

Sanoa että se-ja-se kiusaa –   kiusasi tänäänkin 29.11.2017 – siellä-ja-siellä koulussa, siinä-ja-siinä luokassa.

Jos et lopeta, ja jos koulu ei saa tätä loppumaan, julkaisen nimesi, aloitan #bulledtoo kampanjan ja teen sinusta rikosilmoituksen poliisille.

Myös lasten tulee noudattaa lakeja. Toisia ei saa kiusata.

 

Normaali

Hyvä pössis, paitsi politiikassa

Jotenkin on sellainen tuntuma, että yhteiskunnassa on tällä hetkellä hyvä pössis. Yhdysvaltojen entinen Suomen suurlähettiläs ostaa varikon, ja tekee siitä paikan start-up yrityksille ja kaupunkilaisille. Turisteja virtaa Suomeen huonosta säästä ja pimeydestä huolimatta. Heille rakennetaan luxusmajoitusta, lasikattoisia igluja, missä voi katsella tähtitaivasta ja revontulia. Talous on nousussa. Uusia yrityksiä syntyy ja vanhat kasvaa.

Ainoa osa-alue, mihin hyvä pössis ei ole levinnyt on politiikka. Tai siltä ainakin kansalaisesta tuntuu. Loputon sote. Omien etujen ajamista. Kukaan ei ajattele koko kansakunnan etua, meitä kaikkia. Jokainen vetää köyttä omaa napaa kohti. Toisten mollaamista, tahallista väärinymmärtämistä, tahallista loukkaamista ja loukkaantumista.

Olisi hienoa, jos politiikan tavoitteena olisi kansalaisten onnellisuus ja hyvinvointi. Eikö sen pitäisi olla? Jos kaikkia päätöksiä alettaisiin miettiä siltä pohjalta, että lisääkö vai vähentääkö päätös ihmisten onnellisuutta.

Kuulin jostakin että Nokian Renkailla kokeiltiin lama-aikana kuuden tunnin työpäivää. Kaikki pitivät siitä, sekä työntekijät että työnantaja. Tuotanto kasvoi, koska töitä tehtiin kahdessa kuuden tunnin työvuorossa entisen yhden kahdeksantunnin sijaan. Uskoisi että kuuden tunnin työpäivän jälkeen olisi vielä aikaa ja voimia laadukkaaseen vapaa-aikaan : ystävyyssuhteiden vaalimiseen, perheelle, puolisolle, lapsille, omille vanhemmille. Kansakunnan kokonaisonnellisuus lisääntyisi.

Poliitikot eivät ajattele niin, sen sijaan kikyiltiin lisää työaikaa.

Ainoa valonpilkku politiikassa on Seppo Kääriäinen. Mies joka nukkuu samassa huoneessa, missä on syntynyt. Lapsuudenkodissaan syvällä Savon sydämessä. Sympaattinen mies. Lähettelee aamuin illoin twiittejä, missä ei ole mitään pahaa kenestäkään eikä mistään. Kääriäisestä oli kiva juttu viikonlopun hesarissa. Olisipa kiva jos Suomella olisi sellainen presidentti, joka lähettäisi kivoja, positiivisia, sympaattisia, kannustavia, tsemppaavia twiittejä kansalaisille aamuin illoin. Anti-Trump.

Seppo Kääriäinen presidentiksi! Positiivista pössistä politiikkaan!

Älkää poliitikot – pliis – dropatko meidän hyvää tunnelmaa.

 

Normaali

Mielenkiintoinen päivä töissä

Aamun lehti kertoi heikentyneistä Pisa-tuloksista ja eritoten poikien ja tyttöjen tasoerosta, joka on suurempi kuin missään muualla. Pisa-tuloksista puhui myös professori Liisa Keltikangas-Järvinen Mannerheimin Lastensuojeluliiton tilaisuudessa eilen. Satuin olemaan tilaisuudessa työvuorossa.

Professori oli huolissaan suomalaisesta koulusta. Monessa mielessä ollaan menossa väärään suuntaan. Koulu keskittyy oppilaiden viihtyvyyteen oppimisen kustannuksella. Opettaja on couchi, ilmiöoppimisen kanssaihmettelijä, jolta on viety viisaan, tietävän ja osaavan opettajan auktoriteetti.

Tutkimusten mukaan persoonallisuuspiirteet nostavat ja laskevat arvosanoja. Iloisen, positiivisen ja ulospäinsuuntautuvan oppilaan arvosanat ovat 1-2 numeroa korkeammat. Ujon ja vetäytyvän numero laskee, vaikka persoonallisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä oppimisen kannalta.

Professorin kertoman mukaan suomalainen peruskoulu rakentui ajatukselle, että ihan jokaisella Suomessa asuvalla lapsella on kotitaustasta riippumatta samat edellytykset koulussa. Ei ole enää. Koska koulussa ei opita, opettaminen siirtyy kotiin. Vanhemmat tekevät lasten kanssa läksyjä jopa kaksi, kolme tuntia iltaisin. Kaikissa kodeissa tähän ei ole kiinnostusta tai resursseja, niinpä oppilaat erityvät jo varhain kotitaustan perusteella. Peruskoulun ajatus romuttuu. Syrjäytyminen alkaa varhain.

Omat kokemukset vastaavat professorin kertomaa. Olen itse käynyt koulun peruskoulun huippuvuosina 70-80 -luvuilla, ja oma lapsi aloitti koulun 2010. Olin aika ymmälläni siitä, miten paljon koti joutui osallistumaan koulunkäyntiin. Tuntui kuin olisimme joutuneet käymään ala-asteen uudelleen koko perhe. Retkiä ja tempauksia, teemoja, vaihtelua oli ohjelmassa yllin kyllin, ettei vain olisi tylsää. Tuntui että se, miksi koulussa ollaan, oli unohtunut. Ala-asteelle meno on jännää ja muuttaa lapsen elämän totaalisesti. Siinä on kylliksi uutta ja ihmeellistä. Ainakin kolme ensimmäistä vuotta pitäisi keskittyä koulunkäyntiin, perusasioihin, oppimiseen. Varsinaiset koulupäivät ovat alussa lyhyitä, se neljä, viisi, kuusi tuntia pitäisi keskittyä siihen että asiat opitaan. Että ihan jokainen oppii.

Iltaisin teimme läksyjä monta tuntia. Kun reaaliaineet tulivat, teimme selkokielisiä referaatteja kirjoista, koska kerronta niissä oli niin sirpaleista, eikä olleellista tietoa ollut helppo löytää. Tuntui että kirjat oli tehty viihtymistä, ei oppimista ajatellen. Ala-asteen kirjat pitäisi olla sellaisia, että oleellinen on sanottu selkeästi. Vähitellen lapsi oppii löytämään luetusta tärkeät, mutta se taito ei ole vielä neljäsluokkalaisella.

Professori kertoi äidistä, joka oli kertonut lehden mielipidekirjoituksessa huolensa ujon ja aran poikansa pärjäämisestä nykykoulussa. Viranomaiset olivat vastanneet kirjoitukseen kehoittamalla olemaan yhteydessä koulupsykologiin. Eli koulu ei ole ujoja ja arkoja varten. He ovat vääränlaisia nykykouluun.

Voi kunpa asioista päättävät kuuntelisivat tätä viisasta professoria, ennen kuin on liian myöhäistä!

Mielenkiintoinen työpäivä sai huipennuksensa, kun siirryin työpäivän päätteeksi kirkkosalin puolelle. Siellä oli musiikkivideon kuvaukset. Eräs suomalainen huippubändi oli kuvaamassa ja äänittämässä uusinta biisiään, joka julkaistaan 1.12. Olisi tehnyt mieli pyytää kimppaselfie, mutta en kehdannut ja olin pitkän työpäivän (alkoi aamukahdeksalta ja nyt oli kello jo kymmenen illalla, tosin siinä välissä oli kyllä parin tunnin tauko) jälkeen sen verran reissussa rähjäääntyneen näköinen, että olisin ollut kuvassa ruma. En siis pyytänyt.

Mutta olipa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä päivä!

Normaali

Terveisiä lasihimmelikurssilta!

Taas tuli yksi harrastus lisää lopetettujen/kesken jääneiden harrastusten pitkään ketjuun. Olin puoli päivää lasihimmelikurssilla. Lounastauolla en enää kestänyt ajatusta, että väkertäminen jatkuisi vielä seuraavat neljä tuntia. Lähdin pois.

Harmitti kun meillä ei ollut himmeliohjetta kirjallisena. Ohjeita piti kuunnella vetäjän kertomana. Minusta olisi ollut helpompi ja kivempi seurata kirjallisia ohjeita. Homma eteni hituraisesti minun makuuni ja puokkoilevasti.

Mutta nyt tiedän, miten himmeli tehdään. Meinaan tehdä sen omaan, ripeään tahtiin kotona iltapuhteena. Ja vieläpä mieleisen mallisen.

Mutta ei se noin niin kuin tekemisenä ollut ihan meikäläisen hommaa. Liian näpertelyä. Olen suurempien linjojen ihminen. Ehkä pitäisi olla paksummat ja pidemmät putket minun himmeliin. Jos vaikka vessapaperirullasta. Tai mehupilleistä?

Nyt istun autossa palloiluhallin parkkipaikalla. Poikakin kokeilee uutta harrastusta; koripalloa. Löytyi sentään Helsingistä yksi koripalloryhmä, missä pelaaminen perustuu harrastustoimintaan eikä tavoitteelliseen kilpaurheiluun. Saatoin pojan paikalle, mutta en kestänyt olla palloiluhallissa kolmea minuuttia pidempään. Hirveä meteli. Kolme kenttää vierekkäin, jokaisessa äänekäs peli käynnissä, katsomossa mölyä, ja käytävä tupaten täynnä odottavia vanhempia. Välittömästi puhkesi aistiyliherkkyys ja pakenin autoon kylmään ja pimeään.

Saa nähdä, onko poika tullut harrastusasioissa äitiinsä, kaikki harrastukset jää kesken, vai isäänsä, joka on harrastanut vain ja ainoastaan jalkapalloa, yhtäjaksoisesti 51 vuotta?

Samalla tuli mieleen, että minähän ilmoitauduin kevääksi Takaisin satulaan -kurssille, joka on tarkoitettu entisille heppahulluille. Onneksi kurssi oli täynnä ja olen jonossa. Kannattaa varmasti perua se hetimmiten. On nimittäin kallis kurssi, sen kesken jääminen harmittaisi taloudellisesti. 10 euron lasihimmelikurssi ei niinkään.

Normaali

Aikuinen vai lapsi

Ystäväni tuntee hyvin viimeisimmät terveystrendit. Olen vuosien varrella saanut häneltä paljon hyviä vinkkejä. Viime viikolla tuli kriisi. Olimme jutelleet muutamaan otteeseen puhelimessa samasta aiheesta. Ystäväni oli esitelmöinyt probiooteista. En tainnut oikein lämmetä, koska lopulta ystävä tokaisi turhautuneena ”mä kuulen sun äänestä, että sulla ei ole aikomustakaan hankkia niitä!”

Oikeassa oli, ei olekaan. Vastasin yhtä turhautuneena:  ”Joka kerta (liioittelua) kun me jutellaan, on joku uusi juttu, mitä pitäisi kokeilla. Mulla on peltiboxi täynnä syömättömiä ravintolisiä. Syön ne ensin.”

Oikeasti kysymys ei tainnut olla probiooteista vaan asetelmasta, missä ystäväni oli neuvova/käskevä aikuinen, minä lapsi, jonka rooli on joko totella tai kiukutella. Miksi?  Miksi minä yleensä, tai ehkä jopa aina, olen lapsi? Johtuuko se siitä että olen  lapsuusperheen kuopus, onko siksi lapsirooli luonteva? Vai onko kyse itsetunnosta, miellyttämisen halusta, mistä? Onko ihminen perusasetukseltaan jompi kumpi ja jos kohtaa vastakohdan, ottaa luontevasti oman roolinsa? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Mutta sen tiedän että tilanne raukeaa vain jos ei suostu omaan rooliinsa, lapsi lopettaa tottelemisen/kiukuttelemisen ja aikuinen komentelun ja besserwisseröinnin. Se on tietenkin vaikeaa, silloin pitää opetella pois totutusta käyttäytymismallista, jonka juuret taitavat olla varsin syvällä selkärangassa.

Ystävälle tiedoksi: olen jo googlannut probiooteista. Silti: ensin syön peltiboxin tyhjäksi.

 

Normaali

Älä pelkää surua

Vielä palaan edelliseen postaukseen Lähimmäisen päivä -dilemmaan. Tai oikeastaan asian pihvi on surun kohtaaminen. Aikuisille surun kuten aviopuolison kuoleman, tai vihan kuten ero, kokemus on rankka. Koska se on rankka, sitä ei osaa tai jaksa käsitellä, helpointa on sanoa: ei vietetä isänpäivää, unohdetaan.

Kokemuksesta tiedän että suru on helpompi taakka, kun sen ottaa vastaan, ei kiellä sitä.  Sano surulle, anna tulla, minä en pelkää. Uskoisin että sama pätee vihaan. Asiantilan tunnustaminen ja kohtaaminen on helpotus, tie ulos surusta/vihasta.

Jos emme opeta lapsillemme surun/vihan kohtaamista, jos haluamme nämä negatiiviset tunteet lakaista maton alle, emme ajattele lapsen parasta.

Parasta lapselle voisi olla Isänpäivänä poissaolevan isän muisteleminen, valokuvien katseleminen, isästä kertominen. Kortin voi viedä postilaatikkoon, niin kuin joulupukille viedään kirje, se perille löytää. Tai jos isä on hautausmaalla, kortin voi viedä sinne ja sytyttää kynttilän.

Surutyö on tärkeää. Turvallinen aikuinen, joka ei pelkää surua, on turva. Suru on tärkeä, arvokas tunne. Surun face-to-face kohdannut on vahvempi kuin ennen.

Älä pelkää surua, mene sitä kohti, se on tie ulos. Aikuisena sinä näytät tien, näin selvitään surusta. Kaikesta voi selvitä.

Normaali

Hyvää lähimmäisen päivää!

Päiväkodeissa pohditaan, tohditaanko viettää isänpäivää. Katselin netistä videoklippiä, jossa haastateltiin päiväkotilapsia kyseisestä aiheesta. Asia ei tuntunut heitä stressaavan. Yksi sanoi että hänellä on kyllä isä, mutta he eivät vietä isänpäivää. Toimittaja kysyi syytä. Lapsi vastasi että eivät he muista viettää sitä. Toiselta lapselta toimittaja kysyi, tietäänkö tämä, mikä lähimmäinen on. Poika vastasi, että ei ole katsonut ikkunasta.

Amerikkalaiset lähettävät toisille joulukorttien asemasta Season Greeting -kortteja, vuodenaikatervehdyksiä, kun eivät halua loukata toisiaan joululla. Eihän aina voi olla varma, mikä vastaanottajan vakaumus on. Suurimpia juhlia siellä on ei-uskonnolliset, kaupalliset juhlapäivät: Halloween, Valentines Day, Thanksgiving ja Black Friday. Samaan suuntaan ollaan menossa täälläkin.

Siinä vaiheessa, kun aamuvirkku ei kehtaa enää toivottaa toisille hyvää huomenta, kun ei tiedä, jos se vaikka loukkaa aamuäreää, ja tyytyy sanomaan vuorokaudenaikatervehdyksen, siinä kohtaa minulla menee herne nenään.

Normaali