Lukijamatkalla

Tänä vuonna olen tehnyt asioita ensi kertaa, kuten pelannut bingoa, pubivisaillut, neulonut hartiahuivia, käynyt kotikonsertissa ja täyttänyt sudokua. Näistä esimerkeistä voi jotakin päätellä – lähinnä iästä ja mielenterveydestä. Eli olen siirtymässä +50 ryhmään ja mielenterveys on hyvä, vanheneminen ei harmita.

Tänään listaan tuli uusi kokemus: lukijamatka. Vieläpä Eeva-lehden lukijamatka.

Olen ennenkin hehkuttanut kotimaanmatkailun ja lähimatkailun puolesta. Tänään sille tuli taas katetta. Olin Itä-Uudenmaan kartanokierroksella Eeva-lehden lukijamatkalla.  Kohteet olivat huolella valittuja, huikeita paikkoja, paikalla ei ollut muita turisteja, vain me. Omistajat esittelivät kartanot itse.

Ensimmäisessä paikassa tapasimme huumorintajuisen, tyylikkään ja samaan aikaan rennon kreivin, joka kertoi kotikartanonsa historiasta ja nykyisyydestä. Esittelyn jälkeen nautimme hirvipasteijat ja kahvit, pöytiin tarjoiltuina sekä tutustuimme kartanon puodin ja pubin tarjontaan.

Seuraava paikka oli Loviisassa Riitta Nelimarkan taidekartano. Nelimarkalla on hyvin persoonallinen, tunnistettava tyyli ja hän tekee teoksensa käsittääkseni ns. punch needle mekanismilla. Hommasin kesällä sellaisen pienen punch needle -vekottimen, kuvittelin tekeväni ihmeitä, mutta sain aikaiseksi pelkkää tuhoa ja epätoivoa, joten arvostan ihmistä, joka sen taidon taitaa. Ja se on vasta tekniikkaa.

Hypistelin moneen otteeseen Nelimarkan reliefiteoksia kartanon taidepuodissa, sellainen sopisi meidän sohvalle. Ei tarvitse taiteen olla seinällä. Taide voi olla myös sohvalla.

Viimeisin kohde vei sydämeni. Ulkoisesti pienempi ja vaatimattomampi kuin edelliset. Tie loppuu, keskellä ei mitään, vierellä ikiaikainen tammi. Yritin sitä halata, vain vain kolmasosan syliini sain.

Sisällä talossa minusta tuntui siltä kuin olisi kävellyt keskellä Sköna Hem’iä tai Marie Claire’iä. Värit, materiaalit, kaikki harmoniassa. Nautin yksityiskohdista: kirjoituspöydällä ikivanhat, kellastuneet, vesileimatut kirjeet; luonnonkukka-asetelmat, joissa kukat saavat roikkua rennosti; ruokasalissa pelkkä kynttilävalaistus, valkeat simpukankuoret vadilla makuuhuoneen sivupöydällä; leveät  lattialankut, jollakin mystisellä aineella petsatut, jotka tekevät niistä pehmeät ja ihanat ja kauniit.

Pienimmätkin yksityiskohdat olivat mietitty, kaikki tehty hyvällä maulla, vanhaa arvostaen ja kunnioittaen. Olen sitä mieltä, että vanha tammi ja talo ovat valinneet ottajansa. Kaikista ei siihen olisi.

Olen kerran aiemmin kohdannut saman. Kymmenen vuotta sitten kuollut ystäväni Z teki saman heidän kesäasunnolleen ja kaupunkikodilleen.

Ihan niin kuin on absoluuttinen sävelkorva, on myös absoluuttinen kauneussilmä. Se on jotakin ihan muuta kuin maalaamista kaiken valkoisella.

Edesmenneellä Z:lla oli absoluuttinen kauneussilmä, ja se sama ominaisuus on tämän päiväisellä kartanonrouvalla. Muistan, kun kerran sanoin Z:lle, joka oli hyvin menestynyt omassa ammatissaan, kannattaisiko hänen harkita sisustamista ammatikseen. Z vastasi, että ei se kiinnosta, liian helppoa. Silloin tajusin, että ihminen ei välttämättä ymmärrä lahjakkuuttaan. Se on vaikeaa muille, jopa mahdotonta, mutta lahjakkaalle helppoa. Hän ei osaa arvostaa ainutlaatuista taitoaan.

Terveisiä Z:lle sinne jonnekin! Tämänpäiväinen taisi olla hänen syntymäpäivälahjansa minulle. Kiitos. Kiitos siitä absoluuttisesta kauneudesta. Oli inspiroivaa!

Nyt kun omasta 50-v juhlavuodesta on jäljellä kolme kuukautta, täytynee miettiä, mitä uusia kokemuksia olisi vielä? Suosittelen muillekin merkkipäiviään viettäville samaa: kokeile rohkeasti, myös niitä asioita, joita olet aiemmin pitänyt vanhojen hommina. Saatat yllättyä.

 

 

Normaali

Seen that, been there

Televisiossa pyörii Twin Peaks, Gladiaattorit ja Napakymppi, radiossa soi Whamin Careless Whisper, Alphavillen Big in Japan ja Sandran Maria Magdalena.

Olenko vahingossa joutunut aikakoneeseen?

Puuttuu vain tötterötukkainen Fonzy ja Onnen Päivät, Dallasin ilkimys Jr ja juoppo Sue Ellen, idealistinen Pieni talo preerialla perhe ja pörrötukkaisen Bogart Companyn Princess.

Ehkä joku tekee Fame -elokuvasta nykyversion,

En tiedä, kuka näitä kaipaa. Varmasti monikin, koska näitä näytetään ja soitetaan. Itseäni häiritsee.

En kaipaa 80- ja 90-lukujen juttuja, en edes omasta peilistä.

Normaali

Luonnon ystävä

Saavuin mökille, edellisestä käynnistä on puolitoista kuukautta. Rucola on kasvanut isoksi puskaksi; salvia, jota säästelin kesällä, kun lehdet eivät meinanneet millään riittää, on nyt kasvanut isoksi puskaksi. Jopa kukka-asetelma rehottaa kukoistavampana kuin koskaan.

Masentavaa. Ikään kuin luonto haluaisi kertoa minulle, että on parempi kun et ole täällä.  Luonto voi paremmin, kun et ole ja häärää, jätät rauhaan.

Tuntuu kuin ystävä olisi pettänyt ja jättänyt.

Tai ehkä ystävä yrittää kertoa, että häntä ei voi määrätä. Hän kasvaa, kun on kasvaakseen. Kuolee, jos on kuollakseen. Ei se minusta riipu, olenko vai enkö, ihan sama.

Erikoinen ystävä tuo luonto.

Sitä ei voi miellyttää.

 

 

 

Normaali

Luomuelämä

Ihmetyttää ihmisolennon into elää mahdollisimman vanhaksi. Miten se Eino Leino sen niin hienosti sanoikaan: ”vuodet ne käy yhä vaikeammiks’ ja haaveet ne käy yhä haikeammiks”. 

Lääketieteen kehityksen ansioista meidät voidaan herättää henkiin ja koota palasista kokoon. Se, minkälaista elämä sen jälkeen on, on toissijaista. Arvostamme elämää niin paljon, että elämän laadulla ei ole väliä.

Jonkun verran tuli aikoinaan oleskeltua pikkukaupungin terveyskeskuksen pitkäaikaisvuodeosastolla, seuraten sen asukkaiden elämää, ja täytyy sanoa, että tuskaisin, pahinkaan päiväsi nyt, ei ole sitä, mitä se voi olla. Ja nyt en moiti hoitoa, se oli hyvää ja ammattimaista.

Keskustelu eutanasiasta on mielestäni tekopyhää. Jos me olemme valmiita pitkittämään ihmisen elämän lankaa ja olemme sitä mieltä että se on oikeutettua, miten elämän langan lyhentäminen voisi olla väärin? Sehän on vain sama asia toisin päin. Joka tapauksessa puutumme ”luonnon lakiin”.

Kannatan eutanasiaa, mutta kannatan ennen kaikkea luomuelämää, sitä että on valmis kuolemaan, kun sen aika on. Olen jopa harkinnut että otan rintakehääni tatuoinnin DNR (Do Not Resuscitate – Ei saa elvyttää). Bileistä on osattava lähteä ajoissa, kaikki tietävät, että jos jää notkumaan liian pitkään, ei malta lähteä,  hauska muuttuu hölmöksi, kiva pahaksi. Sama pätee elämään. Ei se pitkitettynä toimi.

Jos kuolema pelottaa, kannattaa ajatella aikaa ennen omaa syntymää. Oliko se pelottavaa, kun et vielä ollut olemassa? Tuskin. Siihen samaan olemattomuuteen on hyvä palata.

Ja ennen sitä, elää täysillä.

 

Normaali

Keski-ikäisten kertauskurssit

Nyt olisi sellainen elämysinnovaatio kun keski-ikäisten kertauskurssit. Melkein kaiken voisi kerrata. Alkaa unohtua: kielioppi, ruotsin epäsäännölliset verbit, matematiikasta puhumattakaan!  Mikä ihmeen kuutiodesi! En ole ikinä kuullutkaan! Onneksi oma lapsi on yläasteella. Siinä sivussa tulee asiat tutuksi itsellekin uudestaan.

Erityisesti tykkään historiasta. Nuorena kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita on vaikea hahmottaa, mutta tällä perspektiivillä historian käsittää paljon paremmin. Näkee kokonaisuudet, tapahtumat eivät ole irrationaalisia ihmiskunnan oikkuja. Voi yrittää ymmärtää, miksi kävi niin kuin kävi. Sellaisen yleisen päätelmän voi historiaa lukeneena ainakin tehdä, että  jos joillakin alkaa mennä liian huonosti ja toisilla taas liian hyvin, siitä ei hyvää seuraa. Tulee sota tai vallankumous tai muu hirveä verilöyly ja sitten on pakka ihan sekaisin ja kaaos, giljotiinit ja kaltereiden ovet kolahtelevat ja päitä tippuu.

Rippikoulukin olisi mielenkiintoista kerrata. Tietenkin päivitettynä keski-ikäiselle sopivaan muotoon. Tarkoitan että ei mitään kerrossänkyjä ja superlon-patjoja homeisessa leorikeskuksessa. Ripari järjestettäisiin jossakin tasokkaassa erämaahotellissa. Jokainen saisi nukkua omassa huonessaan. Ei sitä tässä iässä vieraiden pieruja viitsi haistella eikä kuorsausta kuunnella. Omat on erikseen.

Iltaisin istuttaisiin leirinuotiolla, laulettaisiin kitaran säestyksellä nuotiolauluja. Päivisin pohdittaisiin kristinuskon perusteita ja myös muiden uskontojen perusprinsiipit olisi hyvä kerrata.

Autokoulustakin voisi olla kertauskurssi. Monilla on saattanut jäädä ajot vähiin, olisi hyvä palautella mieliin liikennemerkkejä. Ja opetella renkaan vaihto.

Eikä olisi pahitteeksi yhteiskuntaopin kertauskurssi. Asiat on pikkasen muuttuneet sitten viime kerran, läänit hävinneet. Ensiapukurssin kertaus olisi ihan ensiarvoisen tärkeää.

Käsityötunnitkin olisi paikallaan. Sukan osan kutoa ja siihen saan kantapäänkin aikaiseksi, mutta ompelukoneeseen ei välttämättä lanka pujottaudu oikein. Puhumattakaan että osaisi kaavoista jotakin ommella.

Ylipäätään taitaisi olla joju emäntäkoulu ihan paikallaan käydä tässä vaiheessa. Esimerkiksi siivousvälineet ovat kehittyneet ihan huikeasti viime vuosina. Varmaan luuttuaisin kontallani lattioita ellei suntiokoulutukseen olisi sisältynyt lyhyt siivoustekniikoiden opetusjakso ja siellä tuli tutuksi uudenlaiset mopit. Marssin oitis siivoustarvikekauppaan ja ostin kotiin ammatilaisvempaimet. Niillä sujuu siivous.

Siis opistot, uusi kurssikokonaisuus: keski-ikäiksen kertauskurssit.

Normaali

Kaasujalka

Posti toi jälleen kirjeen poliisilta. Rikesakko. Ajoin 47 km/h, rajoitus oli 40. Tallennan verkkopankkiin maksun saajan Oikeusrekisterikeskus, ihan siltä varalta, että tämä ei jää tähän.

Tämä on nyt toinen ylinopeussakko neljän kuukauden sisällä. Lisäksi olen saanut yhden varoituksen. Eli nyt jos tulee kolmas, lähtee kortti taas hyllylle.

Hoopointa koko hommassa on se, että saan sakot yleensä samasta paikasta. Joko Kustavintien toiseksi viimeisestä peltipoliisista tai Olympiaterminaalin luota Helsingistä. Nyt oli pakettiauto parkissa tien vieressä ja näin kun siellä välähti valo. Tutkahan se oli.

En ole niitä, jotka kaahailevat hillittömiä ylinopeuksia moottori- tai maanteillä. Minun ongelmani on nimenomaan nämä matalat rajoitukset, 30, 40 tai 50 km/h. Niissä tulee lipsumisia. En aja päin punaista. Mieluummin jään valoihin odottamaan, saanpahan paalupaikan seuraaville vihreille.

Kunpa olisi sellainen lisävaruste että auto ajaisi automaattisesti aina täyttä sallittua nopeutta ja minä voisin vain jarruttaa, en painaa kaasua ollenkaan. Jos sellaisen lisävarustuksen saisi, ottaisin!

Uusista, autoilijoille suunnitelluista keksinnöistä on tullut kokeiltua Parkmania. Aivan huippu juttu! Parkmanilla maksetaan pysäköintimaksu kännykällä. Maksat vain siitä ajasta, minkä olet parkissa, joten sinun ei tarvitse etukäteen arvella, kauanko kauppareissu kestää, eikä tarvitse etsiä pysäköintimittaria ja kävellä edestakaisin laittamaan lappua ikkunalle. Jos olet parkkeerannut kadunpätkälle, missä on rajoitus maksimiajasta, kännykkä muistuttaa että parkkiaika on loppumassa ja kysyy, haluatko jatkaa. Kertakaikkisen huoletonta. Tätä voi lämpimästi suositella.

Eniten tässä huolestuttaa se, että onko tämä muistamattomuus merkki orastavasta muistisairaudesta? Minulla on ollut ajokortti siitä pitäen, kun täytin 18. Olen aina ajanut paljon, mutta vasta parina viime vuotena olen saanut ylinopeussakkoja. Vai onko nopeusvalvontaa tehostettu?

 

 

Normaali

Kuusenistutusta

Olipa jälleen kiva pientapahtuma!

Eilen oli vapaapäivä. Olin syönyt massun pulleaksi kookosbataattikeittoa ja köllähtänyt sohvalle katsomaan Murhasta tuli totta, joka sivumennen sanoen on totaalinen aikamatka 80-luvulle. Silloin murhatkin olivat sivistyneempiä, niissä oli motiivi, ei mitään huumehörhöjen sekopääpaloittelutouhuja à la True Detective.

Nukahdin sohvalle ja heräsin juuri kun murhaaja selvisi. Muistin, että olin aamun aviisista huomannut, että huudeilla istutetaan 100 v. Itsenäisyyden Juhlakuusi kello 15. Sinne siis.

Paikalla oli ehkä nelisenkymmentä ihmistä. Oopperalaulaja lauloi pari biisiä, Suomen laulun ja jonkun muun, unohdin jo minkä, valtiosihteeri Lehtomäki piti puheen ja itsenäisyyssenaattoreiden sukujen edustajat istuttivat kuusen paikoilleen.

Lopuksi oli vielä skumppatarjoilu kaikelle kansalle! Olipa hieno, pieni tilaisuus. Jos jotain paranneltavaa, niin yhteislaulu olisi sopinut loppuun.

Multakasaan  kuusen viereen jäi vielä paljon multaa ja lapiot törröttivät paikoillaan. Menin kysymään puistotyöntekijältä, olisiko mahdollista saada heittää itsekin siihen kuusen juurelle multaa, ja siten osallistua istutukseen. Sain luvan. Niinpä menin ja heitin kuusen juurelle oman lapiolliseni.

Joskus kävelytän lapsenlapset kuusen luo ja kerron, että mummo on istuttanut tuon valtavan ison kuusen. Mummo oli silloin viisikymmentä vuotta vanha ja Suomi sata.

Minkähänlaista silloin on? Minkälaisia murhia silloin tehdään? Tuntuvatko nämä nykyiset lälläriltä?

Normaali