Terveisiä Tampereelta!

Kävin syntymäpäivien jälkijäristyksissä sivistymässä Tampereella. Isoveli perheineen oli kutsunut teatteriin ja syömään. Junalla mentiin edestakaisin. Teatteriesitys oli Juha Jokelan Patriarkka. Olimme sen miehen kanssa jo kerran nähneet Kansalisteatterin versiona, mutta koska muistijälki esityksestä oli hyvä, katsoimme sen mielellämme uudelleenkin. Tampereen versiossa pääosan esitti Heikki Kinnunen ja hyvin esittikin! Oli mukava saada nähdä tämä vanha konkari lavalla, on ollut enemmän tuttu tv:stä.

Ajatuksia heräsi. Näytelmä kertoo perheestä, jonka isä on ollut ”suuri hahmo”, jonka rinnalla muu perhe on kuihtunut. Hapen on vienyt isä ja hänen projektinsa, muut perheenjäsenet eivät ole päässeet omia unelmiaan toteuttamaan ja kasvamaan ihmisinä.

Itsekin olen kasvanut tämäntyyppisessä perheessä. Isäni oli perinteinen perheen pää, eikä perhedynamiikka varsinaisesti tukenut eriäviä mielipiteitä, tai olisiko peräti niin, että ei niitä kukaan edes uskaltanut esittää, himmailtiin vain. Oli vähän sellaista perheen sisäistä suomettumista, onko se sitten tässä tapauksessa isättymistä, jos isän mielipide on se, jonka mukaan eletään. Toki isä kasvoi ja kehittyi ihmisenä ja pehmeni omissa äärimmäisyyksissään, mutta kyllä hän oli isoegoihminen, ei siitä mihinkään pääse.

Perheen pitäisi olla kukoistusplatformi kaikille sen jäsenilleen. Niin että jokainen perheenjäsen on oikeutettu kasvamaan ja kukoistamaan juuri sellaisena yksilönä kuin on, se on hyvinhyvin tärkeää. Muuten ihminen voi kasvaa kieroon tai hänestä tulee onneton, eläämänsä katkeroitunut tai muuten typistetty persoona.

Vaikeasti toteutettavan tästä kukoistusplatformiajattelusta tekee se, että koska olemme yksilöitä, meillä on aina erilaiset, usein ristiriitaiset, haaveet ja käsitykset siitä, minkälaista ideaali elämä ja perhe-elämä on.

Tästä sain oman opetukseni useampi vuosi sitten juuri näihin samoihin aikoihin ennen pääsiäistä. Halusin että menemme yhdessä perheenä keräämään pajunkissoja joen varteen. Että tehtäsiin sellainen pieni pääsiäisretki. Pojan mielestä idea oli ihan tyhmä, eikä todellakaan kiinnosta. Mies oli jonkinlaisessa välitilassa, mutta ei kyllä mitenkään intona pajunkissojen keräilyretkelle.

Jonkun aikaa jankutin saadakseni oman näkemykseni läpi, kunnes jostakin tuli oivallus siitä, että tässähän minä yritän omaa lapsuushaavettani totettaa. Olisi ollut kiva pienenä, jos oltaisiin tehty perheenä yhdessä pieniä asioita, kuten kerätty pajunkissoja, mutta ei. Me käytiin autoajellulla, kierrettiin pitkin pitäjää ja äiti ja isä selittvät, kuka missäkin asui ja muisteli menneitä, ei ois vähempi voinut kiinnostaa. Nyt olin ihan samassa tilanteessa, mutta eri roolissa. Tulin järkiini. Menin poimimaan pajunkissat itsekseni.

Vastaavissa tilanteissa olen jatkossa palauttanut tämän pajunkissadilemman mieleeni. Minä en halua olla perhedespootti, jonka päättää mitä tehdään ja miten tehdään. Asioista päätetään yhdessä, niin että jokaisen mielipide painaa. Ja jokainen joutuu vuorollaan antamaan periksi, tekemään jotakin sellaista, mistä itse ei niin välttämättä välitä, mutta mikä toiselle on tärkeää. Ja yritetään löytää sellaisia asioita, jotka lähtökohtaisesti sopisivat kaikille.

Siperia = elämä opettaa. Jos haluaa oppia.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s