Shopping with Florens

Olin lukinnut Joponi Ateneumin kaiteeseen siksi aikaa kun kävin Gina Tricossa ostamassa metsänvihreät housut. Availin pyörän lukkoja, kun paikalle pelmahti kerjäläinen pahvimukinsa kanssa. Kaivelin takintaskusta sinne jääneet rovot naisen kuppiin, mutta hänpä ei siitä mihinkään lähtenyt vaan pyysi kymppiä ruokaostoksiin. Sanoin että ei minulla ole käteistä. Nainen ehdotti että jos mentäisiin Alepaan. En halunnut Alepaan. Sanoin että olen menossa Kasarminorin S-markettiin. Jos hän lähtee sinne kanssani niin voin ostaa ruokaa. Ajattelin että ei se sinne asti lähde. Mutta lähti se.

Niinpä sitten kävelimme Stockan ohi ja Espan läpi kohti Kasarmitoria. Minä talutin pyörää ja vierellä käveli Florens. Juteltiin niitä näitä niin kuin on tapana, kun yhtä matkaa mennään. Ajattelin, melkeinpä toivoin, että tulisi nyt joku tuttu vastaan. Esittelisin, että tässä on, kuule, Florens 27v. Romaniasta, ollaan shoppailemassa. Olisi ollut hauska nähdä, miten ihmiset suhtautuisivat.

Kerjäläiset ovat kuin kärpäset. Niitä siedetään, kun ei niille mitään voida. Ja yritetään olla huomaamatta. Jos niihin liikaa kiinnittää huomiota, niin rupeaa ärsyttämään entistä enemmän. Mutta ei ne ole kärpäsiä, ne on ihmisiä.

Mietin, että mitenkähän kallis reissu tästä tulee? Joudunko toppuuttelemaan? Mitähän Florens suunnittelee ostavansa? Tultiin kauppaan, otin ostoskorin ja lähdettiin kierrokselle. Florens oli hyvin hintatietoinen. Ja määrätietoinen. Hänellä oli selkeästi mielessä, mitä haluaa. Pikku tomaatteja rasiallinen, grillattu kana, ranskanleipä ja punainen maito. Teki mieli sanoa, että ei nyt tullut ihan terveellisintä valittua, mutta ehkä se ei ole oleellista, jos haluaa saada vatsansa täyteen.

Kun ohitimme karkkihyllyn, sanoin että eiköhän osteta vähän suklaata. Florens valitsi Snickersin. Kysyi, voiko ottaa kolme. Sanoin, että voi. Ostokset maksoivat 13 euroa. Alle kympin olisi ollut ilman suklaapatukoita ja kymppiähän Florens siellä Ateneumin kulmilla pyysi.

Maksoin ostokset, Florens kiitti ja lähti. Toivotin hyvät jatkot. Kävi mielessä että olisi pitänyt ottaa kimppaselfie. Olisin laittanut Instaan, minä ja Florens shoppailemassa. No ehkä ensi kerralla sitten.

Normaali

Taidekatsaus

Viime viikkoina on tullut harrastettua näyttämötaidetta. Sain syntymäpäivälahjaksi liput Aleksanterin teatterin ”Kaikki äideistä, kaikki tyttäristä” -näytelmään. Pakko myöntää, että oli ennakkoasenteita. Olin käynyt katsomassa samassa paikassa ”Beige tappaa” -näytelmän ja pettynyt. Ajattelin että edessä on sama koettelemus, mutta tämä pätkä oli mainio. Ja mikä aihe! Jokaisella on äitisuhde. Vaikka äitiä ei olisi, on äitisuhde. Ja se on aina yksilöllinen, silti samaistumispintaa löytyy. Toisten kohtaloita ja tunteita ymmärtää: siinä on kitkaa, irtiottoa, rakkautta, vihaa kaikkia mahdollisia tunteita. Todella terapeuttista nähdä aiheesta näytelmä. Vieläpä sellainen, joka naurattaa aidosti ja oikeasti. Katarsis. Suosittelen!

Seuraavana vuorossa oli Kansallisteatterin Macbeth. Eturivin paikat. Tykkään olla eturivissä tai sitten ihan viimeisessä mahdollisessa nurkassa takana. Kaikki tai ei mitään. Mutta näytelmästä en pitänyt. Näyttelijät olivat kyllä hyviä, vika oli dramaturgiassa. Näytelmän idea on vallanhimo ja sen tuhoava vaikutus. Mielestäni vallanhimo jäi näyttämättä. Ei tullut tunnetta, että päähenkilöt olisivat himoinneet valtaa, he lähtivät vain toteuttamaan ennustusta. Lavastus oli hieno, mutta lavasteiden pyöristys tuntuu itsetarkoitukslta ja siellä hienoissa lavasteissa on pakko kulkea päämäärättömästi haahuillen. Parasta esityksessä oli live-musiikin käyttö. Näyttämöllä oli joku fagotin tai minkä lienee puhallinsoittimen soittaja sekä rumpali. Noidat lauloi punkisti. Sanoista ei kyllä saanut aina selvää. Silti musiikista pisteet.

Mutta sitten kruununjalokivi: Turun teatteri Logomon Tom of Finland musikaali! Kymppiplus! Inhoan musikaaleja. Ne ovat teennäisiä. Kaikkea muuta. Tämä oli dramaturgisesti hieno ja oivaltava. Tarina eteni. Musiikki oli hienoa ja mukaansatempaavaa. Tanssiesitykset hienoja. Ja onhan se mukava katsoa komeita miesvartaloita. Ja huom: täällä istuin kauimmaisessa mahdollisessa nurkassa, yläparven takimmaisella rivillä reunassa. Sinne asti tunnelma kiiri. Taputin niin täysillä että sormuksen jättikukka irtosi. Olin sellaisen muutama tunti aiemmin ostanut museokaupasta. Idean sain Macbethissa. Katsoin siellä väliajalla vanhaa tyylikästä rouvaa, joka peitti käsiensä nivelrikot ja rypyt jättisormuksella. Ajattelin, että hyvä idea olla sellainen jättisormus, joka peittää kaiken rumuuden käsissä. Löysin museokaupasta jättisormuksen. Nyt kukka irtosi, kun innostuin niin valtavasti.

Esitys oli hieno, voisin vaikka lähteä katsomaan uudestaan. Ja tämä voisi myös olla suomalainen vientituote. Menestyisi myös maailmalla. Siitä vain Lontooseen ja New Yorkiin!

Etukäteen mietin minkälaista porukkaa katsojat mahtavat olla. Sitä samaa olivat kuin aina: meitä kulttuuritätejä pääasiassa. Luulen että melkeinpä ainoat homot istuivat vieressäni. Istuivat vakavina, totisina ja liikkumatta. Minä taputin ja eläydyin ja hurrasin. He olivat kuin esi-isät vanhoissa mustavalkoisissa valokuvissa. Ihmettelin, miksi? Toimiko musikaali jonkinlaisena eheyttävänä toimintaterapiana heille? Teki mieli sanoa, että hei, kaikki hyvin. Paheksuivatko he kenties sitä, että kaltaiseni tädit käyttävät heidän kulttuuriaan hyväksi, viihdyttävät heillä itseään? Olinko kulttuurisesti omimassa toisen kulttuurin historiaa itselleni, kun siitä nautin? Tiedä häntä, sitä pohdin, mutta hyvähän se on jos, kulttuuri herättää kysymyksiä, niinhän pitääkin.

Seuraavana vuorossa on Patriarkka Tampereella. Olemme nähneet siitä eri version Helsingissä Kansallisteatterissa, mutta mielenkiintoista nähdä myös tämä.

Jatkossa otan säännöllisesti tutkailuun muiden kaupunkien teatteriohjelmistot. Olen liittynyt VR:n kanta-asiakkaaksi, olen siis Veturilainen, ja saan junalippuja kohtuuhintaan. Junassa on kiva matkustaa. Mukava pieni päivän miniloma. Samalla ehtii käydä katsomassa jonkun näyttelyn ja lounaalla. Virkistymiseen ei tarvita viikon tai kahden lomaa, siinähän ehtii tulla jo loma-arki. Yhden päivän kulttuurimatka naapurikaupunkiin. Toimii! Suosittelen!

Normaali

Suomi-neito ryntyvaatteissa

Viikko on nyt ajokieltoa lusittu ja autotonta elämäntapaa opeteltu. Kiinnitin Jopon tarakalle mustekaloilla pärekopan, että saan vähän paremmin kuljetettua tavaraa ruokakaupasta. Etutangossa on jo ennestään metallinen kuljetuskori.

Se on, kuulkaa, Helsinki mäkinen kaupunki. Sen huomaa pyöräillessä. Meiltä kotoa kun lähtee ruokakauppaan ylämäkeä piisaa. Täydellä lastilla on sitten hyvä rallatella alamäkeä takaisin.

Paluumatkalla poikkesin Namaskaariin noutamaan itselleni lounaaksi sen Paneer-vaihtoehdon – niin kuin aina. Pyysin, että tuovat siihen kadulle, ettei minun tarvitse purkaa polkupyörästä lastiani. Odottelin ruokaani kadulla. Jopo täyteen lastattuna, pärekorissa vichypullot, kaksi pakettia viinirypäleitä, ohuita ruisrevittyjä ja gouda-juustoa viipaleina, niitäkin pari pakettia, perunoita oli myös, kaikki siistissä rivissä ja tasaisesti lastattuna niin että tasapaino säilyy jyrkimmässäkin alamäessä.

Näytin kassialmalta toppatakissani, Kuka-muu-muka -pipo päässä. Sellaiselta, joka ei edes pääse ravintolaan, että siksi ruoka tuodaan muovikassissa ulos. Ohi kulki turistipariskunta. Turisteja olivat, vaikka eivät mitään puhuneet, mutta jos rouvalla on turkki ja pikkukengät, on turisti. Olivat varmasti lähteneet läheisestä hotelli Lilla Robertista kävelylle tutustumaan paikalliseen elämäntapaan ja törmäsivät minuun. Näin meillä täällä Suomessa: käytännöllistä ja luontevaa, très natural.

Tuli ihan isävainaa mieleen. Monta vuosikymmentä kulki puku päällä ja kraka kaulassa. Saunaankin meni kravatti kaulassa. Siellä saunan eteisessä vasta tohti riisua pois. Sitten kun tuli vanhaksi ja luopui puvusta ja kravatista, ja vaihtoi vähän rennonpaa päälle, ei enää välittänyt yhtään miltä näytti, kun kotoa kylille läksi. Äiti siitä välillä soimasi. Autotallissa oli henkarissa isän pihatyövaatteet, ja siihen henkariin oli äiti kirjoittanut lapun, että ”Väinön ryntyvaatteet”.

Nyt tuntui omenalta puun juurella. Ryntyvaatteissa ihmisten ilmoilla pärekoreineni. Hei Suomi-mielikuvatyöryhmä, sori siitä!

ps. Oli pakko laittaa Cheek-pipo, kun toinen pipo – asiallisempi – oli pelastuskäytössä mustarastaan ensiapupatjana. Pelastin mustarastaan ajotieltä. Oli törmännyt autoon. Nostin linnun piponi päälle ja vein tuulensuojaan.

Normaali

Naistenpäivä

Tänään, heti kun nousen sängystä, laitan jalkaani punaiset korkokengät ja menen hakemaan aamukahvini. Tänään puen hameen, laitan sukkahousut. Essu olisi hyvä, mutta minulla ei ole. Kotitakki on, se käy. Laitan terveyssiteen, vaikka ei ole kuukautiset, laitan kuitenkin, periaatteesta ja sympatiasta. Laitan huulipunaa, poskipunaa laittaisin, mutta minulla ei ole. Käsilaukun otan kynkkääni heilumaan. Lounaaksi syön salaatin. Iltapäiväkahvin kanssa leivoksen. Kikattelen vähän, juoruan vähän, supattelen vähän. Muistan astua pieniä askelia. Tänään en avaa ovia. Tänään en kanna raskasta, enkä kaada puita, enkä tamppaa mattoja. En tamppaa muutenkaan. Tänään en syö makkaraa, juo olutta tai katso urheilua. En katso muutenkaan. Makkara kyllä maistuu ja kaksi olutta. Mutta tänään ei. Illalla viilaan kynnet ja otan jalkakylvyn. Luen naistenlehden ja katson romanttisen komedian.

Yhden päivän jaksan kyllä olla stereotyyppinen nainen.

Iloista Naistenpäivää kaikille!

Normaali

Kortti pois viisi viikkoa

Pyöräilin sitten tänään Pasilan poliisiasemalle kuulemaan tuomioni. Sinne jäi ajokortti viideksi viikoksi. 9.4. saan kortin takaisin, paitsi että se on sunnuntai, joten saan hakea kortin 10.4.

Kylläpä on mustalammas olo. En tunne ketään, kenellä olisi ollut ajokielto. Ja kun en varsinaisesti pidä itseäni kaahailijana, reippaasti ajan kyllä. Johtuu ihan tästä varhaisdementiasta. Ajatuksissani unohdan, mikä vallitseva nopeusrajoitus on. Mutta seliseli, näin kävi, turha sitä muuksi puhua.

Ajokortti on ollut 18-vuotiaasta. Paljon olen autoa ajanut aina. Eihän siellä kotikonnuilla maaseudulla edes ollut mitään julkista liikennettä. Siellä oli kaikkien pakko hankkia kortti heti kun mahdollista, jos mieli jonnekin mennä.

Sakkoja en ole pahemmin aiemmin saanut. Raskaana ollessa ajoin kerran yhtä soittoa Lapista mökille Turun saaristoon ja siinä matkalla tuli yhdet sakot, siis vuonna 2003.

Ja kerran sain sakot Islannissa, sellaisella autiomaan läpi menevällä suoralla, missä ei ollut ketään eikä mitään. Missä ruohikossa se poliisiauto siellä muuten piileskeli, ihmettelen.

Näinä vuosina en ole ollut ajamatta autoa. Pisin jakso lienee 80-luvun lopulta, kun olin kolme viikkoa interraililla. Silloin en ajanut autoa. Enkä 90-luvulla kahden viikon Thaimaan matkan aikana. Nyt pitäisi sitten olla viisi viikkoa autoa ajamatta. Tuntuu kummalliselta. Itse asiassa vähän ahdistavalta. Se, että on ajokortti ja auto, merkitsee sitä, että voin tuosta vain hypätä autoon ja ajaa pois, minne vain. Se on vapauden tunne. Sen olen nyt menettänyt.

Toisaalta nyt alkaa pyöräilykausi kuukautta normaalia aikaisemmin. Kesään mennessä olen hyvässä kunnossa. Ja perhe saa oppia tekemään ruokaostoksia. Tästä edespäin en maitoja ja tuoremehuja kaupasta kanna. Niiden juojat saavat ostaa ja kantaa ne itse. Ostan vain vichyä, mitä itse juon.

Tässähän voi myös muutenkin pakkorauhoittua, kun kaikki äkkinäiset autolla lähdöt ei käy. Joka paikkaan pitää mennä kävellen, pyörällä tai julkisilla. Ehkäpä viiden viikon kuluttua olen oppinut täysin uuden autottoman elämäntyylin ja jätän ajokortin kokonaan hakematta. Pitäkööt hyvänään.

Että tämmöinenkin uusi kokemus. Nyt rupeaa nämä uudet kokemukset vähitellen riittämään.

Normaali

Ikäpainajainen

Luulin, että on ok täyttää 50. Uusi ikä tuntuu hyvältä. Mutta ehkä se ei sittenkään ole totta tai sitten alitajunta elää omaa elämäänsä. Näin ikäpainajaista.

Unessa huomasin olevani raskaana. Laskin, minkä ikäinen lapsi olisi, kun olen 60, 65. Kuinka vanha olisin, kun lapsi olisi täysi-ikäinen? Paniikki kasvoi. En kyllä jaksa huonosti nukuttuja öitä, uhmaikää, murrosikää, en, en, en!

Tulin siihen tulokseen, että kyllä tässä täytyy tehdä abortti. Koin tunnontuskia. Abortti tuntui itsekkäältä, mutta välttämättömältä. Tunne oli aivan kauhea.

Olin jo sairaalassa valmiina toimenpiteeseen, kun päätin että asiasta on sentään syytä kertoa miehelle. Että en nyt sentään voi sitä häneltä salata. Soitin, mutta en voinutkaan asiaa paljastaa, koska mies kertoi omat huonot uutisensa ensin: anoppi oli vakavasti sairas. Kyllä oli elämä mennyt pilalle ja kauheaksi. Itketti.

Heräsin.

Olin niin iloinen, että en ollutkaan raskaana! Että minun ei tarvitsekaan tehdä aborttia. Ja anoppikin on ihan ok.

Huh. Kaikkea se näyttää.

Normaali