Itse aiheutettu kiire

Koskaan en ole myöhästynyt mistään. Aina olen ollut ajoissa, yleensä etuajassa. Nyt se tapahtui.

Auton jarrut ovat alkaneet kirskua, piti viedä huoltoon Konalaan. Huoltomies kysyi, ”ainako kirskuu?” ”Ei aina”, vastasin.”Mutta aina silloin kun lähden töistä. Eikö auto tykkää käydä töissä?”  Mies arveli, että tuskin se siitä johtuu.

Näppäränä ja urheilullisena tyttönä ajattelin, että kävelen Konalasta takaisin keskustaan. Taskussa oli eväänä ruisleipäpala. Piti ehtimän Suomenlinnan lauttaan, joka lähtee 10.20. Läksin Konalasta klo 9. Kymmeneltä olin Meilahdessa,  ja tajusin että nyt on hypättävä ratikkaan. Stockan kohdalla hyppäsin ratikasta ja juoksin Espan läpi. Vitsi, mulla on hyvä kunto!

Oli se  varmaan näky,  piti pitää tisseistä kiinni. On vielä se allergiatestistä johtuva rintaliivittömyyskausi. Havis Amandalla oli punaiset valot. Ei olisi pitänyt pysähtyä. Pysähdyin ja myöhästyin. Lautta lähti nenän edestä. Seuraava lähtisi tunnin päästä.

Oli tunti aikaa syödä ruisleipää. Siihen meni 30 sekuntia.

Kännykän aktiivisuusmittari näyttää että tuli otettua rapiat 10000 askelta, kävelty ja juostu matka 8,2 km. Ei paha. Siihen olisi voinut päälle vielä uida Suomenlinnaan. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan.

Normaali

Rintaliivit

”Mitä vanhalla naisella on rintojenvälissä mitä nuorella ei ole?

– Napa.”

Tämä vitsi tulee nyt väistämättä mieleen. Mystisen allergiareaktion tutkimukset jatkuvat. Selkään laitettiin jotakin, minkä pitäisi selvittää eri kosmeettisten aineiden allergeenit. Systeemit on selässä viisi päivää, eikä sinä aikana saa käyttää rintaliivejä. Ei saa käyttää rintaliivejä. Huutomerkki. Kauhistunut ilme. Huutomerkki.

Päivääkään en ole ollut ilman rintaliivejä sen jälkeen kun ne kolmetoistavuotiaana sain. Muistan, kun käytiin äidin kanssa Jyväskylässä ostamassa oikeasta rintaliivikaupasta. Valkoiset, pitsireunaiset ja topatut. Kyllä tuntuivat omituisilta ensi alkuun. Kaupanteko vähän nolotti.

Sen jälkeen en ole ilman liivejä ollut, joskus jopa öisin ne päällä nukkunut. Luin naistenlehdestä, että jos käyttää rintaliivejä öisin, pysyvät ne ryhdikkäinä eivätkä lopahda. Marilyn Monroe teki niin, vaikka väitettiin, että ei olisi kuin Chanel vitosta. Kokeilin Marilynin taktiikkaa, mutta ei ollut minun juttuni. Enkä tainut ehtiä pitää liivejä öisin tarpeeksi pitkään saadakseni suotuisaa vaikutusta, huomaan nyt.

Nyt sitten viisi päivää naturel. Olen tehnyt tärkeän huomion. Rintaliivit toimivat eräänlaisina hikistoppareina. Hikinoro pysähtyy liiveihin. Nyt ei pysähdy. Valuu, kunnes pysähtyy housujen vyötäröön tai osuu paitaan. En tykkää.

Mutta mitä jos rupean tykkäämään? Jos viisi päivää on tarpeeksi pitkä aika tottua luonnolliseen olotilaan ja oppia nauttimaan siitä. Jos rintaliivit tuntuvatkin jatkossa kiristäviltä ja ahdistavilta. Mitä jos haluan vapautua? Maanantaina, kun olen kuullut lääkärin tuomion, sytytän takapihalle nuotion ja poltan kaikki liivit.

Juuri kun ehdin käydä Patrician 70 % alennusmyynnissä ja hamstrata liivejä. Tulee iso kokko.

 

Normaali

Sininen delfiini

Alkuvuodesta sattui hauska tapahtumasarja, josta en vielä olekaan kirjoittanut tähän foorumiin, mutta asia on syytä korjata.

Suvun nuorimmainen – Hurja-Jouko, Jokeri – täytti neljä vuotta ja mietin, mitä voisin ostaa Joukolle syntymäpäivälahjaksi. Muistin Joukon äidin kertoneen heidän viime syksynä tekemästään matkasta Ranskan Rivieralle. Olivat käyneet Monacossa Jacques Couesteau -merimuseossa. Jouko oli nähnyt merimuseon myymälässä sinisen delfiiniin ja olisi halunnut sellaisen ostaa. Se ei tietenkään käynyt päinsä. Perheessä on kolme alle kouluikäistä poikaa, ja jos kaikille ostetaan melkein metrin mittaiset delfiinit, ei matkalaukkuihin muuta mahdukaan. Sinne jäi delfiini ja Joukon sydän särkyi.

Syksyn mittaan Jouko oli puhunut delfiinistä ja sellaista oli yritetty löytää mm. Helsingin Merimaailmasta. Mutta eivät kelvanneet ne delfiinit Joukolle. Oli varmasti pettymys, että edes joulupukki ei kyennyt sellaista hänelle järjestämään.

Mutta minäpä pystyin.

Olin juuri ennen Joukon syntymäpäiviä lähdössä ompeluseuran lyhyelle matkalle Nizzan seudulle, missä yksi ompeluseuralaisista tätä nykyä asuu. Toimin siellä asuvan ompeluseuraystäväni kenkäkuriirina. Bootz ei jostain syystä suostunut toimittamaan saappaita Ranskaan, joten teimme niin, että kengät tilattiin  minulle Suomeen ja vein ne mennessäni. Samaan aikaan toisaalla eli siellä päässä ompeluseuraystäväni kävi Monacossa merimuseon myymälässä, ja löysi juuri oikean sinisen delfiinin, jonka toin tullessani Joukolle.

Olipa Joukon ilme näkemisen arvoinen, kun hän avasi syntymäpäivälahjaansa. ”Mä tunnen tän! Mä tunnen tän! Tästä mä olen haaveillut!”

Kerroin Joukolle olleeni kävelyllä Kaivopuiston rannassa ja näin siellä delfiinin uiskentelevan. Delfiini kertoi uineensa tänne Ranskasta asti ja etsi Jouko-nimistä poikaa. Tiesin heti, kenestä oli kyse ja otin delfiinin mukaani.

Oli oman elämäni huippuhetkiä olla toteuttamassa pienen pojan haavetta. Haavetta, jonka toteutuminen tuntui hänestä varmasti mahdottomalta.

Toivottavasti sininen delfiini muistuttaa Joukoa siitä, että tärkeistä haaveista kannattaa pitää kiinni.  Haaveet toteutuvat.

Joukon äiti kertoi, että sininen delfiini on nyt Joukon unilelu. Mitään sellaista hänellä ei aiemmin ole ollutkaan. Ei ole mikään kelvannut. Mutta sininen delfiini kulkee mukana, myös äidin ja isän sänkyyn, jos Jouko sinne keskellä yötä kömpii.

Normaali