Nettitrolli kimpussa

Itkisikö vai nauraisi? En ole vielä päättänyt kumpaa.

Avoimelle Instagram-tililleni tupsahti kiusanhenki. Oli avannut tilin nimellä ”Mutakuono” ja ”Vitunneikeri”. Kyllä, vitunneikeri – ei vitunneekeri – ihan vain kommentoidakseen kuviani tyyliin: ”Horo!” ”Vitun ruma!” ”Rumia ootte kaikki”.

Ilmiannoin tyypin vihapuheesta ja loukkaavasta kielenkäytöstä ja laitoin eston. Hetken päästä tilille tupsahti uusi kommentoija. Tällä kertaa hän oli ottanut tilinnimeksi ”vitunrumaronkko”. Vitunrumaronkon mielestä tekeillä oleva shaali ”näyttää paskalta, siis vain luuskoilla on tommonen”. Kuule vitunrumaronkko, tommosessa pitäisi olla i, siis tommoinen.

Ehkä tämä kannattaa ottaa kunnianosoituksena. Ei sitä nyt ihan joka tyypillä ole vihaajia. Täytyy olla jollakin tavalla special saadakseen vihaajan. Käsittääkseni kaikilla kuuluisilla on vihaajia. Eihän sellainen nyt ole nykypäivänä yhtään mitään, jolla ei ole jotain puskistahuutavia kriitikkoja. Kiitos mutakuono, vitunneikeri ja vitunrumaronkko, olet tehnyt minusta aidon celebrityn! Karavaani kulkee, koirat haukkuu.

Normaali

Intopiukeena puikoissa

Mökkinaapuri toi kirjan ”Haapsalun shaalit” ja sanoi saatesanoiksi, että tässä on sulle hommaa loppuelämäksesi. Ajattelin, että kehruu-Jennynäkö se minua pitää? Osaan oikean ja nurjan ja kantapään, mutta enhän minä nyt mikään pitsinnyplääjä sentään ole.

Mutta annas olla. Tartuin kirjaan, luin selkeät ohjeet ja huomasin, että eihän tässä tarvitsekaan paljon enemmän osata. Marssin paikalliseen käsityöliikkeeseen, missä oli avulias myyjä ja suppeat valikoimat. Löytyi yksi tarpeeksi ohut, valkoinen lanka. Oli itse asiassa helpottavaa, kun ei tarvinnut ryhtyä vatuloimaan lankapäätöksen kanssa. Oli otettava sitä mitä on. Ryhdyin heti hommiin.

Aluksi tietenkin valitsin turhan vaikean kuvion. Sekosin kuviossa ja pieleen meni. Aloitin uuden, helpomman kuvion, riikinkukkoaiheisen. Kerran sekin meni niin pieleen ja oli purettava. Purkaminen on työlästä, kun lanka on ohutta. Jos silmukka tippuu, sitä ei löydä enää ikinä ja se oli sitten siinä. Mutta sitten, yritysten ja erehdysten kautta, rupesi sujumaan. Nyt on valmista shaalia 20 cm tehtynä. Kudon illalla, aamulla, päivällä, yöllä, aina kun mahdollista. Käsittämättömän koukuttavaa hommaa. Meditatiivista ja rauhoittavaa.

Nyt suunnittelen jo seuraavaa shaalia. Teen ehkä mustan, samanlaisen kuin Greta Garbolla, sellaisen suruhuivin.

Tuli mieleeni äsken lukemani Merete Mozzarellan kirja Juhlista kotiin. Siinä oli hauska lause: ”Rakas Jumala, anna minulle kärsivällisyyttä ja anna se heti!” Ajattelin että se lause sopii minulle hyvin. Olen kärsimätön ihminen. Kaikki pitäisi tapahtua heti ja nyt. Haapsalun shaalikin pitäisi nähtävästi tulla valmiiksi heti. Mutta sen tekeminen opettaa kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Voisinkohan minusta vielä tulla sellainen ihminen? Edes vähän?

Normaali

Tunnelingosta tupsahtaneena

Kyllä oli ihanat syntymäpäivät! Nyt ei etukäteisstressi harmita yhtään. Kaikki kannatti. Ihan kuin olisin joutunut positiivisuuden rulettiin, joka pyöritti minua yhden illan. Kuulin ihania asioita, näin rakkaita ihmisiä, talon täydeltä puheensorinaa, naurua ja iloa. Tunsin olevani hyväksytty, rakastettu, jopa ihailtu. Ihan sama, onko kaikki kuulemani tottakaan! Jokaisen pitäisi saada kokea olevansa pidetty ja rakastettu. Se on ihanaa! Se kantaa pitkälle ja pahojen aikojen yli. Olisipa kiva piipahtaa samoissa kemuissa uudelleen joskus kun olo on alavireessä.

Seuraava päivä oli erilainen. Lähdin hautajaisiin. Kaunista, surullista ja haikeaa. Mutta minusta tuntui, että kaikki edellisenä päivänä kokemani antoi minulle lisävoimia tähän päivään.

Kun saattue kulki läpi hautausmaan kohti hautapaikkaa, kirkonkellot soivat, aurinko paistoi, kuulin -tai olin kuulevani- edesmenneen ystäväni sanovan ”Tämänkin sain!” Niin hän sanoi monta kertaa viimeisinä viikkoina, kun aikaa tuli lisää. Hän ehti viettää pronssihääpäivää, joulun ja uudenvuoden. Ja totesi aina iloisesti yllättyneenä ”tämänkin sain!” Nyt hän sai kauniin hautajaispäivän.

Kaksi vuorokautta suuria tunteita. Tuntuu kuin olisin ollut valtavassa tunnelingossa. Nyt pyöritys on pysähtynyt ja olen vähän hämmentynyt ja sekaisin ja uupunut kaikesta kokemastani.

Olen mökillä, kuusten katveessa, peltojen keskellä. Täällä voin nyt toipua ja sulatella tapahtunutta. Liikkua luonnossa, lukea, kutoa ja saunoa. Ympärillä hiljaisuus. Vain kissan kehräys.

Elämä on matka, sanottiin yhdessä syntymäpäiväkortissa. Niin on. Elämä on matka juhliin, juhlamatka.

Normaali

Burn Out Birthday

En kyllä yhtään ihmettele, että ihmiset eivät vietä 50v.syntymäpäiviään. Terve harkintakyky on sellaisella,  joka jättää juhlat pitämättä. Eikös se Harkimokin melkein kuollut sydänkohtaukseen syntymäpäivänään jossakin Etelä-Afrikan luxus-resortissa? Saati sitten minä!  Kotona! 34 vierasta, tarkoitan tuttua, ystävää, sukulaista, on se paljon pahempi!

Meinaan kuukahtaa syntymäpäivästressiin. En nuku hyvin, en syö hyvin, en ajattele hyvin, en mitään hyvin. Pahinta on, että en edes hahmota, mitä stressaan? Ajatuskulku on jotakuinkin tällainen: mitä jos saan noroviruksen, mitä jos joku perheenjäsenistäni saa noroviruksen, mitä jos kakkufirma ei ole leiponut kakkua, mitä jos ravintoloitsija ei ole tehnyt ruokia, mitä jos en osaa nauttia juhlista, vaan stressaan, niin kuin nyt teen ja mitä jos juhlat menevät minulta ohi, koska stressaan, niin kuin nyt teen. Eli juhlat menevät minulta ohi, koska stressaan, ei siksi, että jokin menisi pieleen. Miten täältä pääsee pois? Poks.

Työkaveri tulee auttamaan järjestelyissä. Hätyytin hänet tänne jo tänään, koska en usko olevani edes puhekykyinen ennen h-hetkeä. Hän katsoi hössötystäni hetken ja teki oikean diagnoosin:  ”Sinähän olet niin kuin ne morsiamet.” Töissä tapaa paljon hätääntyneitä morsiamia, joilta omat häät uhkaa mennä ohi, koska he eivät uskalla heittäytyä tilanteeseen, sanoa että ”Anna mennä, anna sen tapahtua.”

Anna mennä on minun mantarani seuraavat päivät. Anna mennä, anna mennä, annamennä, annamennäannamennaannamennä…..

 

Normaali

Raskas rasti

Nyt heitti elämä raskaan rastin. Omien syntymäpäivieni jälkeisenä päivänä on ystävän hautajaiset. Itken ilosta perjantaina, surusta lauantaina. Tulee olemaan suuria tunteita pienessä ajassa. Mietityttää, miten omat voimat riittävät.

Viimeiselle kerralla, kun näimme, annoin ystävälle kutsun syntymäpäivilleni, vaikka molemmat tiesimme ettei hän sinne elävänä tule. Sanoin, että sittenhän sinä ainakin pääset, jos kuolet.

Meillä oli tapana lähetellä toisillemme niitä mummokortteja, joihin on aina piirretty kaksi pulskaa mummoa erilaisissa tilanteissa, mutta aina iloisina ja elämästä nauttien. Suosikkimme oli se, missä mummot istuvat puun oksilla juomassa viiniä. Sen me ehdimme toteuttaakin, kun ystävä löysi keväällä koirapuiston läheltä puun, jonka oksat tulivat hyvin alas, puolen metrin korkeuteen. Teimme sinne retken, eväänä oli viiniä. Istuimme puun oksalla niin kuin ne kortin mummot.

Ystävän kuoleman jälkeen pesin ja silitin villahuivejani. Muistin, että yhdellä huiveista oli olemassa säilytysboxi. Päätin laittaa sen siihen, koska huivi ei ole tänä talvena ollut käytössä. Etsin laatikon komerosta ja yllätys oli suuri, kun laatikon sisällä oli mummokortti, jossa mummot viettivät syntymäpäivää. Etualalla oli iso kakku, missä kynttilöitä kymmenittäin. Olin sen kortin itse joskus ostanut ja laittanut sinne laatikkoon, että pysyy tallessa ja kunnossa ja sitten asian unohtanut. Nyt kun löysin sen, tässä tilanteessa ja ajankohdassa, minusta tuntui ihan siltä, kuin ystäväni olisi sen minulle kuoleman takaa antanut ja viestinyt, että tulossa ollaan!

Ehditään juhlia syntymäpäivät ja sitten seuraavana päivänä hautajaiset. Ne pidetään ystävän mökkipaikkakunnalla. Siellä on heillä suvun hautapaikka. En uskalla ajaa tunnetiloissa ja mielenliikutuksissa. Alla on ajokieltouhka, päätös siitä, meneekö kortti, tulee maaliskuun alussa. Nyt ei ole varaa nopeussakkoihin. Pitää yrittää hommata jostakin kuski hautajaisiin.

Normaali

Napit korvilla

Tavat ja tottumukset muuttuvat. Ja muutos voi tapahtua yllättävän nopeasti. En enää juurikaan katso televisiota. Sieltä tulee harvoin katsottavaa. Maria Veitola Yökylässä, Putousta katson, jos tulee Trump-vitsejä, Vain elämää, joskus jotain sarjoja, tällä hetkellä en mitään. Katson Netflixiä, jos haluan nähdä liikkuvaa kuvaa tai Yle Areenaa padiltä.

Merkittävin muutos on se, että en enää lue kirjoja. Se on tietenkin huono juttu sinänsä. Kirjojen lukemisen sijaan kuuntelen radiota. Iltaisin laitan napit korville ja kännykän päälle, korvat auki, silmät kiinni. Yle Areenassa on aivan mahtavia puheohjelmia. Kiihkottomia keskusteluja, missä toista osapuolta ei keskeytetä. Mielenkiintoisia historiasarjoja, eräskin sarja oli keskiaikaisesta asumisesta, en muista enää nimeä, mutta tosi kiinnostava oli. Sivistävää.

Suosikkini on Perttu Häkkinen, myös Pyöreä pöytä on hyvä, joskin tuntuu siltä että keskustelijat ovat liian samanmielisiä, mielipide-erot ovat nyansseja. Tamminiemen saunassa on hyvä sarja, samoin Länsimaisen sivistyksen lyhyt oppimäärä. Syksyn Finlandia-palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista löytyy myös kuunnelmana Areenalta. On ihana nukahtaa puheensorinaan. Ja yöllä, jos herään, ei kun napit takaisin korvaan ja ohjelma päälle. Ainoa ongelma on paksut kiviseinät, jotka joskus häiritsevät kuuluvuutta. Ja mistä johtuu, ”ohjelma aikakatkaistiin”? Mitä se tarkoittaa?

Yle ei ehdi tuottaa lisää ohjelmia sitä mukaa kun niitä kuuntelen. Radiotuotantoa on lisättävä. Lisää rahaa Ylelle, erityisesti radiotuotantoon!

Kuuntelu alkoi vuosi sitten, kun aloimme viettää pääsiäispaastoa kuuntelemalla Raamattu kannesta kanteen -ohjelmasarjaa. Aivan loistava sekin. Ei Ylen ohjelma vaan löytyy ladattavana appsinä. Siitä kannattaa ottaa mallia äänikirjoja tekevät. Homma on paketoitu 20 minuutin pätkiin. Eli jos – ja minun tapauksessa kun – nukahdan, ei haittaa. Ohjelma pölisee loppuun vain kyseisen 20 minuutin pätkän. On nimittäin harmi, jos aamulla herää siihen että kirja on luettu loppuun, eikä ole harmainta aavistusta, missä kohti nukahti.

On tämä nykyaika mahtavaa aikaa. Hyvä kun kehitys kehittyy. Minäkin kehityn siinä samalla. Toivottavasti. Edes vähän.

 

Normaali

Kakalla

Kävelin Suomenlinnan lautalta Kauppatorin reunaa kohti hallia, kun yhtäkkiä jostain kuului ”Perkele!”

Kolera-altaan luona kyykki mies. Ensimmäinen ajatus oli, että oliko miesparka pulassa. Ehkä joku sairaskohtaus tai vaikka noidannuoli. Onneksi en ehtinyt tarjoutua apuun.

Ukko oli paskalla. Pyyhki perseensä paperiin ja vaihtoi paikkaa sightseeing-kiskan taakse. Luuli olevansa siellä vähemmän näkymättömissä. Ja jatkoi kakkimista.

Takana käveli turisteja. ”Oh my God! That’s disgusting. Never seen anything like that!”

Ällöttävää. Minäkin paheksun.

Paitsi että nyt ei passaa heittää kivellä. Itse olen kakkinut bussipysäkille. Joo, ihan totta. Tosin se bussipysäkki oli keskellä ei mitään. Olin matkalla mökille ja jäljellä oli enää parikymmentä kilometriä, kun vessahätä iski. Ajattelin, että sinnittelen perille asti. Mutta ei auttanut. Tilanne kävi niin tukalaksi, että piti tehdä äkkipysähdys bussipysäkille. Kunniaksi en mainittava, että keräsin jätökseni mukaan. Poika kyllä vastusti kakkakuljetusta auton sisätiloissa.

Nykyisin kun kuljemme sen pysäkin ohi, muistamme aina mainita, että tässä on se pysäkki, missä äiti kävi kakalla.

 

Normaali