Ajokieltoasia

Posti toi eilen perjantaina kirjeen poliisilta. Ajokieltoasia. Jos vuoden aikana saa kolmet ajonopeussakot saattaapi käydä niin, että  menee kortti hyllylle. Näin on nyt käymässä. Sain 2015-2016 kolmet nopeussakot. Ja sitten vielä neljännet 2016 syksyllä kännykän käytöstä liikenteessä.

Sakkosuman aikaan tein mökillä pientä remonttia. Keittiön kaapin ovet uusittiin, innostuin maalaamaan harmaalla kaiken mahdollisen ja kanalasta tein aitan. Niinpä ramppasin Raisiossa vähän väliä rautakaupassa. Ja siinä välillä on peltipoliiseja. Aina räpsähti.

Eihän se mikään puolustus ole, mutta kyseisellä Kustavintiellä peltipoliiseja on tiheään ja vielä tiheämpään vaihtuvat ajonopeudet. Niissä menee ihan pää pyörälle. Että oliko tässä nyt sitten 50, 60 vai 70 km/tunnissa? Jos muistaa väärin, tulee sakot.

Olenkin miettinyt, että miksi autoihin ja navigaattoreihin ei ole olemassa ominaisuutta, joka kertoisi, mikä on nopeusrajoitus kyseisellä tieosuudella. Auttaisi paljon.

Ajokieltoasia on nyt menossa käsittelyyn ja päätös asiasta tulee maaliskuun alussa. Ajokielto voi olla 1-6 kk. Tein kirjallisen selvityksen ja toivon että se otetaan huomioon päätöstä tehtäessä.

Menee elämä vähän hankalaksi kortittomana. Olen nimittäin ainut, jolla on ajokortti meidän taloudessamme. Myöskään appivanhemmillani ei ole ajokorttia ja hoidan kesäisin heidän kauppa- ja lääkärireissunsa mökkipaikkakunnalla, missä myös heillä on kesämökki.

Enpä olisi ikinä uskonut minulle voivan käydä näin. Kortti on ollut 31 vuotta, sakkoja en ole aiemmin juuri saanut. Yhdellä Lapin reissulla tuli kyllä kahdet. Olin raskaana ja oli kiire takaisin etelään. Vetelin nälkään ja janoon piimää ja ajelin yhtäsoittoa Pallakselta Kustaviin, siis lähes koko Suomen läpi. Kaksilla sakoilla.

Ja kerran sain sakot Islannissa. Siellä oli sellainen tienpätkä autiomaassa. Viivasuora tie silmänkantamattomiin, ei ketään missään. Mistä ihmeessä se poliisiauto siihen osasi tulla? Siellä olikin sellainen amerikkalaistyylinen sheriffipoliisi. Sakot maksettiin saman tien. Olikohan se edes oikean poliisi? Jos joku paikallinen oli keksinyt kätevän lisätienestin. En ruvennut epäilyksiäni esittämään. Maksoin sakon kiltisti ja jatkoin matkaa.

Toisaalta, jos tässä nyt ajokielto tulee, niin nythän voisi hyvällä syyllä hankkia sen aasin, mitä olen toivonut lemmikiksi. Ja aasille pienet rattaat. Sillä sitten ajelisi hissun kissun ja miettisi näitä nopeita geenejä, jotka ovat syypäät tähänkin tilanteeseen. Slow down, Minna.

Normaali

Kuolemaa

Kuolema on Jenny-tädin juttuja lainatakseni ”helevetin hidasta” puuhaa. Voi se olla nopeakin rykäisy, mutta pahimmillaan päiväkausia kestävä väsytystaistelu.

Kummisetä sai puolitoista viikkoa sitten aivoverenvuodon. Makaa sairaalassa neste- ja morfiiniletkuissa, ravintoliuosta ei saa. En ole käynyt katsomassa. Olen nähnyt hänet edellisen kerran vuonna 1994 omissa häissäni. Kummisetä on/oli erakko ja erottuaan kummitädistäni muutti paikkakuntaa. Oli kieltänyt naapureitaan kertomasta, missä asuu, jos joku sattuisi kyselemään. Eli enemmän ja vähemmän yhteiskunnan ulkopuolella. Originelli mies. Oli minulla osoite ja lähetin joka joulu kortin. Ja kun poika syntyi, hänestä kuvan.

Samaan aikaan toisaalla, Terhokodissa huoneessa 113, ystäväni. Tapasin hänet viimeksi viime torstaina. Ystävä harmitteli, kun en ollut päivittänyt blogiani viime aikoina, arveli minun olleen kiireinen. Hauskutin kertomalla mahtipontisista syntymäpäiväjärjestelyistäni, jotka tuntuvat vievän kaiken liikenevän vapaa-ajan. Rätkätimme kuin ennen vanhaan. Ystävän piti päästä vielä kotiin, kunhan lääkitys saadaan kuntoon. Jätin yöpyödälle kutsun juhliin. Järkeiltiin, että sairaana hän ei syntymäpäiville pääse, mutta jos kuolee, niin sitten ainakin pääsee. Taitaa päästä.

Ihmettelin, kun watchupissa luki aina vain ”paikalla eilen 15.26” eikä vastauksia viesteihin enää ollut tullut moneen päivään. Eilen sain tietää. Kivut olivat käyneet sietämättömiksi. Ystävä on lääkitty tiedottomaksi. Aika loppuu.

Terveenä ollessaan ystäväni sanoi aina elävänsä yli 90-vuotiaaksi. Viime kerralla hän sanoi, että kyllä se Jumala tämänkin sitten hänelle järjesti. Olo tuntuu ihan yhdeksänkymppiseltä ja peilikuvakin näyttää siltä. Että vanhuusvuodet tuli ikään kuin pikakelauksella tähän loppuun.

En helposti itke, mutta sitten kun hanat aukeavat, se on sitten Niagara. Pidin eilen itkuillan. Oikein ryvin ja märehdin surussa. Teki hyvää. Sitäkin itkin että jäi sitten viimeisiksi sanoiksi ystävälleni ”watchuppaillaan!” Sen huikkasin viime sanoikseni oven suusta lähtiessäni. Olisihan sitä ollut parempaakin sanottavaa, vaikka tämä Jesajan jae:

”Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja  nyt minut leikataan loimilangoista irti”. 

Normaali

Onnellinen elämä on itse tehty.

Olen suomalaisen ITE-taiteen eli nykykansantaiteen fani. ITE -lyhenne tulee sanoista Itse Tehty Elämä. Minusta nykykansantaide olisi kyllä parempi termi tälle taidemuodolle. ITE-termistä ihan muut asiat mieleen. Siitä tulee mieleen onnellinen elämä.

Ompeluseuran kokouksessa keskusteltiin siitä, milloin on elänyt elämänsä parhainta aikaa. Luulen että se ei kuitenkaan ole ikäkysymys. Ihminen on onnellinen silloin kun rakastaa elämäänsä, ja elämäänsä voi rakastaa ihan minkä ikäisenä vain.

Onnellinen elämä on itse tehty. Sitä eivät määritä muut, media eikä muoti.

 

 

 

 

Normaali

Juhlatuulella

Nyt on kyllä mopo lähtenyt keulimaan kunnolla. En ole edes ehtinyt kirjoittaa blogia. Jotenkin tulee mieleen mainostoimistovuodet ja erityisesti Millenium-vuosi 2000. Päätimme perustaa näytelmäkerhon ja tuottaa itsekirjoitetun, -lavastetun ja -näytellyn näytelmän. Voi sitä energian, tarmon ja työn määrää! Tj katseli puuhastelua pitkään ja totesi jossakin vaiheessa, että ”kunpa sinä, Minna, samalla tarmolla suhtautuisit myös työtehtäviin kuin tähän teidän näytelmäkerhoon”.

Samantasoisella intensiteetillä olen ryhtynyt järjestämään omia syntymäpäiväjuhliani. Yöpöydällä on ruutuvihko, mihin kirjoittelen ylös ideoita ja teen hankintalistoja ja to-do-listoja. Suunnittelen huonekalujen paikkoja uusiin asemiin niin että kaikille vieraille löytyy istumapaikka. Pengon kaappien ylähyllyjä ja kaivan esille kouluaikaisia piirustuksia ja kaiken maailman muinaismuistoja. Kukka-asetelman sijaan pöydälle tulee muinaismuistoasetelma. Laitan siihen lapsuusaikaista roinaa. Nukkeja, käsilaukkuja, kiiltokuvavihkoja, Ystäväni-kirjoja. Yhden seinän tapetoin lapsuusaikaisilla piirustuksilla, tekemilläni mainoksilla ja vanhoilla valokuvilla ja korteilla. Huomaatte varmaan, että en ole Konmari-ideologian kannattaja. Minulla on paljon muistoja. Pakko olla, kun olen niin huonomuistinen.

Tallinnaan matkustin varta vasten juhlajuomien hankintaan. Menomatkalla pelasin elämäni ensimmäistä kertaa bingoa. En voittanut, mutta hauskaa oli! Taidan todellakin olla tulossa vanhaksi, kun bingo on mielestäni kelpo harrastus. Muutenkin laivamatka Viking Rosellalla oli elämys. Siellä meni ajantaju. Yhtä hyvin olisin voinut olla 70- tai 80-luvulla. Tunnelmasta yökerhossa oli myös mahdotonta päätellä vuorokauden aikaa, vaikka oli kello näytti keskipäivää.

Perheelle pidän esitelmiä siitä, missä kenenkin paikka on. Sinä seisot tässä ja otat takit vierailta. Minä tässä ja poika tuossa. Ja tarjoiluhenkilö tässä. Huomaan kyllä, että katsotaan pitkään ja luodaan merkitseviä katseita. Poika sanoi, että ei tule kyllä koko juhliin, menee vinttikomeroon siksi aikaa. Nyt muistankin, että pojalle pitää hankkia puvun takki. Täytyy muistaa lisätä hankintalistaan.

Ja juhliin on vielä monta viikkoa. Tässä ehtii vielä keksiä vaikka mitä. Tulen olemaan maailman ensimmäinen ihminen, joka on sairastunut burn outiin omien syntymäpäiväjuhliensa takia.

Siitä näytelmäkerhosta. Saimme aikaiseksi maailman surkeimman esityksen. Mutta ei se mitään, meillä oli ihan älyttömän hauskaa. Näytelmä esitettiin yhden kerran Gloria-salissa. Liput maksoivat 100 markkaa. Sali oli loppuun myyty. Eivät kyllä saaneet rahoilleen vastinetta. Sori siitä.

Normaali

He-le-ve-tin hidasta

Tuli taas niin Jenny-täti mieleen, kun ryhmä hitaasti kulkevia tukki jalkakäytävän ja olisin mieluusti porhaltanut ohi, mutta mitään ohitusrakoa ei ollut.

Jenny-täti oli vanhapiika ja kaupunkilainen, asui Turussa. Oli tehnyt elämäntyönsä Naatalin Kaivohuoneen keittiössä, oliko peräti kokki? Syntynyt Bostonissa, mutta jo pienenä olivat takaisin Suomeen tulleet. Joka tapauksessa Jenny oli kaupungin menoon ja sykkeeseen tottunut ihminen. Joka kesä hän tuli vierailulle maaseudulle tapaamaan sukulaisia.

Kerran tällaisella reissulla äitini oli saunottamassa Jennyä ja hänen sisartaan, minun mummoani lapsuuskotini rantasaunassa. Mummo, vaikka hänkin Bostonissa syntynyt, oli kuitenkin monin tavoin  erilainen kuin sisarensa. Mummo lyllersi hitaasti, oli vähäsanainen, varmasti monin tavoin Jennyn mielestä maalainen. Ei ymmärtänyt tyylistä, eikä ruuasta. Sitä samaa läskisoosia. Mummo oli kasvattanut köyhissä olosuhteissa lapsiliudan. Äitinikin oli joutunut lähtemään 11-vuotiaana piiaksi, kun kotona ei enää ollut tilaa eikä ruokaa kaikille. Hyvässä ammatissa ja yksin kaupungissa elävä Jenny oli elänyt tyystin erilaisen elämän.

No nyt tämä karavaani oli nousemassa rantasaunasta ylös talolle. Siinä on pitkät, kapeat, suhteellisen jyrkät raput. Ensin kulki mummo, sitten Jenny ja viimeisenä äitini. Voin mielessäni nähdä mummon lyllertävän kumiteräpistokkaat jalassaan punakkaana ja hengästyneenä. Jenny olisi varmasti halunnut harppoa raput ripeästi. Hän tuskastui hitaaseen etenemiseen, kapeissa rapuissa ei päässyt mummon ohi, mutisi äreänä itsekseen ”he-le-ve-tin hidasta”. Äiti,  joka tuli Jennyn takana, kuuli tokaisun, häntä tilanne oli huvittanut.

Minäkin olen kärsimätön ja nopealiikkeinen. Tuskastun hitauteen. Sen jälkeen kun kuulin Jenny-tädin saunamatkasta, oma tuskailuni on helpottanut. Vastaavassa tilanteessa saatan huokaista ja sanoa että kylläpä tulee taas Jenny-täti mieleen.

Kysyin kerran mummolta, muistaako hän mitään Bostonin vuosilta. Mummo oli nelivuotias, kun perhe tuli takaisin Suomeen. Ei muistanut. Sen muisti, että Suomessa mummo oli pyytänyt donitsia. Hänelle oli annettu vesirinkeli. Se nyt on he-le-ve-tin eri asia!

 

 

 

 

Normaali

Tätisotilas

 

 

 

Mutta niinhän siinä sitten kävi, että intouduin sodankäynnistä sen verran,että siinä jäi lapsi sodan jalkoihin. Käväisisihän se aina välillä mielessä ja sitä siinä sitten pimeässä huhuilin samalla kun ammuin vihollisia.

Taistelijanimeni oli Reever, oikea naispuolinen Terminaattori. Tätisotilas.

Luulin että sota kesti tunnin, mutta ei se ollut kuin 20 minuuttia. Mutta sen verran intensiivisiä minuutit oli, että tunnilta tuntui. Ihan mahtavaa! Seuraavaksi aion hankkia mökille sellaiset maalitahroja ampuvat aseet, rupean siellä leikkisotimaan.

Onneksi Jouko pärjäili ihan hienosti, vaikka tämä tätisotilas olikin ihan muuta kuin kaveria ei jätetä -taistelija.

Normaali

Love is in the air

Minulla on vanha, mustakantinen kansio, johon olen kerännyt kaikki tärkeät paperit: kastetodistuksen, koulu- ja työtodistukseni sekä cv:ni. Etulehdelle olen aikoinani liimannut jostakin lehdestä leikkaamani runon, vähän niin kuin oman elämäni alkukirjoitukseksi.

Hämmästelen, miten olenkaan osannut nuorena valita niin hyvin minulle sopivan elämänviisauden. Vai olisiko se siinä kansion etulehdellä toiminut jotenkin itseään toteuttavana?

”Älä elä vaisusti, älä rakasta laimeasti. Syöksy pää edellä elämään. Ota riski. Siinä voi käydä huonostikin. Rakkaudessa käy usein huonosti. Mutta mitä sillä on väliä. Elämä ja kuolema ovat kaksosia. Ihmisen täytyy murtautua ulos omasta vankilastaan. Astua aurinkoon ja hengittää syvään.”

Minulla on kyllä käynyt onni myös rakkaudessa. Loppiaisaattona vietimme 27-vuotistapaamispäivää. Ja samana päivänä on appivanhempieni hääpäivä. Heille tuli 59 vuotta täyteen.

Mieheni ei  unohda meidän tärkeitä päiviä. Hän muistaa aina tapaamispäivän, kihlajais- ja hääpäivän. Minä olen tässä suhteessa heikompi astia.

Menimme naimisiin vappuaattona 1994. Seuraavana vappuna ihmettelin, että mitä ihmettä me tehtiin viime vappuna, minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa! Kerran olen erehtynyt myös puolison syntymäpäivästä. Ajattelin järjestää syntymäpäiväyllätyksen ja porhalsin onnittelemaan työpaikalle. Muistaakseni rääkäisin ilmoille  onnittelulaulunkin. Kaksi päivää ennen oikeaa syntymäpäivää. Naama venähti molemmilta.

Toisaalta huonomuistisuudesta on se hyöty, että voi itse iloisesti yllättyä. Tänä loppiaisaattona heräsin harmissani ja huolissani, olin unohtanut tärkeän asian, siis jotakin muutakin kuin tapaamispäivämme. Asiaa voivotellessani mies kaivoi sängyn alta ryppyisen itsekäärityn nyssäkän ja toivotti hyvää tapaamispäivää! Huolet haihtuivat.

Nyssäkästä paljastui kaunis venäläinen teekuppi. Siinä on riikinkukkokoristelu ja kultareunat. Pidän molemmista: kullasta ja riikinkukoista. Olen sanonut hankkivani riikinkukkoja joskus lemmikiksi. Sitten kun asumme maalla. Eli en koskaan. Mutta toisin sanoen lahja oli varsin osuva.

Olen kiitollinen pitkästä parisuhteesta. On mittaamattoman arvokasta että on olemassa joku, joka tuntee minut hyvin ja läpikotaisin. Joku joka pysyy vierellä aina. Ja että meillä on yhteisiä muistoja ja kokemuksia, voimme peilata mennyttä ja nykyisyyttä.  Ja että viihdymme hyvin yhdessä. Autamme, tuemme ja tsemppaamme toisiamme. Hän jaksaa kuunnella hulluimmatkin ideani, eikä lyttää niitä. Luottaa siihen, että kyllä hulluimmat hullutukset  karisevat itsestään. Ja minäkin jaksan jo vähän paremmin sitä, että kaikki ei mene niin nopeasti. Odotan, kunnes hän on saanut harkita ja pohtia. En ole niin kärsimätön, ainakaan aina, joskus vähän.

Parisuhteessa tarvitaan molempia sopivassa suhteessa, kaasua ja jarrua. Sillä tavalla tulee elämän valtatiellä tasainen vauhti, eikä joudu liirtoon.

Se on suurta rakkautta.

ps. Googlasin äsken tuon runon. Löysin tiedon, että se olisi Henry Millerin kirjoittama.

Normaali