Äidin päiväkirjat

Velipoika oli viritellyt eloon äitivainaan läppärin.

Siellä oli yksi ainoa tiedosto. Päiväkirjat vuosilta 1976-77.  Äiti kirjoitti päiväkirjaa ja aloitti jossain vaiheessa niiden siirtämisen tietokoneelle, mutta homma jäi kesken. Tallentui vain tuo yksi vuosi. Miten mielenkiintoista luettavaa! Tuntui kuin olisin päässyt aikamatkalle omaan lapsuuteen, vähän eri näkövinkkelistä. Päiväkirjan mukaan äidin päivät täyttyivät pyykinpesusta, siivouksesta, leipomisesta, mutta myös oivaltavista havannoista ja ihanan levollisesta, kaiken hyväksyvästä ja vastaanottavasta elämänasenteesta, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Äiti taisikin olla aika rohkea nainen. Minä sen sijaan tuona vuonna vain ratsastin, menin tallille ja tulin tallilta. Kerran imuroin, pyytämättä ja äidille yllätyksenä.

Samaan aikaan kun olin saanut luettavaksi äidin päiväkirjat, satuin kävelemään antikvariaatin ohi. Ikkunassa oli Suomen Kuvalehtiä samalta vuodelta kuin äidin päiväkirjat. Menin ja ostin koko setin. Olipa hauska selailla niitä siihen perään. Kekkonen, kekkonen, kekkonen. Yhdessä numerossa paheksuttiin koulurakennusten huonoa tilaa. Oli ulkovessoja, puukaminoita, jyrkkiä portaita, kylmiä rakennuksia, ruokaa lämmitettiin puuhelloilla ja oppilaat kuljettivat ruuat ämpäreille luokkahuoneisiin. Yhdessä numerossa esitettiin Alvar Aallon suunnitelmat Töölönlahden rakentamiseksi. Holy moses, olipa hienot. Ihan turhaan on teetetty uudet suunnitelmat muilla. Väyrystä ihmeteltiin, onko lintu vai kala.

Kieli on kyllä sen verran muuttunut, että ihan ei jaksanut niitä jorinoita A:sta Ö:hön lukea. Jännä miten nopeasti kieli ja sen rytmi muuttuvat. Sama ilmiö on, jos yrittää katsoa 70-luvun televisio-ohjelmia: on…niin…hidasta…ei…jaksa…kauan. Äidin päiväkirjat olivat sen sijaan jämäkkää tekstiä ilman suhmurointia. Siis ilmiselvä modernisti, ilmeisesti.

Mutta summa summarum, elettiinpä ennenkin, oli samoja iankaikkisia murheita kuin meillä täällä tänään. Töölönlahti ei ole vieläkään valmis. Eikä Väyrynen loppu. Ja Kekkonen kummittelee. Radio oli päällä autoa ajaessa, olisiko ollut Iskelmäradio, yleensä se. Kesken kaiken kuului lapsuudesta tuttu Kekkosen ääni, joka sanoi.”Kansalaiset. Suomi on hieno maa, tehkäämme työtä sen puolesta!”

Muutaman päivän kuluttua olin mitaliostoksilla. Ystävä halusi ostaa pronssimitalin miehelleen pronssihääpäivälahjaksi. Kolusimme kaupan mitalivarastoja kuin lapset karkkikaupassa. Löysin  hopeisen Kekkosmitalin vuodelta 1980. Siinä on Kekkosen pää ja teksti ”Suomen puolesta”. Pakkohan se oli itselle ostaa. Vielä en tiedä, miksi?

 

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s