Luokkakokousihminen

En ole luokkakokousihminen. Enkä get-together-ihminen.

Jos tulee kutsu bileisiin, jotka perustuvat ajatukselle, että ihmiset, joilla joskus on ollut kivaa keskenään, olisi sitä nytkin, ihan vain sillä perusteella, että silloin joskus oli, en usko. Menneeseen hiileen puhaltaminen on epätoivoista. Ja surkeaa. Ja apatiaa. Ja turhaa kaihoa. Eteen päin, sanoi mummokin lumessa. Ja aika aikaansa kutakin. Ja aika on kylvää, aika niittää, aika riidan, aika sovinnon. Jne. Blaablaa.

Tietenkin on välillä hyvä kyseenalaistaa omia fakkiutuneita ajatuksiaan ja niinpä päätinkin poiketa omasta säännöstäni ja mennä reippaasti ja avoimin mielin erään entisen työpaikan get-together-juhliin, mihin niin kovasti osallistumistani toivottiin.

Juuri vähän ennen kuin astuin ravintolasaliin, tajusin, että olin ollut ko yrityksen palveluksessa pari vuotta joskus 90-luvun puolivälissä. Vai oliko se peräti vain yksi vuosi? Joka tapauksessa vähän ja hyvin kauan aikaa sitten. Paljon oli vettä ja kaljakellujia virrannut Vantaan-joessa niistä ajoista. Pahimmassa tapauksessa juhlissa ei olisi ketään, jota tuntisin.

Kun tulin paikalle – ajoissa, kuten tapanani on – paikalla oli vasta yksi henkilö. Onneksi tunsin hänet. Mikä helpotus. Liimauduin naisparan seuraan koko illaksi, hänestä tuli tukihenkilöni, sillä suurin osa osallistujista oli tältä vuosituhannelta; henkilöitä, jotka olivat olleet toimiston palveluksessa 2000-luvulla, ja jos vielä tarkennan niin ehkä enemmän 2010-luvulla.

Toisin sanoen tunsin olevani kehruu-Jenny. Joku arkeologinen muinaisjäänne, kottaraispönttötietokoneiden ja motorola-kännyköiden aikakaudelta. Arvatkaapa, oliko yhteistä puhuttavaa. Arvatkaapa, tuntuiko siltä kuin olisin ollut kokkikolmonen väinämöshatussa kertomassa kokemuksiani nyhtökaura-miso-ihmiselle.

Ei, siinä ei kohdattu. Niinpä ainoa keinoni selviytyä tilanteesta oli ehdottaa turvahenkilölleni, että tilattaisiinko pullo skumppaa puoliksi, näytti olevan tarjouksessa. Tajusin, että roolini oli olla muinaisjäänne ja mieluummin  hiljainen sellainen. Eihän ne museoesineetkään mitään puhu.

Rajojaan kannattaa koetella, mutta myös itsensä tuntea. Minä en ole luokkakokousihminen. Enkä get-together-ihminen. Minusta menneisyyden tiimoilta ei ole mitään kokoontumistarvetta. Kukin voi omassa hiljaisuudessaan ihan rauhassa muistella omia menneisyyksiään. Ja säilyttää siinä samalla mielenrauhansa. Peace.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s