Mysteeripäivä

Olipa monta erikoista kohtaamista yhdelle työpäivälle viime sunnuntaina 9.10. Töissä oli Suomen romanien juhlat, Romano Missio 110 vuotta ja esiintymässä Markus Allan. Minulla on hänen nimikirjoituksensa. Sain sen edellisessä elämässäni 90-luvulla. Olin tuolloin mainosalalla ja ura hyvässä nousussa. Vaihdoin toimistoa ja työkaverit järjestivät mellevät läksiäiset Kaapelitehtaalla. Esiintyjäksi oli tilattu Markus Allan, jota kovasti ihailin.

Ympäri mennään ja yhteen tullaan, nyt Allan oli jälleen esiintymässä työpaikallani, tosin tällä kertaa ei eritysesti minulle esiintymään kutsuttuna, mutta tietämättään hän kyllä esiintyi juuri minulle. Allan esitti kappaleen Kristallivirta. Sama kappale esitettiin isäni hautajaisissa muutamia vuosia sitten.  Monenlaiset ajatukset kulkivat päässäni. Miten elämä meitä vie.

Niin kuin Ostostelevisiossa sanotaan:  ”eikä siinä vielä kaikki”. Samassa juhlassa oli esillä erään seitsemänkymppisen taiteilijan maalaamia muotokuvia romaninaisista. Siinä jutustellessamme kävi ilmi että hän asui lapsuuden kotikylässäni ja oli toiminut siellä joogaopettajana. Hän muisti edesmenneen äitini, joka oli käynyt hänen tunneillaan, hän muisti myös isäni ja tunsi kummitätini. Merkillistä.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Juhlat olivat pitkät ja nuoriso pitkästyi. Kolme romaninuorta, kaksi tyttöä ja poika, istuivat narikan alla. Rupesivat juttusille. Ensimmäinen aloitti keskustelun kysymällä, haittaako minua kun siellä oli tänään niin paljon mustalaisia. No eipä todellakaan. Kerroin ihailevani heidän kauniita vaatteitaan ja musikaalisuuttaan. Nuoret innostuivat kyselemään kaikenlaista. Poika kyseli, olenko koskaan törmännyt töissä mihinkään paranormaaliin. Erityisen tarkkaan nuoret tenttasivat minun suhteestani uskontoon. Kerroin lapsuuden kotini olleen uskonnollinen ja että minulla on yhä tallessa lappu isoäidiltäni, missä lukee ”Jumalan siunausta Minnalle, toivoo mummo”. Kuljetin sitä pitkään lompakossani, mutta pelkäsin lapun siellä hapertuvan.

Lapsena ja nuorena en mummon siunailuja osannut arvostaa, mutta nyt aikuisena kyllä ymmärtää niiden arvon ja merkityksen. Harmittelin ettei kukaan enää toivota Jumalan siunausta, paitsi Pelastusarmeijan nainen Stockan oven pielessä. Hänen lippaaseen kun laittaa rahaa, nainen toivottaa Jumalan siunausta. Tummasilmäinen poika narikan lattialta katsoi minua tiukasti silmiin, hymyili ja sanoi ”Jumalan siunausta, Minna”. Hyvä etten itkuun purskahtanut!  Kysyin pojan nimeä ja saako halata. Poika nousi, halasimme ja tovotin myös hänelle Jumalan siunausta.

Yöllä en saanut unta. En vaikka työpäivä oli kestänyt 13 tuntia ja askelmittarin mukaan olin päivän aikan kävellyt 18319 askelta eli 12 kilometriä. Olin lopen uupunut. Mietin päivän tapahtumia, erityisesti poikaa ja hänen kysymystään, oliko töissä tapahtunut koskaan mitään paranormaalia. Sinä päivänä oli.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s