Oivalluksia Hesarin äärellä

Tuntui ensin vaikealta, kun kirja ei kuvannut äitiä ihanaksi. Sittemmin olemme puhuneet siitä paljon, ja se on saanut minut miettimään paitsi omaa äitiyttäni myös lapsuuttani. Olen ymmärtänyt, miten tärkeää on, että vanhemmat puhuvat lapsille enemmän myös itsestään, suunnitelmistaan ja tunteistaan. Eivät vain siitä, mitä toivovat lasten tekevän.

Ote (Hs 27.102016) näyttelijä Liv Ullmannin haastattelusta, missä hän kertoo tyttärensä Linnin romaanin ”Rauhattomat” aiheuttamista tunteista ja ajatuksista. Romaanin perhe tuntui heidän omalta perheeltään ja paljastaa, miten eri tavoin lapsi ja vanhemmat kokevat samat asiat.

Koin ahaa-elämyksen aamulla Hesaria lukiessani. Niin totta. Miten tärkeää lapselle onkaan se, että olemme kokonaisia ihmisiä. Kerromme itsestämme. Ei niin, että tarvitsisi iltaisin istua ringissä lootusasennossa sukkasillaan ja vuoron perään avautua, vaan luontevasti kaiken arkisen puuhailun lomassa kertoa, mitä meille kuuluu. Nyt olen harmissani, kun sattui sitä ja sitä. Vihdoinkin se onnistui, olen niin onnellinen. Olisipa ihana joskus…Lapsi oppii esimerkistä että meitä kaikki harmittaa, suuttuttaa, me kaikki koemme iloa, pettymyksiä, onnea, kyyneleitä. Lapsi oppii jakamaan ilonsa ja surunsa ja näkee, kuinka pettymyksistä selvitään ja mennään eteen päin.

Ja mikä tärkeintä, lapsi oppii tuntemaan vanhempansa kokonaisina ihmisinä. Joskus olen miettinyt, että tunsin oman äitini huonosti ja ihmettelen, mistä se johtui. Äiti ei kertonut itsestään paljon. Ja sitten kun tuli vanhuus ja sairaus, joka vei kommunikaatiokyvyn, oli myöhäistä kysellä. Sen ajan ihmisillä ei ollut tapana puhua tunteistaan, haaveista ja pettymyksistä. Ehkä taustalla oli hyvää tarkoittava ajatus siitä, että muita ihmisiä täytyy säästää omilta harmeilta ja mielipahoilta.

Niin vai olisiko sittenkin niin, että kyllä äiti yritti kertoa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, siitä kuinka oli 12-vuotiaana joutunut lähtemään piiaksi, koska koti oli köyhä. Siitä kuinka piikana ollessa erityisesti harmitti, kun ei jäänyt aikaa leikkiä. Siitä kuinka perheen keuhkotautinen poika tuli sodasta ja käytti pikkupiian tyynyä päivisin levätessään, ja äiti käänsi tyynyn yöksi toisin päin, ettei itse sairastuisi. Siitä, kuinka sotavanki opetti hänelle venäjää ja kuinka vanki itki, kun joutui lähtemään takaisin Neuvostoliittoon ja arvasi karun kohtalonsa. Kertoihan hän, minä olin vain niin nuori että en jaksanut kuunnella aina niitä vanhoja horinoita. Sitten kun minä olisin ollut valmis kuuntelemaan, oli myöhäistä.

Ihan sama täällä tänään. Kun kerron jotain omasta lapsuudestani, oma lapseni sanoo: ”mene ja vie menneisyys mukanasi”. Hyvin sanottu.

Semmoista se on, ihmisen elämä.

Normaali

Musta on tullu urheiluhullu

Siis minähän kuntoilen säännöllisesti. Kerran kymmenessä vuodessa. Ei vainenkaan. Kyllä ihan totta ja oikeasti olen melko urheilullinen ihminen. Mutta täytyy myöntää, että vuoden verran olen käynyt kuntosalilla kerran viikossa – miinus neljän kuukauden kesätauko – hampaat irvessä ja pakotettuna.

Kaikki alkoi siitä, että yritin näppärästi lyödä muutaman kärpäsen kerralla eli keksiä yhteistä tekemistä varhaisteini-ikäisen pojan kanssa ja samalla innostaa häntä urheiluun. Kuntosali on se, mikä poikaa kiinnosti.

Jostain kumman syystä kuntosaleille on ikärajana 15 vuotta. Nähtävästi on terveellisempää pelata tietokonepelejä kuin nostaa puntteja. Löysin kuitenkin yhteistyöhön suostuvaisen kuntosalin. Meille tehtiin kunto-ohjelma ja lupauduin käymään salilla yhdessä pojan kanssa ja valvomaan hänen suoritustaan. Tavallaan pojasta tuli kuitenkin minun personal trainer siinä mielessä että en olisi kyllä tullut lähteneeksi omin päin salille. Yritin peittää epäinnostustani ja siinä taisinkin kohtalaisesti onnistua.

Syyslomaa vietimme läntisellä Uudellamaalla. Poika halusi tehdä viikoittaisen kuntosalitreenin myös lomalla ja niinpä etsimme paikallisen salin. Se olikin sitten paras sali ikinä. Isot maisemaikkunat merelle. Laitteet viimeisen päälle. Muun muassa kuntopyörissä omat televisiot. Puhdasta. Ensimmäistä kertaa näin, kuinka salinhoitaja pesi jumppamattoja desinfioivalla pesuaineella! Oletteko ikinä nähneet jumppamattoja pestävän missään? Paikka oli puhdas ja raikas ja ilmava. Pukuhuoneet hienot, samoin sauna ja solarium. Tilaa oli, tunkua ei. Innostuin niin että ostin uudet treenipöksyt ja kymmenen kerran kortin tähän luksussaliin. Tällaistahan treenaamisen kuuluu olla. Ei mitään kärvistelyä hikisessä, likaisessa kellariluolassa heavy-musiikin raikaessa.

Lisäinnostusta sain lukiessani uusinta KuntoPlus -lehteä. Siinä sanottiin, että kuntosalitreeni on erityisen hyvää tekevää vaihdevuosi-ikäiselle. Vaihdevuosien aikaan rasvaa kertyy erityisen helposti vatsan seudulle. Pari kertaa viikossa kuntosalitreeniä ehkäisee tätä ilmiötä tehokkaasti. Myöskin lihasmassa alkaa tässä iässä kadota ellei asialle tee mitään. Meikä panee hanttiin. Olen eka salilla, ainakin tänään olin, vika tuskin koskaan, kun olen iltauninen.

Nyt otan tästä innostuksesta kaiken irti. Ennen kuin se lopahtaa. Innostuksilla on tapana lopahtaa. Sen tässä iässä jo tietää ihan kokemuksesta, ilman lehtien opastustakin.

Ps. Muuten se maailman paras kuntosali on Aquarius Sporting Club Inkoon keskustassa. Suosittelen!

 

 

 

 

Normaali

Mysteeripäivä

Olipa monta erikoista kohtaamista yhdelle työpäivälle viime sunnuntaina 9.10. Töissä oli Suomen romanien juhlat, Romano Missio 110 vuotta ja esiintymässä Markus Allan. Minulla on hänen nimikirjoituksensa. Sain sen edellisessä elämässäni 90-luvulla. Olin tuolloin mainosalalla ja ura hyvässä nousussa. Vaihdoin toimistoa ja työkaverit järjestivät mellevät läksiäiset Kaapelitehtaalla. Esiintyjäksi oli tilattu Markus Allan, jota kovasti ihailin.

Ympäri mennään ja yhteen tullaan, nyt Allan oli jälleen esiintymässä työpaikallani, tosin tällä kertaa ei eritysesti minulle esiintymään kutsuttuna, mutta tietämättään hän kyllä esiintyi juuri minulle. Allan esitti kappaleen Kristallivirta. Sama kappale esitettiin isäni hautajaisissa muutamia vuosia sitten.  Monenlaiset ajatukset kulkivat päässäni. Miten elämä meitä vie.

Niin kuin Ostostelevisiossa sanotaan:  ”eikä siinä vielä kaikki”. Samassa juhlassa oli esillä erään seitsemänkymppisen taiteilijan maalaamia muotokuvia romaninaisista. Siinä jutustellessamme kävi ilmi että hän asui lapsuuden kotikylässäni ja oli toiminut siellä joogaopettajana. Hän muisti edesmenneen äitini, joka oli käynyt hänen tunneillaan, hän muisti myös isäni ja tunsi kummitätini. Merkillistä.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Juhlat olivat pitkät ja nuoriso pitkästyi. Kolme romaninuorta, kaksi tyttöä ja poika, istuivat narikan alla. Rupesivat juttusille. Ensimmäinen aloitti keskustelun kysymällä, haittaako minua kun siellä oli tänään niin paljon mustalaisia. No eipä todellakaan. Kerroin ihailevani heidän kauniita vaatteitaan ja musikaalisuuttaan. Nuoret innostuivat kyselemään kaikenlaista. Poika kyseli, olenko koskaan törmännyt töissä mihinkään paranormaaliin. Erityisen tarkkaan nuoret tenttasivat minun suhteestani uskontoon. Kerroin lapsuuden kotini olleen uskonnollinen ja että minulla on yhä tallessa lappu isoäidiltäni, missä lukee ”Jumalan siunausta Minnalle, toivoo mummo”. Kuljetin sitä pitkään lompakossani, mutta pelkäsin lapun siellä hapertuvan.

Lapsena ja nuorena en mummon siunailuja osannut arvostaa, mutta nyt aikuisena kyllä ymmärtää niiden arvon ja merkityksen. Harmittelin ettei kukaan enää toivota Jumalan siunausta, paitsi Pelastusarmeijan nainen Stockan oven pielessä. Hänen lippaaseen kun laittaa rahaa, nainen toivottaa Jumalan siunausta. Tummasilmäinen poika narikan lattialta katsoi minua tiukasti silmiin, hymyili ja sanoi ”Jumalan siunausta, Minna”. Hyvä etten itkuun purskahtanut!  Kysyin pojan nimeä ja saako halata. Poika nousi, halasimme ja tovotin myös hänelle Jumalan siunausta.

Yöllä en saanut unta. En vaikka työpäivä oli kestänyt 13 tuntia ja askelmittarin mukaan olin päivän aikan kävellyt 18319 askelta eli 12 kilometriä. Olin lopen uupunut. Mietin päivän tapahtumia, erityisesti poikaa ja hänen kysymystään, oliko töissä tapahtunut koskaan mitään paranormaalia. Sinä päivänä oli.

Normaali

Höllin Heikin housut tippuu

Luulin lihoneeni, kun farkut, tai oikeastaan jeggingsit, rupesivat tippumaan. Ostin yhtä kokoa isommat. Mutta ne ne vasta tippuvatkin!

Erittäin ärsyttävää, kun housuja joutuu vähän väliä nostelemaan.

Mikä tässä mättää?

En keksi muuta syytä kuin että housut eivät pysy jalassa, koska takapuolta ei enää ole. Kropan takaosa on samaa lättänää takaraivosta alas asti.

Sen sijaan etupuolelle on tullut – ei mikään six pack – vaan one huge pouch niin kuin kengurulla. Pitäisikö housut pukea toisin päin, housun takapuoli etupuolelle, auttaisiko se?

Miksi Höllin Heikin housut tippuivat? Entä mitä Höllin Heikki teki, etteivät housut tippuisi?

 

Normaali

Taivas vai helvetti

Ihmeellinen toimintatarmo iski sunnuntaina. Kävin ensin lenkillä ja sitten pesin ikkunat (=inhokkikotityö). Etikkavedellä pesin, tein siitä seoksen vanhaan ikkunanpesuainepulloon ja siitä suihkuttelin. Puhdasta tuli.

Makuuhuoneen ikkunalaudalla verhon takana on salainen kirjakätköni. Pääasiassa astrologiaa, itsetuntemusta, kukkaterapiaa, kuoleman jälkeistä elämää ynnä muuta ”hörhökirjallisuuutta”. Ne ovat jostain syystä pannassa olohuoneen kirjahyllystä, joka sisältää klassikoita ja muuta yleisesti hyväksi tunnustettua kirjallisuutta.

Kirjoja ikkunalaudalta pois ikkunanpesun tieltä siirrellessäni ja niistä pölyjä pyyhkiessäni tuli niitä muutenkin tutkailtua.  Erityisesti Ralph Waldo Trinen kirja ”Sopusoinnussa näkymättömän kanssa” veti puoleensa. Triene on syntynyt 1866, joten alkuperäisteos on sangen vanha.  Selailin kirjaa ja silmiini osui mielenkiintoinen kohta: Englanninkielessä sana heaven, taivas, merkitsee sopusointua. Helvettiä tarkoittava sana hell tulee muinaisenglannannin sanasta hell, joka merkitsee ”rakentaa seinä ympärille”, ”erottaa”, ”sulkea pois jostakin”. 

Onpa todella ajankohtaista! Sopusointu on taivas, eristäytyminen helvetti.

Mitä maailmassa tapahtuu? Rakennammeko muureja vai sovintoa? Yritämmekö ymmärtää vai haluammeko haastaa riitaa? Etsimmekö sitä mikä meitä yhdistää vai mikä meitä erottaa? Sopusointu vai eristäytyminen? Taivas vai helvetti?

Kirja siirtyi ikkunalaudalta yöpöydälle. Tämä täytyy ehdottomasti lukea.

Mitä tästä opimme? Kannattaa siivota. Siivotessa voi valaistua.

Ps. Lainaus samasta kirjasta ”Sinussa itsessäsi piilee kaiken syy, mitä elämässäsi tapahtuu.”

 

Normaali