Kallis keski-ikä

Kyllä tulee kalliiksi keski-ikä. Kengät menevät vaihtoon, kun jalkapöytä laskeutuu ja kengän koko muuttuu isommaksi ja jalka leviää. Muutenkin tuntuu siltä että jalat väsyvät herkemmin, joten kenkien mukavuus ja jalkaa tukeva ominaisuus ovat uusia ostokriteereitä.

Sukatkin pitää uusia kiristämättömiin. Nilkkasukat puristavat nilkkaa ja illalla on uoma nilkassa sukan varren kohdalla.

Takapuoli laajenee kuin maailmankaikkeus, vaikka onkin littana. Eli alushousutkin pitää olla isommat.

Vyötärölle on ilmestynyt muhkuroita, joita pitää peittää uusilla väljemmän mallisilla paidoilla tai ostaa kiristävät aluspaidat.

Patjat pitää vaihtaa paremmin vartaloa myötäileviin ja tyynyt ergonomisiin.

Uusi nojatuoli, missä niska ei väsy.

Moniteholasit.

Päältäajattava ruohonleikkuri mökille. En  jaksa enää riuhtoa sitä työnnettävää ja tärisevää leikkuria.

Teatterin väliajalla törmäsin entiseen asiakkaaseen mainostoimistoajoilta. Vertailimme vaivojamme. Nainen oli jo eläkkeellä ja kertoi että heillä on miehen kanssa sijoitusasunto, jota he kutsuvat lonkkaleikkausasunnoksi. Asunto myydään kun vaivoja ja leikkaustarpeita ilmenee.

Kyllä pitäisi olla sopeuttamisrahasto viisikymppisille! Vanheneminen on kallista. Ja mitä tässä vielä onkaan edessä: hampaat? polvet? hautajaiset, kuolema se vasta kallista onkin!

Onneksi asumme ensimmäisessä kerroksessa. Ei tarvitse sentään muuttaa. Pystyn tulevaisuudessa rämpimään rollattorilla ulos, enkä jää sisätiloihin vangiksi.

Normaali

18v.

Sukulaistyttö täytti 18 vuotta. Hoikka kuin pajunvitsa, iho valkea ja kuulas kuin Lumikilla. Sellainen, missä ei vielä näy eletty elämä, ei ilon eikä surun pysyvästi ihoon viiltävät merkit. Katse kirkas ja elämään luottavainen. Kaikki edessä: kirjoitukset, opiskelut, työura, perheen perustaminen, elämän ilot ja surut suurimmaksi osaksi kohtaamatta. Ihana elämänvaihe, täynnä mahdollisuuksia, mitään ei vielä ole rajautunut pois.

Elämän edetessä tekee valintoja ja samalla rajautuu toisia vaihtoehtoja pois. Elämä on luopumista, mutta sen onneksi tajuaa vasta myöhemmin. Ja jos elää oikein, toisin sanoen itselleen ja omille pyrkimyksilleen ja arvoilleen uskollisena, elää jokaisen elämänvaiheen täysillä, eikä luopuminen tunnu pahalta, vaan joskus jopa helpotukselta. Jokainen elämänvaihe on mielenkiintoinen.

Kolistelimme laseja syntymäpäivän kunniksi rantaravintolan terassilla eräänä alkusyksyn sunnuntaina. Mielessä Eino Leinon runo ”Minä”.

”Itseys on ihanin mahti, minkä sait sä syntymässä: älä anna pois ikinä!…Itse riiput itsestäsi, muista minkä tahdot verran. … Kulje kohti korkeinta, oman onnen kukkulata….Mieti, mik’ on sulle hyvä, tuumi, mik’ on sulle paha, ruma sulle, kaunis sulle, ole maailma omasi.”

Onnea, Henni!

Normaali

Voodoo-nukkena

Nyt on diagnoosi käden kipuiluun. Jossakin niskanikamissa hermo oli puristuksissa ja aiheutti helvetinmoisen tuskan, johon anelin käden amputointia terveysaseman päivystyksessä. Erinäisten vaiheiden jälkeen pääsin hermoratatutkimukseen. Siellä käteen annettiin sähköimpulsseja, jotka tuntuivat eräänlaisina sisäisinä nipistyksinä ja pisteltiin neuloja. Tunsin olevani voodoo-nukke. Käsi sätki itsekseen. Ei sattunut, seurasin raatokärpäsen pörräilyä tutkimushuoneen katossa laverilla makoillessani.

Summa summarum, sain diagnoosin ja ennen kaikkea sain avun tutulta kiropraktikolta, joka on rusikoinut niskaani nyt neljättä viikkoa ja saanut kivun katoamaan. Aivan kuten monta kertaa aiemmin alaselän vaivojen kanssa. Kyllä on ihmemies kiropraktikko. Arvostan!

Sain myös hyvää ja laadukasta palvelua paljon parjatulta julkisen terveydenhuollon ammattilaisilta niin terveysasemalla kuin neuro-kirurgian laitoksella, missä hermoratatutkimus tehtiin.

Paljon aikaa tuhraantui, neljä kuukautta kaikkiaan, mutta kesti aikansa ennen kuin syypää käden kipuiluun tajuttiin johtuvan nikamista. Jatkossa tiedän paremmin, mitä tehdä ja osaan hakeutua minulle sopivaan hoitoon, heti kun oireet uusivat. Suosittelen muillekin avun etsimistä pätevältä osteopaatilta, kiropraktikolta tai akupunktiosta. Ja siihen päälle lääkkeet lääkäriltä. Hermopuristus täytyy saada aukeamaan ja on aina parempi, jos ei tarvitse leikata.

Normaali

Viidenkympin keinutuoli

Sanotaan että ennen vanhaan tapana oli antaa 50-vuotislahjaksi keinutuoli. Asiassa on järkeä. Nyt, kun tuo vuosi lähenee ja alan muuttua selkärangattomaksi eli selkä on vuoroin alhaalta, vuoroin ylhäältä hajalla, rupean väistämättä pohtimaan missä ja miten nukun ja istun. Futonit lentää pihalle ja hankinnassa on se viidenkympin keinutuoli. Paitsi että en halua keinutuolia, haluan ergonomisen nojatuolin, missä kutoa ja lukea ja somettaa, joka keinuu ja pyörii ja missä ennen kaikkea on mahdollisimman hyvä asento. Toisin sanoen se on siis ruma.

Ysätävä vinkkasi, että etsimäni on Jetson. Ruotsalaisen Bruno Mathssonin vuonna 1966 suunnittelema tuoli. Eikä ole edes kovin ruma, oikeastaan ihan hieno. Kävin tänään vasta avatussa Galleria Esplanadin Boknäsin myymälässä ja sain kuulla ettei heillä ole enää ko tuolin edustusta. En halua osaa tuolia netistä, sillä etukäteen istumatta.

Täytynee jatkaa etsintöjä. Selkeä markkinarako tässä kyllä olisi huonekalusuunnittelijoille ja -valmistajille: hyvännäköinen, ergonominen nojatuoli naiselle.

Normaali

Nukkeihminen

Tänään oivalsin, että minähän olen nukkeihminen. En tarkoita, että ulkoisesti olisin siro ja hento, tarkoitan että rakastan nukkeja. Tosin en muistanut sitä, asia oli ollut unohduksissa 50 vuotta. Pienenä minulla oli paljon nukkeja, eniten leikittiin äitiä ja hoidettiin vauvanukkeja. Voin vieläkin palauttaa mieleeni sen rakkauden ja kiintymyksen ja hoivan tunteen, mitä tunsin nukkejani kohtaan.

Nykyajan tytöt eivät vauvanukeilla juuri leiki. He leikkivät brätzeillään tubettajia. Tämä ei ole paheksuva kommentti, se mitä lapset leikkivät, kuvastaa aikaa, paitsi että pojat tykkäävät aina ampua, painia tai ajaa autolla, paitsi jos on Minecraftia tai Pokemoneja tarjolla.

Se että muistin olevani nukkeihminen on Unicefin ansiosta. Töissä oli Unicefin tapahtuma. Teippailin lattiaan kiinni jatkojohdon piuhaa, ettei kukaan siihen kompastuisi. Piuha meni nukketelineen luokse. Nukketelineessä oli käsintehtyjä, yksilöllisiä Unicef-nukkeja, eräänlaisia mollamaijoja. Vapaaehtoiset nukentekijät ovat niitä tehneet ja summa, jonka nukesta maksan, menee lyhentämättömänä lasten rokotuksiin kehitysmaissa. Eräs nukke tuijotti minua. Katse oli ehkä hieman karsastava, mutta erityisen vaativa. Nukella oli tumma iho ja ihana pitkä pörrötukka. Punainen mekko ja kaulakoru. Yritin keskittyä johdon teippaamiseen, mutta en voinut mitään, aina vain katseeni palasi nukkeen. Peli oli menetetty. Hän oli valinnut minut.

Nuken mukana on kortti, mistä voin lukea nuken nimen ja mistä maasta hän on. Omani on Naipiri Keniasta. Lisäksi mukana on kortti, missä on nuken valmistaneen vapaaehtoisen nimi ja osoite, voin lähettää kortin ja kertoa että Naipiri on nyt meillä ja voi hyvin.

Oma ainokainen täyttää kohta 13. Eikä enää syliin tule. On siis tyhjän sylin kriisi. Siksi taannuin hetkessä sujuvasti takaisin nukkeihmiseksi. Siinä se nyt istuu vieressä, Naipiri, tuijottaa intensiivisesti, kun kirjoitan tätä.

On lauantai ilta, otan Naipirin syliin ja katsotaan yhdessä Yle 90 v. ohjelmaa. Ei voisi juuri keski-ikäisemmältä tuntua.

 

Normaali